Äitiydestä kohistaan taas. Siitä ja siitä mitä sen nyky-yhteiskunnassa pitäisi merkitä kohistaan jatkuvasti. Nyt löylyä kiukaalle lyö jenkki Lionel Shrivel, jonka vastikään suomennettukin kirja kertoo äidistä, joka ei pysty rakastamaan poikaansa Keviniä. En ole sitä lukenut, se on hankintalistalla, ehdottomasti! Mutta olen lukenut siitä, viimeksi tänään.

 

Oman lapsensa rakastaminen. Onko se niin itsestäänselvää? Minä olen kasvanut suunnattoman rakastavassa perheessä, vanehmpien avioerosta huolimatta. Minun on helppo antaa rakkautta myös omille lapsilleni. Mutta sen myönnän silti, että tie äitiyteen ei minullekaan ollut helppo. Rakkaus alkoi orastaa kyllä jo ennen tytärten syntymää. Ja rakastin tyttäriäni heti heidän ensiparkaisuistaan. Mutta silti, alkuun esikoinen oli muukalainen, joka tuli ja rikkoi elämäni palasiksi.

 

Kun ensimmäinen lapsi syntyy. Mihin hän syntyy? Perheeseen, jossa yhtäkkiä (kyllä, se on aina yhtä äkkiä) onkin äiti, isä ja vauva, mutta jossa ennen oli kaksi yhdessä ja erikseenkin itsenäistä ihmistä. Isä, jos niikseen tulee, voi periaatteessa jatkaa itsenäisyyttään ja lähes aina niin jossain määrin tekeekin. Kuka äiti ei joskus miettisi, miten irrallaan isä välillä perheestä on eläessään työ- ja vapaa-aikaelämäänsä aivan eri rytmissä kuin äiti ja lapset kotona?

 

Mutta äiti. Äiti on yhtäkkiä lähinnä vauvan ruokintakone. Vastaa vauvan joka tarpeeseen, elää vauvalleen. Väsyneenä ja itselleen kuolleena. Ennen oli mahdollista mennä milloin halusi. Ennen sai itse valita milloin söi ja milloin nukkui. Yhtäkkiä kaikki tapahtuukin vauvan ehdoilla ja vauvan aikataulun mukaan. Äiti ei päätäkään enää mistään itse. Vauva päättää.

 

Minulle ainakin se oli tolkuttoman rankkaa. Olin tottunut vapauteeni. Olin tottunut olemaan se, joka määrää elämäni tahdin. Oli tottunut kontrolloimaan asioita. Sitten minulla olikin vauva, joka ei halunnut syödä vaikka halusi syödä. Joka ei halunnut nukkua vaikka oli väsynyt. Joka ei tiennyt mitä tarkoittaa rytmi. Tai ennalta-arvattavuus. Minulla oli pallo pitkään aivan hukassa. Mutta vähitellen opin elämään sen kanssa. Opin elämään vauvani kanssa. Ja todella rakastamaan sitä muukalaista, josta vähitellen tuli yhä tutumpi.

 

Melkein luulen, että monen äidin vauvan menettämisen pelosta osa on sitä syyllisyyttä, joka tulee siitä, ettei osaakaan kunnolla rakastaa vauvaa vielä, vaikka "pitäisi". Luullaan, että jos et heti tunne niitä auvoisia rakkauden tunteita lastasi kohtaan joka hetki, olet jotenkin epäonnistunut.

 

Useimmille se äidinvaisto ja äidinrakkaus syntyvät suht itsekseen. Mutta kuten minkä tahansa rakkauden kanssa, pitää lastaankin ennen kaikkea haluta rakastaa, se syvä rakkaus kasvaa siitä kyllä. Kysymys on paljolti siitä, mitä tunteillaan tekee. Turmeleeko lapsensa kaatamalla negatiiviset tunteensa lapseen, vai saako ne negatiiviset tunteensa käsiteltyä toisella tavoin. Lapseen pitäisi kyetä kohdistamaan nimenomaan ne positiiviset tunteet. Ne ovat lapsen ravintoa. Negatiivisista tunteistakin pitää silti voida puhua – jollekin toiselle aikuiselle – ne ovat normaaleja tunteita. Joskaan eivät tässä yhteiskunnassa yleisesti kovin hyväksyttyjä. Ne ovat monelle yhä tabu.

 

Shriverin kirja on ilmeisestikin aikamoinen karikatyyri, raadollinen kuvaus lähinnä juuri noista negatiivisista tunteista. Ja se on saanut järjestön jos toisenkin takajaloilleen. Mutta se tarttuu varsin tärkeään asiaan. Niihin äitien vaiettuihin tunteisiin. Jotka patoutuessaan saavat paljon pahaa aikaan.