Eilen kirjoittelin jonkinsorttisessa herkässä mielentilassa pitkät pätkät äidinrakkaudesta. Jotenkin mukava päivä elokuvissa (katsomassa Autot) tyttöjen kanssa ja muutenkin yhdessä suht sovussa vietetty rauhallinen päivä vaikutti niin, että illalla kun peittelin tyttäriäni sänkyyn, olin overwhelmed siitä, miten paljon heitä rakastan.

Mutta sitten kun yritin julkaista entryni, ei live space toiminutkaan kunnolla. Vietin tovin äristen micrsoftille ja luovutin – mitäpä muutakaan olisin voinut? Välillä on niin noloa olla Microsoftin puolestapuhujana, tavallaan, vaikken silleen niihin sitoutuneena kuitenkaan. Sen lafkan tsydeemit on kyllä vaan niin maikrosoftisia, että. Jos vaan toimisivat kunnolla, monet niistä olis – ja on toki näinkin – ihan kelpopelejä, mutta kun…

Niinno, enivei, nyt ajattelin laittaa sen äidinrakkausproosani tänne, mutta jotenkin tämän päivän normikuviot tyttöjen riitelyn säestäminä on haihduttaneet sen eräänlaisen euforian, jota eilen illalla koin. Siis totta kai, rakastan tyttöjäni mielettömästi. Mutta tiedättehän, se sellainen tunne ei ole koko ajan päällä. Suurimman osan aikaa kun nuo ajaa mut pähkinöiks. (driving me nuts, heehee)

Eilen illalla kuitenkin siis koin jälleen sen hetken, joka aina silloin tällöin iskee, jolloin oikein pysähdyn miettimään, miten voikin jotain rakastaa, niinkuin lapsiani rakastan. Miten hurjalta tuntuu ajatus, että eräänä päivänä ei niin pitkän ajan kuluttua he eivät enää tarvitsekaan minua niinkuin nyt. Eivät enää olekaan täällä ajamassa minua pähkinöiksi joka päivä ja hetki.

Miten vaikeaa onkaan olla äiti! Ensimmäiset kuukaudet vietetään täydessä symbioosissa lapsen kanssa. Loppuelämä siitä irrottautumisessa. Tytöilläni on 2,5vuotta ikäeroa ja jo tässäkin huomaan eron siinä, miten paljon läheisyyttä he tarvitsevat ja haluavat itse antaa minulle. Kolmivuotias nyhjää ja suukottaa vaikka kuinka. Kuusivuotiaalta saa halin ja suukon päivässä, tai no, kaksi. Mutta sylissä viihtyy enää hyvin vähän.

Jonain päivänä olen heidän kanssaan puhelinsoittojen ja satunnaisten näkemisten varassa. Miten silloin elän? Sellaisina hetkinä kuin eilen, ymmärrän omaa äitiäni vähän paremmin. Jaa, pitäis varmaan soitella taas.

Pitkin viikkoa olen eri asiakkailla joutunut tyytymään toinen toistaan pahempaan automaattikahviin. Ymmärtäähän sen, ettei siellä kukaan ole koko henkilökunnalle kahvia keittämässä, puhumattakaan "itsenäisestä vieraasta". Toisissa firmoissa on kuulemma osastoilla keittimet suorastaan kielletty paloturvallisuuden vuoksi. Luulisi silti, että edes tilaisuuksiin saisi kunnon kahvia, mutta eipä tosiaankaan aina, ehei.

 

Monipuolisimmista automaateista saa valittua kahvin vahvuuden, maidon määrän (maksimikin on pikku tippa…), kahvin sokerilla tai ilman, kaakaokahvin, mokkakaakaon, espresson, au lait’n, wiener cafén ja whatnot. Karvalakkimalleissakin on yleensä taviskahvin lisäksi valittavana lattea, cappucinoa, sun muuta. Kokeilemalla yleensä joka automaatista löytää jonkunvaihtoehdon, joka on vähiten pahanmakuista. Ja JOS paikassa sattuu olemaan irtomaitoja lisäksi, voi jopa saada ihan kohtalaisen makuista kahvia. Mutta mikään ei voita kunnollista aitoa kahvia.

 

Tänä aamuna tulin pitkästä aikaa omalle toimistolle. LUULIN saavani hyvää keitettyä kahvia – meillä sentään on keitin ja kaksikin – mutta kuinkas kävikään. Oli vähän hidas aamu ja tulin töihin vasta kymmentä vaille yhdeksän, mukanani rekkakuormallinen juoksevia hommia, jotka yritin saada hoidettua ennen ysiltä alkavaa palaveria. Heh, mission impossible.

 

Kun sitten 3 minuuttia yli yhdeksän juoksin kahvioon hakemaan kahvimukillista mukaan palaveriin, ei kukaan! ollut keittänyt kahvia. Enkä itsekään ehtinyt, tietenkään… Jouduin tyytymään taas automaattikahviin. Meilläkin noita automaatteja on asiakkaille muutamakin. Onneksi meillä on myös "oikeaa" (rasvatonta hyla) maitoa, mutta automaattikahvin maku vaan on… tympeä.

 

Surullista olla niin kahviaddikttoitunut, että juo jopa automaattikahvia. Vain kahvia saadakseen.

***Sorry about it folks, this just started to flow in English so I let it go…***

 

My kitchen’s a mess, with dirty dishes on the counter, the washer full of clean ones. Living room table’s packed with magazines and kids’ books. Clean laundry’s stacked on the sofa. Kids’ used clothes lie on a chair and on the floor.

 

I need a housekeeper. Badly.

 

Why is it that I simply can’t seem to get myself to keep my home tidy? (Yeah, I have a husband, equally interested in the job, haha) There are so many so much more Important Things to do than go around the house picking up everything the others here seem to just drop where the things just sort of *drop*. And who cares if my kitchen is a mess, anyway, if I don’t?

 

Apparently no one. So I let it be (until even I get my fill of it…). Instead I choose to read a book (oh, I finally got Gerritsen’s newest paperback, Vanish!). Or I sit by my laptop writing useless blog entries. Or maybe I build up a new website or update an old one. Organize and attach photos in our photoalbums, you know, those oldfashioned paper ones. And dance lessons take up a couple evenings every week as well.

 

And of course after a hard days work at the day care, my kids need their share of me too. I rarely seem to play with them. I really don’t know how to play… I read books to them (yeah, my cup-a-tea) or play games like Monopoly Jr. or Afrikan tähti, memory, domino and such. Last sunday we had a long session with both kids working on some kids’ workbook of theirs, me helping them.

 

It seems that I really am better at using my brains than my hands (except for typing on my comp). Or at least I’m more interested in using my brain than my hands. Maybe I’m just not a practical person.

 

So where is my housekeeper anyway? I want my housekeeper!

Se on syksy nyt ja illat pimeät. Ei se pimeä tosin vielä kamalan aikaisin tule, mutta nyt jo kotimatkani tanssitunneilta ajan iltahämyn jälkeen, pimeässä. On se vaan outoa se pimeällä ajaminen pitkän valoisan kesän (heh, enpä ole ennen mieltänyt Suomen kesää pitkäksi, mutta tänä vuonna se kyllä oli!) jälkeen.

 

Huomaa, että on tämä pimeys outo juttu muillekin kuin vain minulle. Puolisentoista viikkoa sitten tulin sunnuntai-iltana myöhään sieltä kuorokeikalta kotiin ja tuolla maanteillä pääsi vaihteeksi pitkiäkin testaamaan. Mutta vaikka ihan kiltisti vaihdoin pitkät pois kun tuli vastaan autoja, sain monet valonvilkutukset matkallani. Joko ei vain olla vielä totuttu siihen, miten kovasti ihan perusajovalotkin häikäisevät tai sitten nuo xenonit vaan ovat niin kirkkaat.

 

Autoilijat sikseen. Autoissa on sentään valot ja kunhan viimeisetkin yksisilmäiset saavat sen toisen ajovalonsa kuntoon on kaikki hyvin. Mutta kävelijät onkin hankalampi juttu. Tänään sen oikein huomasin tuolla Kallion läpi ajellessani. Katuvaloalueella jengi luulee, että valot valaisevat heidät eikä heijastimia tarvita. Tai sitten niitä ei vain vielä ole kaivettu esiin. Mutta kyllä oli taas pimeää porukkaa, siis kirjaimellisen pimeää porukkaa (vilkutus vaan armaalle siskolleni kielenhuoltoineen 😉 ) tummissa syysvaatteissaan ilman heijastimia. Ihan kunnon valaistuillakin teillä.

 

Parikin kertaa hätkähdin, kun heti suojatien yli ajettuani näin taustapeilistä, että suojatien poikki tallusti tumma hahmo, jota en ollut lainkaan huomannut jalkakäytävällä, vaikka niin luulin katsoneeni! Ei ne katuvalot paljon lohduta, jos vaatteet on tummat – eikä ole sitä heijastinta.

 

Nyt siis kipikapi kaikki ystäväiseni etsimään niitä heijastimia laatikoista ja ripustelemaan niitä vaatteisiinne! Itselläni kulkee takin taskussa (kun liikun jalkaisin/julkisilla, mitä tosin tapahtuu sangen harvoin…) käsivarsiheijastin ja käsilaukussa toinen. Koitetaan siis näkyä niin pysytään myös hengissä 🙂

Esikoisen uimakoulun ja viimeviikkoisen flunssan ja muutaman muunkin randomin syyn vuoksi minulle ehti kertyä tässä liki kolmen viikon tauko tanssitunneista. Kyllähän niitä jo ehdin kaivatakin!

 

Niin, tänään siis pitkästä aikaa tunnille pääsin. Puolitoista tuntia iloista meininkiä: alkulämppäriä, tanssisarjaa tai kahta, pyörryttävää pyörintää lattian poikki -harjoituksessa, venyttelyä. Mausteena tavallistakin hulvattomammalla päällä ollut opettaja. Tanssitunti nauruterapialla.

 

Ei siis liene ihme, että hymyilin autossa koko kotimatkan. Oli hyvä olo niin fyysisesti rankan treenin jälkeen kuin psyykkisestikin iloisen ja rennon ilmapiirin vuoksi. Jälkimmäisen syyn vuoksi en vain voisi käydä pelkästään jollain "tavallisilla" tunneilla. Happy hour on nimensä veroinen. Siellä unohtuvat työasiat ja murheet. Sieltä lähtee pois hymyillen.

 

Ja pitää ne tunnit omat jalatkin maassa. Kun yrittää epätoivoisesti taaplata vaikeaa askelsarjaa, sitä muistaa paremmin, ettei se niin helppoa ole. Se uuden ja vieraan oppiminen. Miten voikin olla niin vaikea yksi afro-askel? Tai miten voikaan olla niin vaikeaa joskus laskea neljään? Vaatii vähän aikaa.

 

Mutta ah sitä elämystä, kun homma naksahtaa paikoilleen! Heureka, opin sen!