Taitaa olla universaali totuus, että miesten on äärimmäisen vaikea kysyä tietä. Joka paikkaan pitää selvitä itse, omin kartanlukutaidoin. Tai omin arvaustaidoin. Parkkipaikka pitää löytää itse. Minunkin miehelleni on kuulemma haaste stadissa löytää se parkkipaikka – ei siis puhettakaan, että auto jätettäisiin jonnekin kauemmas.

 

Minä olen yleisesti ottaen sitä mieltä, että tyhmiä kysymyksiä ei ole. Että on typerämpää olla kysymättä kuin kysyä, vaikka tuntisikin itsensä tyhmäksi kysyessään. Että kysyvä ei tieltä eksy ja helpommalla selviää kun kysyy eikä arvaile.

 

Silti ilmeisesti jotain mieheni kyllä-tästä-itse-selvitään -asenteesta on tarttunut minuun näiden avioliittovuosien varrella, sillä se yksi asia, jota minäkään en paljon kysele, on neuvot tien päällä. Kun pitää löytää jonnekin, etsin osoitteen netistä joltain kartalta ja tutkin itse, miten perille päästään. Korkeintaan mieheltäni pyydän navigointiapua, lähinnä lisäselvitystä kartan lisäksi, hän kun autokuskiajoiltaan tuntee pk-seudun kuin omat taskunsa.

 

Tänään olin menossa nuorimmaiseni kanssa Myyrmäkeen Pikkujättiin ekaa kertaa. Pikkujätti on Myyrmannin yhteydessä ja kyllähän minä Myyrmannin tiedän. Mutta tänään on sunnuntai ja kauppakeskus kiinni. Kyselin puhelimessa ohjeita parkkipaikan löytämisestä ja sain kuulla, että radan alle (siis mihin kohti???) voi jättää auton, ja selitti hän miten löytää Pikkujätin ovikin. Täysin en puhelimessa mutta en oikein tajunnut ohjeita, joten katsastin vielä karttaakin – mutta todellisuus ei tosiaankaan vastannut karttaa sitten perillä!

 

Matkalla pohdin jo mahdollisuutta soittaa eräälle ystävälleni, joka on asunut Myyrmäessä ja jonka tiedän käyneen Myyrmäen Pikkujätissäkin monesti. Ajattelin kysellä häneltä vähän täsmällisempiä neuvoja – olin varsin varma, että häneltä sellaisia saisin! Mutta sitten tuumasin taas, että jo on kumma jos en yhtä Pikkujättiä omin avuin löydä! Ja niinpä vain ajoin kauppakeskukselle, pyörin aikani parkkipaikkaa etsien tietämättä vieläkään, missä se Pikkujättikään on ja lopulta lykkäsin auton, niin, sinne radan alle.

 

Lähdettiin tyttären kanssa kävelemään sinne suuntaan, missä arvelin Pikkujätin oven olevan. Muutama puhelimen naisen antama maamerkki rekisteröityi ja löysimme helposti perille, loppujen lopuksi. Ilman puhelimessa kysyttyjä ohjeita olisin laittanut auton aivan väärään paikkaan ja etsinyt Pikkujättiä aivan väärältä suunnalta, kartan perusteella. Kannatti siis kysyä. Ja hyvät viisi minuuttia lisää olisin varmaan säästänyt jos olisin soittanut kaverilleni 😉