Ei tosin juuri nyt. Juuri nyt paistaa ihana aurinkoinen – näin sen ohimennen ruokalan ikkunasta…

 

Mutta eilen satoi. Ja tänäänkin on illaksi luvattu sadetta. Saatiin nautiskella kuivasta ihanasta kesästä, joten kai sen sateen nyt sitten kestää. Vaikka eilen kyllä auto sai sellaisia alustapesuja, että välillä jo mietin, löytyisiköhän kojelaudasta nappi, jolla auton saisi muutettua laivaksi, se kun olisi ollut vähän adekvaatimpi kulkupeli siihen keliin.

 

Sade on mielenkiintoinen juttu. Jos ei sada, luonto kuivuu ja aikaa myötä ihmisetkin, kun pohjavedet kuivuu. Sadetta siis ehdottomasti tarvitaan. Mutta silti, aina kun sataa, meillä ihmisillä on tapana valittaa. Me kun ei vissiin sitten haluttais kastua. Ei se oikeasti niin kamalaa ole se kastuminen, mutta kun märissä vaatteissa ei mielellään kovin pitkään olisi. Koulussa ärsytti aina suunnattomasti se, kun opettajat hokivat sateella, että sinne ulos vaan, ette te sokerista ole. Nyt hoen sitä itsekin. Niin meidät aivopestään.

 

Kun oikein paljon sataa, sataa saavista kaataen. Tai pikku-ukkoja. Tai kissoja ja koiria (ainakin englanniksi). Ja kun on nauttinut riittävästi viiniä (vai mitähän sahtia se oli 😉 ) lehmän poikimisen kunniaksi, voi myös shataa shaavista khaataen. Oikeasti, fraasi jolle nauroin niin että sattui – samana päivänä kun minulta oli leikattu kaikki neljä viisaudenhammasta – siskoni lukiessa minulle ääneen James Herriotia.

 

Ja aina kun sataa, alan laulaa. I’m singing in the rain. Juup, mutten itseasiassa sitä. Vaan Fröbelin Palikoita: sataa vettä, sataa vettä, sataa suuria pisaroita… Tai Ultra Brata, kuten eilen kun oli niin kamalasti sitä vettä kaikkialla: jos kaupunki tulvisi, vesireittejä pääsisi pakoon, vaan minä en ole kala. Tai kepoisella sateella Nalle Puhia: sataa sataa ropisee…

 

Enkös minä joskus maininnutkin, että laulan ihan tavan takaa? Jaa, vai tanssimisestako silloin oli puhe? Voihan sitä tietysti sateen vuoksi tanssiakin, ainakin intiaanileirissä toteemin ympärillä, tosin vissiin yleensä ennen sitä sadetta 😉