Tänäaamuna se tapahtui. Alkoi puolen vuoden ahdistus. Tänään oli ensimmäinen aamu, kun seitsemältä noustessani tuntui kuin olisin noussut keskellä yötä. Ensimmäinen aamu, kun seiskalta ei aamu vielä edes kajastellut.

 

Vähän ennen kahdeksaa viedessäni lapsia hoitoon oli sentään jo valoisaa. Nopeasti se aamu siitä valkeni, vielä. Mutta ankeuteni ei väistynyt. Eikä sitä vienyt vielä toinenkaan automaattikahvikupillinen. Istuin vielä kahta vaille yhdeksän tuijottaen tylsänä koneen näyttöä, miettien, että pari minuuttia vielä armonaikaa ja sitten pitäisi aukaista suu ja saada päivä rullaamaan. Ja lähtihän se siitä. Kyllä se aina, kun on pakko. Ja ihan hyvä päivä, tai ainakin osa siitä. Aurinkokin jopa näyttäytyi ohimennen, ajellessani lapsia hakemaan.

 

Mutta tästä se alkaa. Ennen kuin huomaakaan, on pimeää lapsia viedessä ja pimeää lapsia hakiessa. Ja minä raukka monesti en näe päivänvaloa laisinkaan siellä pimennetyissä tai kokonaan ikkunattomissa atk-luokissa. Puolet minusta vaipuu talviuneen ja puolet toivoo voivansa vaipua siihen myös. Pakottamalla pakotan itseni aamuisin sängystä ylös. Pakottamalla pakotan itseni toimimaan. Ja koko ajan toivon voivani painua takaisin sänkyyni, peiton alle.

 

Myönnetään, aurinkoiset kuulaat talvipäivät valkoisine hankineen ovat ihan kauniita. Mutta oikeasti, yhden tai kahden sellaisen voiminko pitäisi selvitä koko muusta talven pimeydestä? Meinaan vaan, että niitä kuulaita talvipäiviä, vaikka niitä sattuisi olemaan enemmänkin, näen vain jos ne sattuvat viikonlopulle. Eivät ne arkisin minua lohduta. Eivät ne helpota aamunousuja. Etenkään kun olen aamu-uninen muutenkin.

 

Tarvitsen aurinkoa. Tarvitsen valoa. Tarvitsen lämpöä. Tarvitsen vihreyttä. Elääkseni. Voidakseni hyvin. Talvi, kylmä ja pimeä masentavat ja ahdistavat. Elän talven läpi vain sen voimalla, että tiedän keväänkin taas koittavan. Elän aivan väärässä ilmastossa. Aivan väärällä pallonpuoliskolla. Haluan ikuisen kesän.

Taitaa olla universaali totuus, että miesten on äärimmäisen vaikea kysyä tietä. Joka paikkaan pitää selvitä itse, omin kartanlukutaidoin. Tai omin arvaustaidoin. Parkkipaikka pitää löytää itse. Minunkin miehelleni on kuulemma haaste stadissa löytää se parkkipaikka – ei siis puhettakaan, että auto jätettäisiin jonnekin kauemmas.

 

Minä olen yleisesti ottaen sitä mieltä, että tyhmiä kysymyksiä ei ole. Että on typerämpää olla kysymättä kuin kysyä, vaikka tuntisikin itsensä tyhmäksi kysyessään. Että kysyvä ei tieltä eksy ja helpommalla selviää kun kysyy eikä arvaile.

 

Silti ilmeisesti jotain mieheni kyllä-tästä-itse-selvitään -asenteesta on tarttunut minuun näiden avioliittovuosien varrella, sillä se yksi asia, jota minäkään en paljon kysele, on neuvot tien päällä. Kun pitää löytää jonnekin, etsin osoitteen netistä joltain kartalta ja tutkin itse, miten perille päästään. Korkeintaan mieheltäni pyydän navigointiapua, lähinnä lisäselvitystä kartan lisäksi, hän kun autokuskiajoiltaan tuntee pk-seudun kuin omat taskunsa.

 

Tänään olin menossa nuorimmaiseni kanssa Myyrmäkeen Pikkujättiin ekaa kertaa. Pikkujätti on Myyrmannin yhteydessä ja kyllähän minä Myyrmannin tiedän. Mutta tänään on sunnuntai ja kauppakeskus kiinni. Kyselin puhelimessa ohjeita parkkipaikan löytämisestä ja sain kuulla, että radan alle (siis mihin kohti???) voi jättää auton, ja selitti hän miten löytää Pikkujätin ovikin. Täysin en puhelimessa mutta en oikein tajunnut ohjeita, joten katsastin vielä karttaakin – mutta todellisuus ei tosiaankaan vastannut karttaa sitten perillä!

 

Matkalla pohdin jo mahdollisuutta soittaa eräälle ystävälleni, joka on asunut Myyrmäessä ja jonka tiedän käyneen Myyrmäen Pikkujätissäkin monesti. Ajattelin kysellä häneltä vähän täsmällisempiä neuvoja – olin varsin varma, että häneltä sellaisia saisin! Mutta sitten tuumasin taas, että jo on kumma jos en yhtä Pikkujättiä omin avuin löydä! Ja niinpä vain ajoin kauppakeskukselle, pyörin aikani parkkipaikkaa etsien tietämättä vieläkään, missä se Pikkujättikään on ja lopulta lykkäsin auton, niin, sinne radan alle.

 

Lähdettiin tyttären kanssa kävelemään sinne suuntaan, missä arvelin Pikkujätin oven olevan. Muutama puhelimen naisen antama maamerkki rekisteröityi ja löysimme helposti perille, loppujen lopuksi. Ilman puhelimessa kysyttyjä ohjeita olisin laittanut auton aivan väärään paikkaan ja etsinyt Pikkujättiä aivan väärältä suunnalta, kartan perusteella. Kannatti siis kysyä. Ja hyvät viisi minuuttia lisää olisin varmaan säästänyt jos olisin soittanut kaverilleni 😉

Toiset pitävät siitä elokuvasta koska siinä on Leonardo di Caprio. Minä pidän siitä siitäkin huolimatta, että siinä on Leonardo di Caprio. Elokuva on itsessäänkin ihan ok, vaikka pidänkin enemmän hiukan onnellisemmista lopuista, enkä ole mikään suuri angstin ystävä, mutta elokuvan D’Artagnanissa on jotain sydämen sulattavaa. Ja ajattelemaan se jättää minut joka katsomalla.

 

Milloinkahan ensimmäisen kerran luin Dumas’n Kolme muskettisoturia? Joskus teininä varmaankin. Aina siitä asti olen ollut "rakastunut" D’Artagnaniin. Ja luonnollisestikin lukenut kaikki mahdolliset (Dumas’n kirjoittamat) sequelit muskettisotureihin – ja niitä muuten on enemmän kuin yksi. Isoukkini oli ilmeisestikin myös Dumas’n ystävä (niin, olen minä lukenut Dumas’n muitakin kirjoja), sillä meidän landella on hänen jäljiltään liki koko Dumas’n tuotanto.

 

D’Artagnanista, Athoksesta, Porthoksesta ja Aramiksesta on luonnollisestikin myös elokuva poikineen. Toiset parempia, toiset ei niin hyviä. Pari niistä on löytänyt tiensä dvd-hyllyynikin (Rautanaamio tosin ei, kaiketi Leon vuoksi). Olen yhdenmukaisuuden ystävä ja haluaisin, että yhdellä tarinalla olisi vain yksi outcome. Niin kivoja kuin muskettisoturielokuvat sinänsä ovatkin, en pidä niiden keskinäisestä ristiriitaisuudesta. En pidä siitä, että alkuperäisestä storyboardista poiketaan. Siksi pitäydyn pitkälti alkuperäisiin kirjoihin.

 

Yhtä kaikki, kuten sanoin, Rautanaamio elokuvana jättää minut aina miettimään, eikä vähiten sen vuoksi, että rakas D’Artagnan elää siinä elokuvassa koko elämänsä tuskassa, kätkien salaisuuden sydämeensä. Miten voi kulkea läpi elämänsä joutuen jatkuvasti salaamaan kaiken rakkautensa? Saamatta koskaan näyttää tunteitaan todella muutoin kuin yksityisimmissä hetkissä, satunnaisesti? Voimatta koskaan kertoa totuutta, jonka vain muutama tietää? Ei, en voisi! Aivan totta, elokuvan D’Artagnan oli se, joka eli elämänsä naamion sisällä.

 

Minulle ei naamiot kävisi. Kuolisin, jos en sais osoittaa rakkauttani. Kuolisin, jos en saisi antaa tunteitteni näkyä, for better or for worse. Pelkästään jo pienen asian pitäminen sisällä, kunnes siitä voisi jutella rauhassa, tuottaa tuskaa. En voisi koskaan elää valhetta. Olen liian avoin kirja. Ja tyytyväinen niin. Onneksi ei myöskään ole mitään mitä pitäisi salata.

Argentiinassa vangit ovat nälkälakossa protestina ylipitkistä oikeudenkäyntien odotusajoista. Koti-Suomessa Sannan aivosoluista ainakin puolet on noin maanantain ja tiistain välisenä yönä aloittanut työnseisauksen protestina – ööö? huonosti nukutuista öistä? Jostain syystä se toinen puoli aivosoluista ei ole viime öinä osannut ajaa toimintojaan alas ollenkaan ja olen nukkunut levottomasti senkin vähän, mitä yöstä on ollut jäljellä, kun nukkumatti viimein on saanut minut uneen.

 

On jotenkin hämmentävää olla hitaalla. Olen normaalisti nopea havainnoissani ja reaktioissani. Ehdin huomata asioita, jotka vilahtavat vain ohimennen ja menevät useimmilta kokonaan ohi. Mutta nyt. Tuntuu, että kaiken rekisteröityminen aivoihini kestää moninkertaisen ajan. Etenkin silmien kyky välittää näkemänsä ja aivojeni kyky prosessoida silmien data kestää ja kestää. Silmien liikekin on jotenkin jähmeää.

 

Korvat eivät toimi paljon sen tehokkaammin. Tänään olin hammaslääkärissä (jeejee, paikattavia reikiä nolla!) ja minulta kyseltiin niinkin vaikeita kysymyksiä kuin milloin viimeksi hampaani on tarkastettu? harjaanko hampaani päivittäin? tavallisella vai sähköhammasharjalla? jne. Kysymysten rekisteröityminen kesti luvattoman kauan, puhumattakaan vastauksen vasteajasta…

 

Niin, se puheen tuottaminen. Sanat ovat kateissa. Oli kyllä masentavaa eilen, kun olisi pitänyt edes kuulostaa prolta, niin sanat hävisivät jatkuvasti. Pätki pahasti. Eikä asiaa auttanut sekään, että muutenkin liikuttiin osaamiseni rajamailla. Mutta että ne sanat katoavat ihan hammaslääkärissäkin. Ja työkavereiden kanssa jutellessa (englantia en meinannut saada suustani ulos ollenkaan meidän ulkomaalaisen harjoittelijan kanssa kun koitin jotain läpistä).

 

Joopa joo. Ehkä ne aivosolut sieltä taas palaavat työmaalle, jossain vaiheessa. Harmaa massa yhdisty.

Huono äiti unohti tänään, että lapsilla oli tanssikoulussa avoimet ovet, eikä näin ollen nähnyt tosikoisen tunnista kuin vartin, tultuaan sattumalta tanssikoululle juuri silloin. Esikoisen tunti oli tosikoisen jälkeen, joten sen hän sentään näki. Huono äiti ei edes muistanut hakea kaupasta maitoa kuluttaessaan aikaa, jota ei siis oikeasti olisi ollut, ihan muissa kaupoissa kuin ruokakaupassa.

 

Seilasin Hakaniemen Sokoksella tunnin. Se on aika hyvin siihen nähden kuinka pieni sokkari se on!

 

Sokkarilla oli kiva valikoima uusia syyskenkiä. Rakastan kenkiä. Minulla on niitä varmaan enemmän kuin tarpeeksi – tai ainakin enemmän kuin mieheni mielestä olisi tarpeeksi. Olisin silti aina valmis ostamaan uuden kenkäparin, jos kivan näen. Ei yksi kenkäpari lisää koskaan voi olla pahitteeksi, eihän? Pitää olla kengät joka asuun ja tilanteeseen! Nii! Ja sitä paitsi, kengät kuluu. Tarvitaan uusia vanhojen tilalle. Nii.

 

Tutkailin siis ensitöikseni sen kenkäosaston. Löysin paljon erilaisia talvisaappaita – ai kun olisi kiva ostaa uudet talvisaappaat, sellaiset korolliset! Vanhani kun ovat matalat. Mutta mille ihmeen barbeille ne saappaat on tehty, kun ei normaali pohje mahdu saappaseen? Duh!

 

Uudet kävelykengät olisi myös ihan kiva saada. Nyt kuljen joko korottomilla mokkakengillä tai korollisilla avokkailla. Korolliset kävelykenkäni ovat aivan liian kuluneet, että niitä enää viitsisi pitää! Sellaisia tutkimaan siis seuraavaksi. Mutta tietenkin iskin silmäni (ja jalkani, voi miten ne olivat mukavat!) koko kaupan kalleimpaan kenkäpariin. Mietin, raaskisinko ostaa. Sovitin niitä. Laitoin takaisin hyllyyn. Sovitin uudelleen. Laitoin takaisin hyllyyn.

 

Loppujen lopuksi asia ratkesi kaupan (ja minun…) tappioksi sen vuoksi, että huomattavasta hinnastaan ja kotimaisesta laadustaan huolimatta näissä kengissä oli klassinen leveäkorkoisen kengän vika: korko oli kiinnitetty "väärin", se antaisi hyvin pian periksi ja edessä olisi suutarireissu. Hassua kyllä, mutta kenkäpari, jonka kanssa tämän opin, oli Eccon niinikään muka-laadukas ja ei mitenkään muka-kallis avokaspari!

 

Jäi kengät ostamatta. Mies lienee tyytyväinen (vaikkei tiedäkään, että on jälleen jotain josta olla tyytyväinen). Mutta minua asia hieman yhä kaihertaa. Täytynee tehdä uusi kenkä-shoppausreissu tässä vielä päivänä eräänä. Johonkin toiseen kenkäkauppaan.