Viime aikoina olen syönyt silloin tällöin sellaisessa työmaaruokalassa, joka muistuttaa erehdyttävästi kouluruokalaa. Siellä olen hyvin hyvin pitkästä aikaa joutunut suorastaan kuorimaan perunoita itse. Siis kuoriperunaahan en itse keitä koskaan, heh, en nykyisin juuri keitä perunaa piste. Kypsien perunoiden kuoriminen on kuitenkin palauttanut mieleeni mielenkiintoisia seikkoja kasvatuksestani sekä saanut huomaamaan, miten syvään tietyt asiat ovat juurtuneet.

 

Nimittäin tapakasvatukseni oli varsin perinteistä laadultaan. Ruokapöytätavatkin opeteltiin meillä hienomman kautta. Perunoita ei kuorita peukaloa apuna käyttäen vaan kauniisti haarukalla ja veitsellä (jaa-a, mitenkähän ne omat lapseni oppivat kuorimaan perunat nätisti, kun ei meillä kotona niitä kerran koskaan ole?!). Kyynärpäitä ei nosteta pöydälle. Suuhun ei lisätä ruokaa ennen kuin edelliset on pureksittu (myönnetään, tästä välillä luistan). Kyynärpäät pidetään supussa. Istutaan pöydässä selkä suorassa ja jalat lattialla (sikäli kun yltävät…).

 

Kyllä, nämä ja monet muut vanhempieni jankkaamat tapakasvatusasiat kyllästyttivät ja ottivat päähän silloin lapsena. Sittemmin aikuisena olen ollut lähinnä kiitollinen siitä, että minulle jo lapsena opetettiin, miten käyttäydytään hienoissa(kin) tilanteissa. Tiedän, mitä haarukkaa käyttää mihinkin ruokalajiin vaikka niitä olisi monta. En tunne oloani epävarmaksi hienommassakaan tilanteessa. On sillä omat rasitteensakin silti – etten voi edes työmaaruokalassa käyttää peukaloani perunankuorimiseen, kun ei pääni anna lupaa!

 

Silti, jos ei tilanne erityisesti sitä vaadi, olen aika rela. Syön yleensä pelkällä haarukalla (äidiltä perittyä?). En ole erityisen innokas teitittelijä – mutta osaan toki lukea ihmisiä ja tilanteita ja teititellä kun on tarpeen. Käsipäivää on jotain, mistä sain täydellisesti tarpeekseni teininä, joten vältän sitä viimeiseen asti… Meissä kaikissa asuu pieni kapinallinen 😉

 

Taitaa olla niin, että olen käytöstavoiltani samanlainen kameleontti kuin puhetavoiltanikin. MINÄni on aika boheemi, mutta tiukassa istuu myös se lapsena minuun iskostettu (yleis)sivistys. Kumpa vaan osaisin riittävän hyvin iskostaa tuon sivistyksen omiinkin lapsiini, vaikka kotiesimerkkini enemmän sinne boheemin puolelle kallistuukin.