Tiedättekö sen tunteen? Kun on sellainen olo, että ihan kaikki ei ole täysin ok, mutta ei oikein pysty pin-pointaamaan mikä.

 

Minulla on nyt sellainen olo. Oikeastaan minulla on aina silloin tällöin sellainen olo. Ehkä se johtuu siitä, että muistini käy jatkuvasti ylikierroksilla pyrkiessään pitämään järjestyksessä asiakkaiden asiat, sen missä minä itse minäkin hetkenä olen, kotiasiat ja kaiken muun. Kun se ei tunnu johtuvan siitä ilmeisestä harmista, joka minua myös vaivaa, kun olen jatkuvasti flunssassa enkä vieläkään voi mennä tanssitunneille. Se on erilainen tunne.

 

Pelkäänkö unohtavani jotain? Pelkäänkö, etten eräänä aamuna olekaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan? Pelkäänkö tekeväni jonkin suuren virheen? Tänään muuten melkein päästin suustani toisen asiakkaan nimen toisille puhuessani. Se ei olisi sinänsä ollut mikään maailman vakavin asia, mutta salassapitovelvollisuuteni puitteissa (kyllä, se ulottuu niin pitkälle tietyillä asiakkailla, ettei toiselle asiakkaalle saa edes kertoa yhteyksistäni sinne) se olisi ollut aika paha. Ja siitä olisi riittänyt taas märehdittävää toviksi 😉

 

Ehkä se tunne johtuu siitä, että meillä on keskeneräinen projekti, kotona. Me ei vieläkään olla tehty pitävää päätöstä siitä, aletaanko rakentaa vai ei. Tonttihan saatiin, nyt pitäisi siis päättää lunastetaanko se vai ei. Ja minulla on aina levoton olo niin kauan kuin asiat on auki.

 

Ehkä se tunne johtuu eräästä ärsyttävästä sähköpostista jonka juuri sain.

 

Tai ehkä minun vain pitäisi mennä nukkumaan.

Elämänfilosofiani, jonka kirjailin muutama päivä sitten mesen "henkilökohtaiseksi viestiksi".

 

Elämä on niin moniuloitteista. Toiset liitelevät päivästä ja vuodesta toiseen virran mukana, sen ihmeemmin pysähtymättä miettimään elämänsä tapahtumia tai analysoimaan tunteita, joita ne herättävät. Toiset tuntevat pysähtyneensä paikoilleen märehtiessään jotakin elämänsä tragediaa. Toiset kokevat kaiken raskaasti, toiset ottavat asiat kevyemmin. Toiset oppivat kokemastaan, toiset eivät.

 

Yhteinen tekijä on, että kaikille tapahtuu. Ihminen on tunteva ja ajatteleva otus, joka tekee elämässään valintoja ja joutuu elämään niiden mukaan. Toiset valinnat ovat hyviä, toiset eivät. Huonoista valinnoista joutuu maksamaan hinnan, hyvistä saa itselleen paljon. Niin tai näin, elämä ei koskaan ole silkka ruusuilla tanssimista. Tai ehkäpä sittenkin, ruusuissahan on melkoisen teräviä piikkejä!

 

Tunteet ovat ihmisessä se kaikkein ailahtelevin osuus. Tunteet aiheuttavat hyvää oloa ja huonoa oloa. Jos elää tunteiden mukaan, elämästä tulee yhtä ailahtelevaa kuin ne tunteet ovat. Koskaan et voi tietää, mitä päivä tuo tullessaan, koskaan et voi tietää, onko elämä tänään hyvin vai huonosti.

 

Tunteet ovat elintärkeä asia ihmisen elämää. Tunteensa on hyvä osata tunnistaa ja tiedostaa. Silloin oppii ymmärtämään itseään ja reaktioitaan. Ja oppii jatkamaan elämää silloinkin kun tunteet ovat kurjia. Tunteiden ei voi antaa hallita elämää! Koska joskus on kivaa, joskus ei. Mutta elämä on silti aina edessä ja elettävänä. Ja useimmilla meistä (toivottavasti!) se tarkoittaa vastuuta paitsi itsestään, myös läheisistään. Ainakin siinä mielessä, että meillä on vastuu olla olemassa läheisimmillemme.

 

Kuten jo kirjoitin toisessa yhteydessä, kysymys on siitä, mitä tunteillamme teemme. Meillä on mahdollisuus valita. Aina se ei ole helppoa ja kriisit on käytävä läpi. Mutta on mahdollista valita, mihin suuntaan sen kriisinsä kanssa etenee. Ei siitä ehkä selviä yksin, vahvakaan ihminen. Mutta ystävien ja Jumalan avulla kyllä. Minä tiedän sen. Been there, done that. Ja elämä jatkuu. Ja olen onnellinen 🙂

Yeah. Geeneissäkö lie vai miksi, mutta minussa on vähän arkistoijan vikaa. Yhtäkkiä tajusin, että tästä bloginpidosta tulikin sitten ihan säännöllinen juttu ja nyt on jo entry poikineen jollain microsoftin palvelimella. Mutta onkos nämä minulla mitenkään tallessa? No ei! Entä jos msn lakkaa olemasta? Sanotaan, että netissä kaikki pysyy hamaan maailmanloppuun asti, mutta enpä olisi niinkään varma. Koneet voi aina hajota, tulla kräkätyiksi tai whatnot. Tahtoo oman backupin!

 

Löysin kivan (not…) softan sitten netistä, joka lupaa imuroida msn live spaceista blog entryt talteen nätisti, jopa tehdä niistä pdf:n haluttaessa. Eikun tuumasta toimeen ja softa koneelle. Muutaman yrityksen ja erehdyksen kautta löysin jopa oikean tavan ilmaista spaceni osoite ja softa löysi kuin löysikin susien pähkinät. Mutta kuinka ollakaan, kun yritän syncata niitä koneelleni, on lopputuloksena kaksi tyhjää merkintää! Sucks, huh?

 

Hyvistä yrityksistä huolimatta en ole tähän mennessä saanut softaa löytämään niitä merkintöjäni. Niinpä aloin tutkailla mahdollisuutta vaihtaa toiseen blogi platformiin tai vielä mieluummin sellaiseen, jota hallinnoin oman koneeni kautta. Jälkimmäisenkin löysin (huomatkaa, kyseessä koko ajan freeware, en vielä ainakaan ole valmis maksamaan tästä mitään) ja asentelin sen plus muutamat tarvittavat library-tiedostot koneelleni ja avot. Sain minä sillä blogin suoraan omien kotisivujeni alaisuuteen.

 

Mutta näyttikö se hyvältä? Ei tietenkään. Ei sinne päinkään sellaiselta kuin haluaisin. Jos jaksaisin, voisin koodata sivua vähän ja saada sen näyttämään vähän kivemmalta. Mutta en kuitenkaan sellaiselta kuin haluan. Syykin on selvä. Tarvitsisin oman palvelimen. Tarvitsisin sql-serverin. Muuten olen jumissa yksinkertaisen html-sivun kanssa eikä se osaa tehdä automaattisia arkistoja sun muuta mukavaa.

 

Kuten sanottua, voisin vielä vaihtaa toiseen platformiin netissä, sellaiseen, josta blogcollector osaisi oikeasti imeä merkintäni koneelleni. Tai johon vaikka meilaisin entryni, jolloin ne ainakin jäisivät sähköpostiini talteen. Sellaiseen, johon voisi kirjoittaa kommentteja ilman ko. palveluun rekisteröitymistä. Mutta en taida enää vaivautua. Täällä on jo niin paljon tavaraa.

 

Ehkä jatkan backup-softan etsimistä toisen kerran. Ehkä teen sen manuaalisesti. Ehdotuksia? Anybody?

 

[Damn! Mun enter-näppäin pomppas TAAS sijoiltaan! Tänään ei oo mun päivä.]

Englanti on sitten hauska kieli. Sitä voi osata vähän ja pärjätä sillä vähällä vallan mainiosti. Tai sitä voi osata paljon ja tuntea silti, ettei koskaan osaa sitä tarpeeksi hyvin. Kuulu(nen) jälkimmäisiin. Kävin kouluni englanniksi. Luen aktiivisesti jatkuvasti englanniksi kirjoja sun muuta tekstiä, artikkeleita ym. Silti aina on lisää opittavaa.

 

Rakastan idiomeja ja slangisanoja ja -sanontoja. Ne tekevät kielen rikkaaksi. Jokaisella eri alalla on oma kapulakielensä ja omat hienot sanansa. Monen asian voi ilmaista enkuksi yksinkertaisella tai hienolla sanalla. Hienot Suuret Sanat ovat kyllä hauskoja sinänsä, etenkin kun halutaan tehdä toiseen vaikutus (hmm, ihan tietynlainen vaikutus…), mutta slangi ja puhekieliset ilmaisut ovat kielessä parasta.

 

Kieli kehittyy ihmisten puheessa, sanonnat syntyvät tilanteista. Juuri siksi se kielen rikkaus löytyy sieltä puhekielestä. Idiomeista, joita aniharvoin voi kääntää ihan suoraan toiselle kielelle – yleensä pitää löytää se vastaava idiomi siitä käännöskielestä, sikäli kuin sellaista on. Se niistä tekeekin niin hauskoja. Ne voi ymmärtää oikein oikein tai väärin oikein. Monikielinen "pun" 😀

 

Minä olen löytänyt uuden harrastuksen. Lukemisesta kun tykkään, luen paljon. Jossain vaiheessa taas loppui kirjat kesken (ei ne maailmasta tietenkään lopu, mutta olen ehkä vähän kranttu…). Tykkään myös x-fileseista ja niin pateettiselta kuin tämä kuulostaakin, löysin erään kerran netissä idlaillessani x-files fan fictionia. Ja törmäsin loistavaan kirjoittajaan, jonka stoorit ovat sekä tarinaltaan että kerronnaltaan todella hyviä ja niissä on vielä erittäin rikas kielikin. Nautin niiden lukemisesta jo ihan siksi!

 

Ne ovat minulle erittäin opettavaisia, nimenomaan siis sen kielen suhteen. Kirjoja lukiessani erittäin harvoin vaivaudun kaivamaan tuntemattomien sanojen tai sanontojen merkityksiä mistään, annan mennä vaan, jos ei se pahasti häiritse kirjan ymmärtämistä. Mutta kun luen netistä, on niin helppo kaivaa googlen avulla merkityksiä eri sanoille ja sanonnoille. Niinpä olen oppinut viime aikoina paljon uutta englannista 🙂 Lukeminen kannattaa aina.

 

[No pun intended. Ei tahallista kaksoismerkitystä, voisi olla ehkä oikea, joskin kömpelö suomennos. Pun eli paronomasia tarkoittaa ilmaisua, jossa homonyymi tulkitaan synonyymiksi. Tai esim. käytetään kuvaannollista ilmaisua, joka voidaan tulkita kirjaimellisena. Lukekaa itse tuolta: http://en.wikipedia.org/wiki/Pun – wikipedia on ihana 🙂 ]

Suomessa tulee lunta joka vuosi, halusi tai ei. Ensilumi tulee Etelä-Suomessa lähes aina joskus loka-marraskuussa, joskus aiemmin, joskus vähän myöhemmin. Mutta tulee. Sen EI pitäisi yllättää ketään. Ihan oikeesti! Silti jokaikinen vuosi ensilumi tai ensimmäiset jäiset kelit tuovat tieliikenteeseen kaaoksen, satoja kolareita. Uskomatonta. Ihan kuin kesän aikana ihmisiltä katoaisi taito ajaa liukkaalla.

 

Moni tietenkin pihtaa sitä talvirenkaiden vaihtoa viimeiseen asti. Myönnetään, meilläkin ne vaihdettiin vasta sunnuntaina. Parikin työkaveria kertoi vaihtaneensa renkaita pihassa eilen aamulla ennen töihin lähtöä. Ne, jotka ovat ulkopuolisen avun tarpeessa renkaiden vaihdon suhteen ovat tietenkin vähän huonommassa asemassa, kun nyt on sitten kaikkialla se hirmuinen suma.

 

Kokemuksesta voin silti sanoa, että ensimmäisistä(kin) liukkaista selviää kesärenkaillakin, jos on asenne kohdallaan. Toki kesäkumeilla ajaminen lisää kolarin riskiä, eikä kaikki aina ole itsestä kiinni, mutta silti. Ensimmäisen kerran ajoin lumessa autokoulussa, kun ensilumi satoi päivällä ja illalla minulla oli pimeänajo – kesärenkailla. Ja ihan hyvin siitä selvittiin. Ja olisikohan ollut viime vuonna, no, ainakin edellisenä, kun oli kesärenkaat vielä alla ensimmäisillä liukkailla.

 

Meinaan vaan että suomalaiset ajavat puolet vuodesta liukkailla ja lumisilla teillä, joten miksi se on niin vaikeaa aina "talven yllättäessä"? Kesärenkaat tai ei.

 

Ehkäpä toiset vain sitten ovat hitaita muistamaan, että kyllä! talveksi pitää niitä ajotottumuksia muuttaa. Vai olisiko niin, että kovin monen ajotottumuksissa kaikkiaan olisi vähän parantamisen varaa? Liukasta tai ei, kyllä tuolla hämeenlinnanväylälläkin hirvittää ne puskurissaroikkujat, jotka eivät ymmärrä jättää turvaväliä yhtään vaikka nopeutta on 120 ja ylikin (kuivalla).

 

Juupajuu. Kiillotetaan nyt sitä omaa sädekehää sitten 😉 Mutta väitän ajavani varsin turvallisesti. Henkikultani on minulle kallis – etenkin kun se ei kuulu vain minulle vaan myös perheelleni! Ja muidenkin henkikullat ovat minulle kalliita. Meinaan ei ole aabeeässistäkään hyötyä, jos nopeus on keliin nähden liian suuri ja välimatka edellä ajavaan liian pieni. M.O.T. eilen, kun jarrutustilanteessa totesin, että eipä olisi auto ajoissa pysähtynyt , jos olisi nopeutta ollut yhtään enempää ja välimatkaa yhtään vähemmän.

 

Asennetta siis!