On ruska-aika. Puiden lehdet kellastuvat ja punastuvat, mikä mitenkin lajikkeesta ja vähän kai sään kylmenemistahdistakin riippuen. Lehdet tippuvat maahan. Piha pitäisi haravoida.

 

Ruska on ihan kaunista. Luonto pukeutuu väriloistoon hetkeä ennen talvihorrokseen vaipumista. Hetkeä ennen kietoutumistaan valkoiseen lumivaippaan. Hetkeä ennen kuolemaansa. Joka vuosi luonto kuolee, herätäkseen keväällä jälleen uuteen vihreyteen.

 

Ruska on tavallaan kuoleman väri. Ajatus tuo mieleen sen australialaislegendan linnuista, jotka pistävät itsensä okaan ja laulavat elämänsä upeimmat laulut kuolemansa kynnyksellä. Kuolemansa tuskassa. Luontokin pukeutuu parhaisiinsa juuri ennen kuolemaansa.

 

Ja silti, kyse ei olekaan kuolemasta, vaan elämästä! Selviytymisestä. Ilman ruskaa, ilman kuolemaa, ilman talven horrosta, ei olisi mitään enää jäljellä keväällä. Ei olisi mitään, mikä heräisi eloon. Kaikki olisi kuollut kokonaan. Elämä kuoleman kautta. Miten vertauskuvallista.

 

Niin kaunis kuin ruska onkin, minä olen kuitenkin kevään ihminen. Minulle ruska-aika on ensisijaisesti juuri kuoleman merkki. Tuntuu aina kuin itsestänikin kuolisi – tai ainakin vaipuisi horrokseen – jokin osa, joka sitten keväällä jälleen herää eloon, yhtä matkaa luonnon kanssa. Kun koivuihin tulee ensimmäiset hiirenkorvat. Se on vuoden paras hetki. Elämä voittaa sittenkin.