Hattuostoksilla

Tänään kaivoin aamulla lapsille vähän paksummat pipot, sellaiset vuorittomat fleecepipot, päähänsä. Ja saman tien sain havaita, että kummallakin on vähän nafti pipo. Joten kun hain lapset hoidosta, lähdettiin hattuostoksille Jumboon.
 
Nuoremmalla tyttärelläni on paha tapa pureskella kynsiään ja kun ei sormenkynsissä ole enää pureksittavaa, siirtyy hän varpaiden kynsiin. Niinpä olikin pari viikkoa sitten varpaissa oikein pahat kynsivallintulehdukset, nyttemmin antibioottikuurin avustuksella parantuneet. Mutta ottikos tyttö opikseen? Ei. Onpa taas pureskellut niitä. Matkalla päiväkodista Jumboon kyselin tytöltä, onko päivän aikana purrut varpaankynsiään ja mitä vastasikaan tytär? Nokkelana: "Mä vaan kokeilin suullani joko ne on parantuneet, mutta mun tyhmät hampaat repi niitä!" Joopa joo.
 
Vähän ajan kuluttua esikoinen tuumasi sateesta, että Afrikassa ei sitten varmaankaan sada, koska maapallolla ei kaikkialla voi sataa yhtaikaa. Oli tyttö itsekseen miettinyt ja tullut siihen tulokseen, että pilvet kiertävät maapalloa kuten aurinkokin (ts. maapallon pyörinnän aiheuttama efekti, tietää tyttö kyllä, mistä se oikeasti johtuu) eivätkä siksi ole joka puolella maapalloa yhtaikaa. Kehkeytyipä siis oppituokio sateen synnystä ja siitä mitä pilvet ovat.
 
Perillä Jumbossa odotti pakolliset ruokailut ihan ensimmäiseksi. Esikoinen söi hyvällä halulla Rosson lasten kinkkupizzan, tosikoinen jäätelöllä lahjoen noin puolet pasta bolognese -annoksestaan. Ja sitten ostettiin ne jätskitkin, pehmikset. Matkalla penkille tosikoinen iloisesti sohi jäätelöllään niin naamaansa kuin siskonsa paitaankin ja tietenkin sen ilmapallon naruun, jonka siinä matkan varrella sai.
 
Ilmapallo kiinnitettiin tytön ranteeseen. Esikoinen ei palloa halunnut, mitä ihmettelin hiukan, mutta syykin selvisi. Jos ei ota palloa ollenkaan, sitä ei voi menettääkään! Tytär vilkuili tuon tuosta jäätelönsä lomasta pikkusiskonsa ilmapalloa, vähän väliä huolehtien: "Mä pelkään koko ajan että se karkaa. Eihän se vaan irtoa sen ranteesta? Ei kai se mene puhki? Koska jos se irtoaa, arvaa mitä, siitä tulee parku." Tytär rauhoittui vasta, kun pikkusisko vakuutti, ettei haittaisi vaikka pallo karkaisikin.
 
Penkillä jätskejä syödessämme alkoi vähän matkan päässä soittaa bändi, jota oli saapunut kuuntelemaan piskuinen mutta ilmeisen uskollinen lauma punkahtavia teinityttöjä. Musa oli, noh, ehkä vähän volyymi korvaa laadun meininkiä, mutta ihan kohtalaista rokkia. Esikoinen jätskin syötyään alkoi heti jammata. Tanssi veressä, minkäs sille. Ja hauskan näköistähän se 🙂 Pitipä sitten käydä katsastamassa bändiä lähempääkin, mutta oli kuulemma liian kovalla se jyske.
 
Käytiin siinä viimein hattukaupassakin. Ja vessassa. Ja SkyJumperissa hyppimässä. Ja prismassa ja cittarissa. Ja tunnollinen ja huolehtivainen isosisko huuteli jatkuvasti pikkusiskolleen: "Tule jo! Odota! Älä juokse, muuten sä kaadut!" Vaan tuumin kyllä minä silti siinä tyttäriäni luotsaillessani, että paimenkoiran minä tarvisin pitämään pienet lampaani laumassa siivosti. Johon tietenkin aina-järkevä isompi tyttäreni: "Ei me olla lampaita! Vai näätkö sä muka mulla villaisen turkin?"
 
Kotimatkalla satoi kaatamalla. Mutta eipä se estänyt esikoista näkemästä taivaalla tähtiä. Näki mm. otavan ja joutsenen kuviot, mutta myös puun, pellen, tuhatpäisen ukkelin, oravan, omenan ja monta muuta kuviota. Aikamoiset tähdet ja aikamoinen supernäkö 😉
 
Kotiinkin päästiin ja paljon oli tavaraa matkaan tarttunut (olipa äiti vähän lepsulla päällä…), joukossa ne hatutkin. Ja olipa vielä tallella ilmapallokin.

Elämän ja kuoleman tanssi

On ruska-aika. Puiden lehdet kellastuvat ja punastuvat, mikä mitenkin lajikkeesta ja vähän kai sään kylmenemistahdistakin riippuen. Lehdet tippuvat maahan. Piha pitäisi haravoida.
 
Ruska on ihan kaunista. Luonto pukeutuu väriloistoon hetkeä ennen talvihorrokseen vaipumista. Hetkeä ennen kietoutumistaan valkoiseen lumivaippaan. Hetkeä ennen kuolemaansa. Joka vuosi luonto kuolee, herätäkseen keväällä jälleen uuteen vihreyteen.
 
Ruska on tavallaan kuoleman väri. Ajatus tuo mieleen sen australialaislegendan linnuista, jotka pistävät itsensä okaan ja laulavat elämänsä upeimmat laulut kuolemansa kynnyksellä. Kuolemansa tuskassa. Luontokin pukeutuu parhaisiinsa juuri ennen kuolemaansa.
 
Ja silti, kyse ei olekaan kuolemasta, vaan elämästä! Selviytymisestä. Ilman ruskaa, ilman kuolemaa, ilman talven horrosta, ei olisi mitään enää jäljellä keväällä. Ei olisi mitään, mikä heräisi eloon. Kaikki olisi kuollut kokonaan. Elämä kuoleman kautta. Miten vertauskuvallista.
 
Niin kaunis kuin ruska onkin, minä olen kuitenkin kevään ihminen. Minulle ruska-aika on ensisijaisesti juuri kuoleman merkki. Tuntuu aina kuin itsestänikin kuolisi – tai ainakin vaipuisi horrokseen – jokin osa, joka sitten keväällä jälleen herää eloon, yhtä matkaa luonnon kanssa. Kun koivuihin tulee ensimmäiset hiirenkorvat. Se on vuoden paras hetki. Elämä voittaa sittenkin.

Voihan verokarhu!

Se on sitten tämä tyttö tämän vuoden tienestinsä tienannut, ainakin jos verokorttia on uskominen. Mitenkähän olenkin niin onnistuneesti ilmoittanut (lue: jättänyt korjaamatta valmiin verokortin) palkkatietoni niin alakanttiin, että vuosituloraja häämöttää 14 euron päässä lokakuun palkan jälkeen?
 
Eipä paljon naurata. Soitin verovirastoon, jotta saan uuden verokortin oikeilla vuosituloilla – asia joka minun olisi pitänyt tehdä jo viime keväänä, kun veronalainen tuloni vähän nousi (mutta kun luulin, että asia korjaantuu itsekseen sillä, että minulla on kuukausituloraja käytössä vaan kun ei ollutkaan vaan vuosituloraja). Ja uuden veroprosentin. Nousipa prosentti puoltoistakertaiseksi entiseen verrattuna! Se niistä lihavista päivistä. Loppuvuosi pihistellään sitten.
 
Oma mokahan tämä on. Ja nyt sapettaa niin että on päivä pilalla. Blaah.
 
Ja läppärini näppiskin reistaa. Ä ja : ei aina tahdo tulla kertapainalluksella. Ja enterikin uhkasi lakata toimimasta ja pomppasi lopulta kokonaan sijoiltaan, kun sitä oikein hakkasin… Jotain hyvää kuitenkin tässäkin päivässä: työkaverini tuolta asennustiimistä sai enter-näppäimeni taas paikalleen (tehtävä, jossa minä en hyvistä yrityksistä huolimatta onnistunut).
 
Niin ja kehuttiinhan sentään vanhempaa tytärtäni tänään päiväkodin "kasvatuskeskustelussa" vai mikä vitsi se onkaan. Näppäräksi, reippaaksi ja taitavaksi häntä sanottiin. Mannaa äidin korville 🙂
 
Oma mood on kuitenkin plääh. Onneksi pääsee illalla häppäröimään tanssitunnille. Ehkä tämä tästä, kun saa purettua kaiken angstinsa siellä hyväntuulentunnilla.

Shataa, shataa shaavishta khaataen

Ei tosin juuri nyt. Juuri nyt paistaa ihana aurinkoinen – näin sen ohimennen ruokalan ikkunasta…
 
Mutta eilen satoi. Ja tänäänkin on illaksi luvattu sadetta. Saatiin nautiskella kuivasta ihanasta kesästä, joten kai sen sateen nyt sitten kestää. Vaikka eilen kyllä auto sai sellaisia alustapesuja, että välillä jo mietin, löytyisiköhän kojelaudasta nappi, jolla auton saisi muutettua laivaksi, se kun olisi ollut vähän adekvaatimpi kulkupeli siihen keliin.
 
Sade on mielenkiintoinen juttu. Jos ei sada, luonto kuivuu ja aikaa myötä ihmisetkin, kun pohjavedet kuivuu. Sadetta siis ehdottomasti tarvitaan. Mutta silti, aina kun sataa, meillä ihmisillä on tapana valittaa. Me kun ei vissiin sitten haluttais kastua. Ei se oikeasti niin kamalaa ole se kastuminen, mutta kun märissä vaatteissa ei mielellään kovin pitkään olisi. Koulussa ärsytti aina suunnattomasti se, kun opettajat hokivat sateella, että sinne ulos vaan, ette te sokerista ole. Nyt hoen sitä itsekin. Niin meidät aivopestään.
 
Kun oikein paljon sataa, sataa saavista kaataen. Tai pikku-ukkoja. Tai kissoja ja koiria (ainakin englanniksi). Ja kun on nauttinut riittävästi viiniä (vai mitähän sahtia se oli 😉 ) lehmän poikimisen kunniaksi, voi myös shataa shaavista khaataen. Oikeasti, fraasi jolle nauroin niin että sattui – samana päivänä kun minulta oli leikattu kaikki neljä viisaudenhammasta – siskoni lukiessa minulle ääneen James Herriotia.
 
Ja aina kun sataa, alan laulaa. I’m singing in the rain. Juup, mutten itseasiassa sitä. Vaan Fröbelin Palikoita: sataa vettä, sataa vettä, sataa suuria pisaroita… Tai Ultra Brata, kuten eilen kun oli niin kamalasti sitä vettä kaikkialla: jos kaupunki tulvisi, vesireittejä pääsisi pakoon, vaan minä en ole kala. Tai kepoisella sateella Nalle Puhia: sataa sataa ropisee…
 
Enkös minä joskus maininnutkin, että laulan ihan tavan takaa? Jaa, vai tanssimisestako silloin oli puhe? Voihan sitä tietysti sateen vuoksi tanssiakin, ainakin intiaanileirissä toteemin ympärillä, tosin vissiin yleensä ennen sitä sadetta 😉 

Tyhjä (mutta puhdas) koti

Kuuntelen ilmanvaihtolaitteemme tasaista huminaa, kellojen kilpatikitystä ja koneeni satunnaista raksutusta. Miten täällä onkin näin hiljaista? Tänä iltana se melkein ahdistaa.
 
Koko viikonloppu on kulunut juostessa yhtäälle ja toisaalle. Eilen aamulla lähdettiin heti aamupalan jälkeen kauppoihin, sieltä suoraan yksille syntymäpäiville ja sieltä kurvasin muun perheen kotiin ja itse jatkoin matkaani Stadiin ystävien kanssa syömään. Palasin vasta kymmenen jälkeen, lasten ollessa tietenkin jo nukkumassa.
 
Tänä aamuna nousin kukonlaulun aikaan, arkiaamujakin aikaisemmin, lasten siis vielä nukkuessa ja lähdin jo ennen seitsemää ajamaan Mäntyharjulle kuorokeikalle. Palasin sieltä vajaat pari tuntia sitten, tyhjään kotiin. Tunnin ajan odottelin ja ihmettelin. Laittelin lasten päiväkotireput ja tanssikamat kuntoon. Tein havaintoja: mies oli pessyt pyykkiä, imuroinut ja siivonnut keittiön. Minun pitäisi vissiin olla useamminkin poissa viikonloppuna 😉
 
Tunti sitten soittelin miehelle, että missä kummassa luuraavat. Kuulin, tytöt eivät tulekaan yöksi kotiin. He jäivät serkuilleen yökylään. Ja yhtäkkiä minut valtasi kamala ikävä!
 
Kerrankin meillä oli konsertti niin ajoissa, että olin keikalta kotona inhimilliseen aikaan (jo seitsemän pintaan, vrt. yleensä 10-11 maissa illalla). Mielessäni jo olin valmistautunut siihen, että ehdin sittenkin viettää lasten kanssa vielä edes lyhyen iltahetken, kun olen heidät nähnyt viimeksi eilen päivällä. Mutta näenkin heidät vasta huomenna töiden jälkeen.
 
Well, I’ll live. Ehkä enemmän kuin varsinainen ikävä – onhan tytöt olleet pitempiäkin aikoja poissa – häiritsee se, että odotin jotakin. Odotin näkeväni heidät. Mutten nähnytkään. Petyin. Tyhjä koti tuntuu kovin tyhjältä. Kun ei mieskään ole vielä kotona. Se tosin korjaantuu kohta – kuulin juuri auton ajavan pihaan.