Eilen kirjoittelin jonkinsorttisessa herkässä mielentilassa pitkät pätkät äidinrakkaudesta. Jotenkin mukava päivä elokuvissa (katsomassa Autot) tyttöjen kanssa ja muutenkin yhdessä suht sovussa vietetty rauhallinen päivä vaikutti niin, että illalla kun peittelin tyttäriäni sänkyyn, olin overwhelmed siitä, miten paljon heitä rakastan.

Mutta sitten kun yritin julkaista entryni, ei live space toiminutkaan kunnolla. Vietin tovin äristen micrsoftille ja luovutin – mitäpä muutakaan olisin voinut? Välillä on niin noloa olla Microsoftin puolestapuhujana, tavallaan, vaikken silleen niihin sitoutuneena kuitenkaan. Sen lafkan tsydeemit on kyllä vaan niin maikrosoftisia, että. Jos vaan toimisivat kunnolla, monet niistä olis – ja on toki näinkin – ihan kelpopelejä, mutta kun…

Niinno, enivei, nyt ajattelin laittaa sen äidinrakkausproosani tänne, mutta jotenkin tämän päivän normikuviot tyttöjen riitelyn säestäminä on haihduttaneet sen eräänlaisen euforian, jota eilen illalla koin. Siis totta kai, rakastan tyttöjäni mielettömästi. Mutta tiedättehän, se sellainen tunne ei ole koko ajan päällä. Suurimman osan aikaa kun nuo ajaa mut pähkinöiks. (driving me nuts, heehee)

Eilen illalla kuitenkin siis koin jälleen sen hetken, joka aina silloin tällöin iskee, jolloin oikein pysähdyn miettimään, miten voikin jotain rakastaa, niinkuin lapsiani rakastan. Miten hurjalta tuntuu ajatus, että eräänä päivänä ei niin pitkän ajan kuluttua he eivät enää tarvitsekaan minua niinkuin nyt. Eivät enää olekaan täällä ajamassa minua pähkinöiksi joka päivä ja hetki.

Miten vaikeaa onkaan olla äiti! Ensimmäiset kuukaudet vietetään täydessä symbioosissa lapsen kanssa. Loppuelämä siitä irrottautumisessa. Tytöilläni on 2,5vuotta ikäeroa ja jo tässäkin huomaan eron siinä, miten paljon läheisyyttä he tarvitsevat ja haluavat itse antaa minulle. Kolmivuotias nyhjää ja suukottaa vaikka kuinka. Kuusivuotiaalta saa halin ja suukon päivässä, tai no, kaksi. Mutta sylissä viihtyy enää hyvin vähän.

Jonain päivänä olen heidän kanssaan puhelinsoittojen ja satunnaisten näkemisten varassa. Miten silloin elän? Sellaisina hetkinä kuin eilen, ymmärrän omaa äitiäni vähän paremmin. Jaa, pitäis varmaan soitella taas.