Herään levottomasta unestani herästyskellon periksiantamattomaan soittoon. Läimäytän sen hiljaiseksi kämmenelläni ja nostan sen rintakehäni päälle. Kurkistan kellon valolla – niin, vielä on sysipimeää – onko se todella jo varttia vaille seitsemän. Kyllä vain. Huokaisen ja mumisen vieressä uniaan yhä jatkavalle miehelleni, että torkun vielä viisi minuuttia.

 

Kymmenen minuutin kuluttua kampean itseni ylös sängystä, unisena ja viluisena. Ei meillä kotona kylmä ole, mutta minua paleltaa aina aamuisin. Kroppani on vielä umpiunessa raahautuessani pystyyn ja aamutoimiin, joten ruumiinlämpöni on vielä alhainen kuin talvihorteisella eläimellä.

 

Herättelen lapsia ja huikkaan miehelle, että hänenkin olisi kyllä jo aika nousta. Pesen hampaani, juon lasin tuoremehua – muuta en vielä siihen aikaan aamusta saa alas – ja menen suihkuun. Annan kuuman veden valua vartaloani pitkin, alan vähitellen lämmetä. Puen ja laitan itseni valmiiksi, hoputan ja autan lapsia siinä samalla.

 

Ajomatkalla töihin käteni ja jalkani, silmänikin, toimivat ilman aivojeni ohjausta. Seison ruuhkassa, tuijotan tylsänä tuulilasista ulos, vilkuillen välillä taustapeilistä, ettei kukaan ole hyökkäämässä takaluukustani sisään. Ajatukseni harhailevat. Mietin, onko elämäni todellakin tätä samaa, same old same old, vielä seuraavat 30+ vuotta?! Ajatus tuntuu musertavalta. Päivä kerrallaan vaan, pakotan itseni ajattelemaan.

 

Ajetaan yhä katkoajoa, pysähdellen pitkin kehä-ykköstä. Miten voi kilometrin matkakin kestää kymmenen minuuttia? Saavun viimein, kymmenisen minuuttia myöhässä, asiakasyrityksen parkkihalliin ja nousen autosta. Paleltaa jälleen. Näinköhän se on flunssakin iskemässä? Miksi kaikki näyttäytyykin tänä aamuna niin sinisenä? Radiossakin soi "…I’m feeling like the color blue…"

 

Ja sitten pitäisi hymyillä ja olla pirteä ja skarppina koko päivä. Painan mielessäni nappia ja saan työroolin naksahtamaan päälle. Mitä alakuloisempi aamu, sitä dramaattisempi muutos. Välillä oikein kuuntelen, onko tuo iloisesti ranting away ääni todella minun? Niin se päivä taas rullaa. Ja on ohi ennen kuin huomaakaan – aika kuluu nopsaan, kun puhuttavaa on enemmän kuin aikaa. Työni (yksi) hyvä puoli 😉