Se on sitten tämä tyttö tämän vuoden tienestinsä tienannut, ainakin jos verokorttia on uskominen. Mitenkähän olenkin niin onnistuneesti ilmoittanut (lue: jättänyt korjaamatta valmiin verokortin) palkkatietoni niin alakanttiin, että vuosituloraja häämöttää 14 euron päässä lokakuun palkan jälkeen?

 

Eipä paljon naurata. Soitin verovirastoon, jotta saan uuden verokortin oikeilla vuosituloilla – asia joka minun olisi pitänyt tehdä jo viime keväänä, kun veronalainen tuloni vähän nousi (mutta kun luulin, että asia korjaantuu itsekseen sillä, että minulla on kuukausituloraja käytössä vaan kun ei ollutkaan vaan vuosituloraja). Ja uuden veroprosentin. Nousipa prosentti puoltoistakertaiseksi entiseen verrattuna! Se niistä lihavista päivistä. Loppuvuosi pihistellään sitten.

 

Oma mokahan tämä on. Ja nyt sapettaa niin että on päivä pilalla. Blaah.

 

Ja läppärini näppiskin reistaa. Ä ja : ei aina tahdo tulla kertapainalluksella. Ja enterikin uhkasi lakata toimimasta ja pomppasi lopulta kokonaan sijoiltaan, kun sitä oikein hakkasin… Jotain hyvää kuitenkin tässäkin päivässä: työkaverini tuolta asennustiimistä sai enter-näppäimeni taas paikalleen (tehtävä, jossa minä en hyvistä yrityksistä huolimatta onnistunut).

 

Niin ja kehuttiinhan sentään vanhempaa tytärtäni tänään päiväkodin "kasvatuskeskustelussa" vai mikä vitsi se onkaan. Näppäräksi, reippaaksi ja taitavaksi häntä sanottiin. Mannaa äidin korville 🙂

 

Oma mood on kuitenkin plääh. Onneksi pääsee illalla häppäröimään tanssitunnille. Ehkä tämä tästä, kun saa purettua kaiken angstinsa siellä hyväntuulentunnilla.

Ei tosin juuri nyt. Juuri nyt paistaa ihana aurinkoinen – näin sen ohimennen ruokalan ikkunasta…

 

Mutta eilen satoi. Ja tänäänkin on illaksi luvattu sadetta. Saatiin nautiskella kuivasta ihanasta kesästä, joten kai sen sateen nyt sitten kestää. Vaikka eilen kyllä auto sai sellaisia alustapesuja, että välillä jo mietin, löytyisiköhän kojelaudasta nappi, jolla auton saisi muutettua laivaksi, se kun olisi ollut vähän adekvaatimpi kulkupeli siihen keliin.

 

Sade on mielenkiintoinen juttu. Jos ei sada, luonto kuivuu ja aikaa myötä ihmisetkin, kun pohjavedet kuivuu. Sadetta siis ehdottomasti tarvitaan. Mutta silti, aina kun sataa, meillä ihmisillä on tapana valittaa. Me kun ei vissiin sitten haluttais kastua. Ei se oikeasti niin kamalaa ole se kastuminen, mutta kun märissä vaatteissa ei mielellään kovin pitkään olisi. Koulussa ärsytti aina suunnattomasti se, kun opettajat hokivat sateella, että sinne ulos vaan, ette te sokerista ole. Nyt hoen sitä itsekin. Niin meidät aivopestään.

 

Kun oikein paljon sataa, sataa saavista kaataen. Tai pikku-ukkoja. Tai kissoja ja koiria (ainakin englanniksi). Ja kun on nauttinut riittävästi viiniä (vai mitähän sahtia se oli 😉 ) lehmän poikimisen kunniaksi, voi myös shataa shaavista khaataen. Oikeasti, fraasi jolle nauroin niin että sattui – samana päivänä kun minulta oli leikattu kaikki neljä viisaudenhammasta – siskoni lukiessa minulle ääneen James Herriotia.

 

Ja aina kun sataa, alan laulaa. I’m singing in the rain. Juup, mutten itseasiassa sitä. Vaan Fröbelin Palikoita: sataa vettä, sataa vettä, sataa suuria pisaroita… Tai Ultra Brata, kuten eilen kun oli niin kamalasti sitä vettä kaikkialla: jos kaupunki tulvisi, vesireittejä pääsisi pakoon, vaan minä en ole kala. Tai kepoisella sateella Nalle Puhia: sataa sataa ropisee…

 

Enkös minä joskus maininnutkin, että laulan ihan tavan takaa? Jaa, vai tanssimisestako silloin oli puhe? Voihan sitä tietysti sateen vuoksi tanssiakin, ainakin intiaanileirissä toteemin ympärillä, tosin vissiin yleensä ennen sitä sadetta 😉 

Kuuntelen ilmanvaihtolaitteemme tasaista huminaa, kellojen kilpatikitystä ja koneeni satunnaista raksutusta. Miten täällä onkin näin hiljaista? Tänä iltana se melkein ahdistaa.

 

Koko viikonloppu on kulunut juostessa yhtäälle ja toisaalle. Eilen aamulla lähdettiin heti aamupalan jälkeen kauppoihin, sieltä suoraan yksille syntymäpäiville ja sieltä kurvasin muun perheen kotiin ja itse jatkoin matkaani Stadiin ystävien kanssa syömään. Palasin vasta kymmenen jälkeen, lasten ollessa tietenkin jo nukkumassa.

 

Tänä aamuna nousin kukonlaulun aikaan, arkiaamujakin aikaisemmin, lasten siis vielä nukkuessa ja lähdin jo ennen seitsemää ajamaan Mäntyharjulle kuorokeikalle. Palasin sieltä vajaat pari tuntia sitten, tyhjään kotiin. Tunnin ajan odottelin ja ihmettelin. Laittelin lasten päiväkotireput ja tanssikamat kuntoon. Tein havaintoja: mies oli pessyt pyykkiä, imuroinut ja siivonnut keittiön. Minun pitäisi vissiin olla useamminkin poissa viikonloppuna 😉

 

Tunti sitten soittelin miehelle, että missä kummassa luuraavat. Kuulin, tytöt eivät tulekaan yöksi kotiin. He jäivät serkuilleen yökylään. Ja yhtäkkiä minut valtasi kamala ikävä!

 

Kerrankin meillä oli konsertti niin ajoissa, että olin keikalta kotona inhimilliseen aikaan (jo seitsemän pintaan, vrt. yleensä 10-11 maissa illalla). Mielessäni jo olin valmistautunut siihen, että ehdin sittenkin viettää lasten kanssa vielä edes lyhyen iltahetken, kun olen heidät nähnyt viimeksi eilen päivällä. Mutta näenkin heidät vasta huomenna töiden jälkeen.

 

Well, I’ll live. Ehkä enemmän kuin varsinainen ikävä – onhan tytöt olleet pitempiäkin aikoja poissa – häiritsee se, että odotin jotakin. Odotin näkeväni heidät. Mutten nähnytkään. Petyin. Tyhjä koti tuntuu kovin tyhjältä. Kun ei mieskään ole vielä kotona. Se tosin korjaantuu kohta – kuulin juuri auton ajavan pihaan.

Ei voi mitään. Se tulee vääjäämättä. Armotta. Auttamatta. Talvi nimittäin.

 

Viime viikonloppuun asti syksy oli niin ihanan lämmin. Ok, tässä vaiheessa vuotta kymmenenkin astetta qualifies as warm. Mutta tällä viikolla on ollut jo merkki toisensa perään siitä tosiseikasta, että kyllä, talvi on ovella.

 

Ensin alkoivat lapset valittaa, että jalat palelevat lenkkareissa. Siirryttiin siis talvikenkiin.  

 

Seuraavana aamuna oli kuuraa maassa. Nurmikko oli huurteessa ja auton takalasi jäässä (ja missä on skraba? missä on takalasin lämmittimen nappi, mitä siihen tulee…?). Lapsille pakkasin oikein fleecepuvut mukaan hoitoon.

 

Tänä aamuna, eilisestä viisastuneena, etsin jo käsineetkin käsiini. Tuntuu suurelta periksiantamisen merkiltä. Talvitakkia en kuitenkaan vielä suostu käyttämään, enkä sukkahousuja. Mutta ei siihenkään enää kauan mene, sen verran jo jalkoja(kin) viluttaa!

 

Täytyy kai nyt viikonlopun aikana kaivaa jostain varastosta ne skrabat autoihin ja lohkopiuhat ja sisätilanlämmittimet. Niin ja mies mumisi tänä aamuna jotain talvirenkaidenkin vaihtamisesta.

 

Syvä huokaus.

Minulla on vahva näkömuisti. Muistan kasvoja paremmin kuin nimiä. Muistan asiat – usein jopa tekstit – kuvina päässäni. Muistan kuvina asioita jo ihan varhaisesta lapsuudesta, mistä useimmilla ei ole minkäänlaisia muistijälkiä (ainakaan tietoisia). Varmaan siksi valokuvat ovat minulle niin tärkeä asia. Ne vahvistavat näitä mielessäni olevia kuvia ja muistoja niiden takana.

 

Olen aina ottanut paljon valokuvia. Ennen ihan filmikameralla ja jossain vaiheessa aloin skannata niistä parhaita digimuotoon. Sittemmin, neljä vuotta sitten, ostettiin meidän ensimmäinen digikamera ja systeemi kääntyi ylösalaisin. Nyt meillä on koneella tuhansia valokuvia, mutta yhä teetän parhaat paperikuviksi, albumiin liimattaviksi.

 

Ylläpidän kolmea albumia: tytöille on kummallekin omansa ja meillä on omamme. Eikä ne ole mitään muovitaskullisia albumeita, vaan leikkaan, liimaan ja askartelen ihan pahvisivujen kanssa ja kirjoittelen kuvatekstit ja kaikki. Se on aika aikaa vievää puuhaa, mutta nautin siitä täysillä. Ja olen huomannut, että tyttäretkin rakastavat katsella niitä albumejaan – samoin kuin minä itse – joten se on ilmiselvästi ihan worth the while.

 

Paperikuvien käsitteleminen ja katseleminen on tunnelmallisempaa kuin koneelta. Koneella on paljon kuvia ja onhan se kiva katsella niitä siinä ruudulla, mutta syystä tai toisesta ne kuvat siinä eivät herätä, ainakaan minussa, sitä samaa tunteiden kirjoa, jonka kuvien laitteleminen albumiin ja katseleminen albumista aiheuttaa.

 

Eilen urakoin viimeisen vuoden ajalta satoja kuvia albumiin ja siinä meni tunteja aikaa. Ei vain siksi, että kuvien laittaminen on "työlästä", vaan siksikin, että samalla katselin jokaista kuvaa uudestaan. Jokainen toi mieleen muistoja ja tuntemuksia. Miten overwhelming se tunnetulva voikin joskus olla, jonka yksi kuva saa aikaan!

 

Muistoja ja tunteita. Niistä meidät on tehty.