Tänäaamuna se tapahtui. Alkoi puolen vuoden ahdistus. Tänään oli ensimmäinen aamu, kun seitsemältä noustessani tuntui kuin olisin noussut keskellä yötä. Ensimmäinen aamu, kun seiskalta ei aamu vielä edes kajastellut.

 

Vähän ennen kahdeksaa viedessäni lapsia hoitoon oli sentään jo valoisaa. Nopeasti se aamu siitä valkeni, vielä. Mutta ankeuteni ei väistynyt. Eikä sitä vienyt vielä toinenkaan automaattikahvikupillinen. Istuin vielä kahta vaille yhdeksän tuijottaen tylsänä koneen näyttöä, miettien, että pari minuuttia vielä armonaikaa ja sitten pitäisi aukaista suu ja saada päivä rullaamaan. Ja lähtihän se siitä. Kyllä se aina, kun on pakko. Ja ihan hyvä päivä, tai ainakin osa siitä. Aurinkokin jopa näyttäytyi ohimennen, ajellessani lapsia hakemaan.

 

Mutta tästä se alkaa. Ennen kuin huomaakaan, on pimeää lapsia viedessä ja pimeää lapsia hakiessa. Ja minä raukka monesti en näe päivänvaloa laisinkaan siellä pimennetyissä tai kokonaan ikkunattomissa atk-luokissa. Puolet minusta vaipuu talviuneen ja puolet toivoo voivansa vaipua siihen myös. Pakottamalla pakotan itseni aamuisin sängystä ylös. Pakottamalla pakotan itseni toimimaan. Ja koko ajan toivon voivani painua takaisin sänkyyni, peiton alle.

 

Myönnetään, aurinkoiset kuulaat talvipäivät valkoisine hankineen ovat ihan kauniita. Mutta oikeasti, yhden tai kahden sellaisen voiminko pitäisi selvitä koko muusta talven pimeydestä? Meinaan vaan, että niitä kuulaita talvipäiviä, vaikka niitä sattuisi olemaan enemmänkin, näen vain jos ne sattuvat viikonlopulle. Eivät ne arkisin minua lohduta. Eivät ne helpota aamunousuja. Etenkään kun olen aamu-uninen muutenkin.

 

Tarvitsen aurinkoa. Tarvitsen valoa. Tarvitsen lämpöä. Tarvitsen vihreyttä. Elääkseni. Voidakseni hyvin. Talvi, kylmä ja pimeä masentavat ja ahdistavat. Elän talven läpi vain sen voimalla, että tiedän keväänkin taas koittavan. Elän aivan väärässä ilmastossa. Aivan väärällä pallonpuoliskolla. Haluan ikuisen kesän.