Esikoisen uimakoulun ja viimeviikkoisen flunssan ja muutaman muunkin randomin syyn vuoksi minulle ehti kertyä tässä liki kolmen viikon tauko tanssitunneista. Kyllähän niitä jo ehdin kaivatakin!

 

Niin, tänään siis pitkästä aikaa tunnille pääsin. Puolitoista tuntia iloista meininkiä: alkulämppäriä, tanssisarjaa tai kahta, pyörryttävää pyörintää lattian poikki -harjoituksessa, venyttelyä. Mausteena tavallistakin hulvattomammalla päällä ollut opettaja. Tanssitunti nauruterapialla.

 

Ei siis liene ihme, että hymyilin autossa koko kotimatkan. Oli hyvä olo niin fyysisesti rankan treenin jälkeen kuin psyykkisestikin iloisen ja rennon ilmapiirin vuoksi. Jälkimmäisen syyn vuoksi en vain voisi käydä pelkästään jollain "tavallisilla" tunneilla. Happy hour on nimensä veroinen. Siellä unohtuvat työasiat ja murheet. Sieltä lähtee pois hymyillen.

 

Ja pitää ne tunnit omat jalatkin maassa. Kun yrittää epätoivoisesti taaplata vaikeaa askelsarjaa, sitä muistaa paremmin, ettei se niin helppoa ole. Se uuden ja vieraan oppiminen. Miten voikin olla niin vaikea yksi afro-askel? Tai miten voikaan olla niin vaikeaa joskus laskea neljään? Vaatii vähän aikaa.

 

Mutta ah sitä elämystä, kun homma naksahtaa paikoilleen! Heureka, opin sen!