Se on syksy nyt ja illat pimeät. Ei se pimeä tosin vielä kamalan aikaisin tule, mutta nyt jo kotimatkani tanssitunneilta ajan iltahämyn jälkeen, pimeässä. On se vaan outoa se pimeällä ajaminen pitkän valoisan kesän (heh, enpä ole ennen mieltänyt Suomen kesää pitkäksi, mutta tänä vuonna se kyllä oli!) jälkeen.

 

Huomaa, että on tämä pimeys outo juttu muillekin kuin vain minulle. Puolisentoista viikkoa sitten tulin sunnuntai-iltana myöhään sieltä kuorokeikalta kotiin ja tuolla maanteillä pääsi vaihteeksi pitkiäkin testaamaan. Mutta vaikka ihan kiltisti vaihdoin pitkät pois kun tuli vastaan autoja, sain monet valonvilkutukset matkallani. Joko ei vain olla vielä totuttu siihen, miten kovasti ihan perusajovalotkin häikäisevät tai sitten nuo xenonit vaan ovat niin kirkkaat.

 

Autoilijat sikseen. Autoissa on sentään valot ja kunhan viimeisetkin yksisilmäiset saavat sen toisen ajovalonsa kuntoon on kaikki hyvin. Mutta kävelijät onkin hankalampi juttu. Tänään sen oikein huomasin tuolla Kallion läpi ajellessani. Katuvaloalueella jengi luulee, että valot valaisevat heidät eikä heijastimia tarvita. Tai sitten niitä ei vain vielä ole kaivettu esiin. Mutta kyllä oli taas pimeää porukkaa, siis kirjaimellisen pimeää porukkaa (vilkutus vaan armaalle siskolleni kielenhuoltoineen 😉 ) tummissa syysvaatteissaan ilman heijastimia. Ihan kunnon valaistuillakin teillä.

 

Parikin kertaa hätkähdin, kun heti suojatien yli ajettuani näin taustapeilistä, että suojatien poikki tallusti tumma hahmo, jota en ollut lainkaan huomannut jalkakäytävällä, vaikka niin luulin katsoneeni! Ei ne katuvalot paljon lohduta, jos vaatteet on tummat – eikä ole sitä heijastinta.

 

Nyt siis kipikapi kaikki ystäväiseni etsimään niitä heijastimia laatikoista ja ripustelemaan niitä vaatteisiinne! Itselläni kulkee takin taskussa (kun liikun jalkaisin/julkisilla, mitä tosin tapahtuu sangen harvoin…) käsivarsiheijastin ja käsilaukussa toinen. Koitetaan siis näkyä niin pysytään myös hengissä 🙂