Niin siinä sitten tosiaan kävi, että lokakuun viimeinen päivä näki sen todellisen ensilumen. Ja kyllä sitä tulikin. Ainakin parikymmentä senttiä. Lapset oli tietenkin innoissaan 🙂 Esikoinen väsäsi ihan omin voimin oikein kaksi lumiukkoakin meidän pihalle. Saipa niille hatut ja kaulahuivitkin. Porkkanaa ei nenäksi löytynyt, joten kurkunpäädyt saivat toimittaa sitä virkaa.

 

Minä en kamalasti pidä lumesta. Se haittaa normaalia elämää niin paljon. Autoa saa harjata (tänään kun olin lähdössä Tikkurilasta puolilta päivin, en edes löytänyt autosta harjaa, mutta ihmekös tuo: mies oli unohtanut laittaa autoihin harjat, vaikka ne skrabat olikin jostain esiin kaivanut ja talvirenkaatkin sentään sunnuntaina autoihin vaihtanut) ja lähdöt on näin ollen hitaampia. Liikenne on lumisateella yhtä mylläkkää. Lunta menee kenkiin ja kengät kastuu ja jalkoja paleltaa.

 

Onhan se silti kaunista! Nytkin puiden oksat roikkuvat raskaina lumen painosta ja ovat niin kauniita valkoisessa lumivaipassaan että! Ja tuohan se valoakin pimeään hohtaessaan katulamppujen valossa. Eikä sitä voi kuin hymyillä katsellessaan lasten riemua ensilumen tultua.

 

Ja muistan minä itsekin, miten ihmettelin sitä, ettei oma äitini pitänyt lumesta. Kyllä se vaan lapsena oli niin kivaa peuhata ja telmiä lumessa, hiihtää ja laskea mäkeä pulkalla ja myöhemmin slalom-suksilla. Lumiukon ja -linnan jos toisenkin olen itsekin elämäni aikana rakentanut ja hauskat on muistot myös lukuisista lumisodista. Kylläpä sitä tuleekin tylsäksi aikuisena!

 

Nyt on vielä nuo oman pihan lumityötkin tehtävänä. Onneksi mies pitää siitä hommasta, ihan oikeasti! On aina ihan intona menossa lumitöihin, kun vaan sitä suinkin on satanut 🙂 Ei se uutuudenviehätys ainakaan vielä viime talvena laimennut, saa nähdä miten tänä talvena käy 😉

 

[Ai muuten, saatiin tänään uusi uuninluukku – vastahan tässä oltiinkin kaksi kuukautta ilman uunia! Alkutaiston jälkeen Bosch lopulta hoiti homman mukisematta, joskin aika pitkään tämä kokonaisuudessaan kesti… No, olihan sentään hella senkin aikaa. (vrt. merkinnät 9. ja 11. syyskuuta, "pop goes the oven" ja "tuulimyllyjä ja tutkaimia")]

Siirryttiin talviaikaan. Sillä on seurauksensa. Kyllä.

 

Tänä aamuna sisäinen kelloni herätti minut kuudelta. Yritin puristaa silmiäni kiinni ja jatkaa uniani kellon soittoon asti. Mutta sisäinen kelloni tolkutti koko ajan, että nukun laina-ajalla. Kun kello viimein soi, nousin äärimmäisen sekavassa olotilassa ylös. Myh.

 

Talviaika toi myös talvikelin. Lapset kertoivat, että päiväkodin pihalla, tuossa kilsan päässä, oli jo aamupäivällä satanut ensilumi. Jaiks! Ja huomenna sitä kai on luvassa muuallekin kuin vain päiväkodin pihalle.

 

Tosikoinen liukastui meidän pihalla, koska siinä oli jäätä. Lämpötila oli tänään vain hilkusti nollan yläpuolella, nyt on jo taas pakkasta.

 

Minä olen vaihteeksi kipeänä. Nyt on sitten poskiontelontulehdus. Sinnittelen töissä – tämä on vähän kevyempi viikko. Joten kyllä tämä tästä, en halunnut enää saikkua. Mutta antibiootit otin vastaan kyllä, jospa ne vaikka katkaisisi tämän sairastelukierteen. Hiukan epäröin kylläkin, johan tämä on kolmas kuuri puolen vuoden sisään, kun viime keväänä söin kaksi. Tai no, puolitoista, eka yritys ei tehonnut. Ehkäpä siksi olen tänä syksynä niin sairastanutkin? Oma vastustuskyky häipyi stydin antibioottikuurin myötä? Mistäs sitä tietää… Ja kyllä, syytän talviaikaa tästä flunssasta – talviaikashokki 😀

 

Lähdin töihin valoisassa, mutta palasin kotiin pimeässä. En tiedä oliko se yhtään sen parempi kuin toisin päin. Etenkään kun tietää, että aamut ovat kohta pimeitä ihan all over again.

 

Onko siis mitään järkeä koko kellojensiirrossa? No, ainakin sitä voi syyttää monesta 😉

Äitiydestä kohistaan taas. Siitä ja siitä mitä sen nyky-yhteiskunnassa pitäisi merkitä kohistaan jatkuvasti. Nyt löylyä kiukaalle lyö jenkki Lionel Shrivel, jonka vastikään suomennettukin kirja kertoo äidistä, joka ei pysty rakastamaan poikaansa Keviniä. En ole sitä lukenut, se on hankintalistalla, ehdottomasti! Mutta olen lukenut siitä, viimeksi tänään.

 

Oman lapsensa rakastaminen. Onko se niin itsestäänselvää? Minä olen kasvanut suunnattoman rakastavassa perheessä, vanehmpien avioerosta huolimatta. Minun on helppo antaa rakkautta myös omille lapsilleni. Mutta sen myönnän silti, että tie äitiyteen ei minullekaan ollut helppo. Rakkaus alkoi orastaa kyllä jo ennen tytärten syntymää. Ja rakastin tyttäriäni heti heidän ensiparkaisuistaan. Mutta silti, alkuun esikoinen oli muukalainen, joka tuli ja rikkoi elämäni palasiksi.

 

Kun ensimmäinen lapsi syntyy. Mihin hän syntyy? Perheeseen, jossa yhtäkkiä (kyllä, se on aina yhtä äkkiä) onkin äiti, isä ja vauva, mutta jossa ennen oli kaksi yhdessä ja erikseenkin itsenäistä ihmistä. Isä, jos niikseen tulee, voi periaatteessa jatkaa itsenäisyyttään ja lähes aina niin jossain määrin tekeekin. Kuka äiti ei joskus miettisi, miten irrallaan isä välillä perheestä on eläessään työ- ja vapaa-aikaelämäänsä aivan eri rytmissä kuin äiti ja lapset kotona?

 

Mutta äiti. Äiti on yhtäkkiä lähinnä vauvan ruokintakone. Vastaa vauvan joka tarpeeseen, elää vauvalleen. Väsyneenä ja itselleen kuolleena. Ennen oli mahdollista mennä milloin halusi. Ennen sai itse valita milloin söi ja milloin nukkui. Yhtäkkiä kaikki tapahtuukin vauvan ehdoilla ja vauvan aikataulun mukaan. Äiti ei päätäkään enää mistään itse. Vauva päättää.

 

Minulle ainakin se oli tolkuttoman rankkaa. Olin tottunut vapauteeni. Olin tottunut olemaan se, joka määrää elämäni tahdin. Oli tottunut kontrolloimaan asioita. Sitten minulla olikin vauva, joka ei halunnut syödä vaikka halusi syödä. Joka ei halunnut nukkua vaikka oli väsynyt. Joka ei tiennyt mitä tarkoittaa rytmi. Tai ennalta-arvattavuus. Minulla oli pallo pitkään aivan hukassa. Mutta vähitellen opin elämään sen kanssa. Opin elämään vauvani kanssa. Ja todella rakastamaan sitä muukalaista, josta vähitellen tuli yhä tutumpi.

 

Melkein luulen, että monen äidin vauvan menettämisen pelosta osa on sitä syyllisyyttä, joka tulee siitä, ettei osaakaan kunnolla rakastaa vauvaa vielä, vaikka "pitäisi". Luullaan, että jos et heti tunne niitä auvoisia rakkauden tunteita lastasi kohtaan joka hetki, olet jotenkin epäonnistunut.

 

Useimmille se äidinvaisto ja äidinrakkaus syntyvät suht itsekseen. Mutta kuten minkä tahansa rakkauden kanssa, pitää lastaankin ennen kaikkea haluta rakastaa, se syvä rakkaus kasvaa siitä kyllä. Kysymys on paljolti siitä, mitä tunteillaan tekee. Turmeleeko lapsensa kaatamalla negatiiviset tunteensa lapseen, vai saako ne negatiiviset tunteensa käsiteltyä toisella tavoin. Lapseen pitäisi kyetä kohdistamaan nimenomaan ne positiiviset tunteet. Ne ovat lapsen ravintoa. Negatiivisista tunteistakin pitää silti voida puhua – jollekin toiselle aikuiselle – ne ovat normaaleja tunteita. Joskaan eivät tässä yhteiskunnassa yleisesti kovin hyväksyttyjä. Ne ovat monelle yhä tabu.

 

Shriverin kirja on ilmeisestikin aikamoinen karikatyyri, raadollinen kuvaus lähinnä juuri noista negatiivisista tunteista. Ja se on saanut järjestön jos toisenkin takajaloilleen. Mutta se tarttuu varsin tärkeään asiaan. Niihin äitien vaiettuihin tunteisiin. Jotka patoutuessaan saavat paljon pahaa aikaan.

On ruska-aika. Puiden lehdet kellastuvat ja punastuvat, mikä mitenkin lajikkeesta ja vähän kai sään kylmenemistahdistakin riippuen. Lehdet tippuvat maahan. Piha pitäisi haravoida.

 

Ruska on ihan kaunista. Luonto pukeutuu väriloistoon hetkeä ennen talvihorrokseen vaipumista. Hetkeä ennen kietoutumistaan valkoiseen lumivaippaan. Hetkeä ennen kuolemaansa. Joka vuosi luonto kuolee, herätäkseen keväällä jälleen uuteen vihreyteen.

 

Ruska on tavallaan kuoleman väri. Ajatus tuo mieleen sen australialaislegendan linnuista, jotka pistävät itsensä okaan ja laulavat elämänsä upeimmat laulut kuolemansa kynnyksellä. Kuolemansa tuskassa. Luontokin pukeutuu parhaisiinsa juuri ennen kuolemaansa.

 

Ja silti, kyse ei olekaan kuolemasta, vaan elämästä! Selviytymisestä. Ilman ruskaa, ilman kuolemaa, ilman talven horrosta, ei olisi mitään enää jäljellä keväällä. Ei olisi mitään, mikä heräisi eloon. Kaikki olisi kuollut kokonaan. Elämä kuoleman kautta. Miten vertauskuvallista.

 

Niin kaunis kuin ruska onkin, minä olen kuitenkin kevään ihminen. Minulle ruska-aika on ensisijaisesti juuri kuoleman merkki. Tuntuu aina kuin itsestänikin kuolisi – tai ainakin vaipuisi horrokseen – jokin osa, joka sitten keväällä jälleen herää eloon, yhtä matkaa luonnon kanssa. Kun koivuihin tulee ensimmäiset hiirenkorvat. Se on vuoden paras hetki. Elämä voittaa sittenkin.