Vettä kengässä

“You are the most accident prone person I have ever known,” sanoi mieheni minulle huuhdellessaan vaelluskenkääni suolammikossa, minun putsatessani mutaa ja sammalta jalastani ja housunlahkeistani. “Somehow I have the recollection of having heard that before,” naureskelin, varpaideni lämmitellessä auringossa. “At least my life is never boring. Or your's either,” jatkoin, ja mietin kuinka paljon geeneillä mahtaa olla osuutta asiaan.

Isoäitini on varmasti vielä tapaturma-alttiimpi kuin minä, ja tosikoinen vähintään yhtä paha.

Parikymmentä minuuttia aiemmin oltiin jätetty auto parkkipaikalle Lopen Luutalammen rantamille, ja lähdetty samoamaan Samo-polkua pitkin. Syksyn kauniit värit loistivat ympärillämme, entisöintipoltettu metsä törrötti matkan varrella aavemaisena, erilaisia hassuja sieniä kasvoi siellä täällä, monet niistä jo vallan decay-puolella. Sitten puiden lomasta pilkotti lampi. Lähdin rämpimään kohti lammenrantaa, kun mies huikkasi kolmen metrin päästä: “Hey, here's a trail to the pond.” “Okay…” ja tarvoin polulle.

Noin sadan vuoden päästä lampea ei ehkä enää ole. Se vajoaa (voiko lampi vajota?) suohon as we speak. Katoaa, sammaloituu. Sammalsaarekkeita kelluilee lammessa muutama siellä täällä, ja sen rannat ovat märkää suosammalta. “There's even a hole with water here too,” osoitteli mieheni maassa olevaa koloa, noin metrin päässä siitä missä kuvailin yhtä sammalsaarelmaa. “Right-o!” sanoin, ja ihan oikeasti kuulin mitä mies sanoi.

Huomioni kiinnittyi lammen peilinä hohtavaan pintaan, auringon pilkistäessä pilvien lomasta. Peräännyin etsimään parasta kuvakulmaa ja “Damn!” “Are you ok?” kysyi mies minun ollessani rähmälläni märässä maassa. “NO! Could you you hold my camera, please,” ojensin kamerani miehelle, joka kysyi huolissaan: “Is your ankle broken?” “No, just stuck.”

Riuhdoin jalkaani kuopasta. Hetken aikaa tuntui siltä, ettei jalka kertakaikkisesti tule sieltä ulos, kengän kantapään ollessa liian iso kulmikas este. Mutta pienellä väännöllä sain kuin sainkin jalkani kolosta, kenkä tiukasti jalassa. Kumisaapas olisikin varmasti jäänyt koloon jalan luiskahtaessa ulos, mutta ei vaelluskenkäni. Sen verran tiukkaan vedän nauhat nilkkaa myöti kiinni.

Nilkutin jalka märkänä vähän matkan päässä sijaitsevalle penkille, ja riisuin kengän jalastani. Repussa oli onneksi paketillinen Nessuja, joten miehen ravistaessa pahimmat pois sukastani ja huuhdellessa gore-tex kenkäni lammessa, minä pyyhin koivestani kaikenlaista matkaan tarttunutta. Onneksi aurinko oli valinnut juuri tuon lammenrantahetken tullakseen ulos pilvien takaa. Ei ollut mikään kylmä edes siinä varpaita heilutellessa ja reissaria syödessä, kengän ja sukan vähän kuivatellessa.

“Well,” aloitin, kun reissarini oli syöty ja sen aiheuttama hikka taltutettu vedellä, “I guess those won't get any drier really, so I might as well pull them back on.” Irvistin vetäessäni kylmän märän teknisen vaellussukkani jalkaani. Irvistin uudestaan vetäessäni kosteutta hörpänneen kenkäni sukan päälle. Irvistin kolmannen kerran ottaessani ensimmäiset kosteat askeleet takaisin Samo-polulle.

“These socks are just amazing!” herkesin ylistämään sukkiani käveltyämme eteenpäin vain vähän matkaa. Lidlistä ostettuja viiden euron teknisiä vaellussukkia, jotka ovat lunastaneet lupauksensa korkojen kera. Olen ennenkin huomannut jalkojen pysyvän ihastuttavan kuivina kuumana kesäpäivänäkin, jalkojen satavarmasti hiotessa kengissä. Tänään sain todeta sukan pitävän jalkani kuivana jopa sen jälkeen kun kenkä on hörpännyt vettä sisäänsä. Koko loppu-hiken aikana ei jalkani tuntunut yhtään märältä eikä epämukavalta.

“My feet look like I'd have non-matching shoes,” totesin kengänkärkiäni katsellessani, jossain siellä metsän keskellä. “Like I accidentally picked out one dark brown and one light tan shoe.” “Don't worry, it'll dry out.” “Yeah, I guess.” Eikä siitä sen enempää. Kiivettiin ylös harjanteita, laskeuduttiin takaisin alas, ihmeteltiin suppoja (siis suppa-kuoppia), hämmästeltiin kummallisia puita ja sieniä. Löysin eräältä aukealta jännittävän näköisen muurahaispesän ja siihen johtavan muurahaisten valtatien.

Polku päätyi tielle, jota pitkin talsittiin jonkin matkaa kohti parkkipaikkaa. “According to the map, the trail should continue by the lake side. I don't know if we missed it,” mietin ääneen, muistellessani edellisen viikonlopun retkeämme tyttöjen kanssa Lemmenlaaksoon, missä polun jatkuminen tiepätkän jälkeen oli niin huonosti merkattu, että missattiin se, ja käveltiin tietä pitkin autolle saakka. “Oh, hey, there it is!”

“Haha, duckboards!” hihkaisin, kun käännyttiin polulle, missä pitkospuut johtivat kohti Luutalammen rantaa. Se on minusta ehkä yksi hauskimmista englannin sanoista. “Yeah, I remember seeing them on that luontoon.fi web site. I like that site,” mies vastasi. Pysähdyin lukemaan jälleen yhtä plakaattia; reitin varrella on infotauluja siellä ja täällä, kertomassa ympäröivästä luonnosta.

“Look at that räme!” huudahdin miehelle, huomatessani taulun takaa puiden lomasta pilkottavan rämealueen. “The what?” “Räme. That watery swamp there.” “Ah, yeah,” mies vastasi minun jo pomppiessani mättäillä hakemassa hyvää kuvauskohtaa.

“Don't sprain your ankle, be careful there!” mies huuteli minulle. “I won't, I promise. I'm looking where I'm stepping. That was my mistake, you know, backing up without looking,” selvitin kuvatessani rämettä. “Sorry you need to worry about me,” sanoin miehelle astellessani takaisin slippery when wet -pitkospuille. Naurahdus.

Jatkettiin matkaa pitkoksia pitkin, ja saavuttiin Luutalammen rantaan. “Terve,” kuului nuotion äärestä tervehdys saapuessamme grillauspaikalle. Luonnossa suomalaisetkin puhuvat vieraille ihmisille. Meillä ei tällä kertaa ollut makkarapakettia mukana, joten ei notskille sen pitemmäksi aikaa pysähdytty, vaan jatkettiin järvenrantaa pitkin kohti retkemme loppua.

Autolle päästyämme meillä oli jo melkoinen nälkä ja mieleen tupsahti “Lopen uupuneet”. Kello oli vähän yli viisi, joten todettiin ehtivämme vielä Lopen S-markettiin ostamaan jauhelihaa. Ajatus kuumasta tulisesta chilistä täytti mielen, kun vilu hiipi autossa ytimiin lämmityksestä huolimatta. Vasen jalkakin alkoi tuntua märältä ja inhalta kun en enää kävellyt, ja vedinkin kengän ja sukan kotimatkan ajaksi pois jalasta kokonaan.

Back at home mies laittoi padallisen parilla oman pihan bhut jolokialla höystettyä chiliä porisemaan. Sitä kun söi lautasellisen, ei enää ollut kylmä.

 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.