Toiset pitävät siitä elokuvasta koska siinä on Leonardo di Caprio. Minä pidän siitä siitäkin huolimatta, että siinä on Leonardo di Caprio. Elokuva on itsessäänkin ihan ok, vaikka pidänkin enemmän hiukan onnellisemmista lopuista, enkä ole mikään suuri angstin ystävä, mutta elokuvan D’Artagnanissa on jotain sydämen sulattavaa. Ja ajattelemaan se jättää minut joka katsomalla.

 

Milloinkahan ensimmäisen kerran luin Dumas’n Kolme muskettisoturia? Joskus teininä varmaankin. Aina siitä asti olen ollut "rakastunut" D’Artagnaniin. Ja luonnollisestikin lukenut kaikki mahdolliset (Dumas’n kirjoittamat) sequelit muskettisotureihin – ja niitä muuten on enemmän kuin yksi. Isoukkini oli ilmeisestikin myös Dumas’n ystävä (niin, olen minä lukenut Dumas’n muitakin kirjoja), sillä meidän landella on hänen jäljiltään liki koko Dumas’n tuotanto.

 

D’Artagnanista, Athoksesta, Porthoksesta ja Aramiksesta on luonnollisestikin myös elokuva poikineen. Toiset parempia, toiset ei niin hyviä. Pari niistä on löytänyt tiensä dvd-hyllyynikin (Rautanaamio tosin ei, kaiketi Leon vuoksi). Olen yhdenmukaisuuden ystävä ja haluaisin, että yhdellä tarinalla olisi vain yksi outcome. Niin kivoja kuin muskettisoturielokuvat sinänsä ovatkin, en pidä niiden keskinäisestä ristiriitaisuudesta. En pidä siitä, että alkuperäisestä storyboardista poiketaan. Siksi pitäydyn pitkälti alkuperäisiin kirjoihin.

 

Yhtä kaikki, kuten sanoin, Rautanaamio elokuvana jättää minut aina miettimään, eikä vähiten sen vuoksi, että rakas D’Artagnan elää siinä elokuvassa koko elämänsä tuskassa, kätkien salaisuuden sydämeensä. Miten voi kulkea läpi elämänsä joutuen jatkuvasti salaamaan kaiken rakkautensa? Saamatta koskaan näyttää tunteitaan todella muutoin kuin yksityisimmissä hetkissä, satunnaisesti? Voimatta koskaan kertoa totuutta, jonka vain muutama tietää? Ei, en voisi! Aivan totta, elokuvan D’Artagnan oli se, joka eli elämänsä naamion sisällä.

 

Minulle ei naamiot kävisi. Kuolisin, jos en sais osoittaa rakkauttani. Kuolisin, jos en saisi antaa tunteitteni näkyä, for better or for worse. Pelkästään jo pienen asian pitäminen sisällä, kunnes siitä voisi jutella rauhassa, tuottaa tuskaa. En voisi koskaan elää valhetta. Olen liian avoin kirja. Ja tyytyväinen niin. Onneksi ei myöskään ole mitään mitä pitäisi salata.