Tänään tuli lounaspöydässä asiakkaiden kanssa keskustelua työstäni. Kyselivät minulta, eikö moinen alkeiden jankkaaminen jo kyllästytä. Totesin, diplomaattisesti mutta todenmukaisesti, että mikä tahansa yksi ja sama kyllästyttäisi, mutta itse asiassa minun työnihän vaihtelee päivästä toiseen todella paljon. Paitsi eilen ja tänään…

 

Siitä se ajatusketju taas lähti liikkeelle. Oikeasti työni vaatii minulta aikamoista muuntautumiskykyä päivästä toiseen. Yhtenä päivänä opetan alkeita ruohonjuuritasolla, seuraavana päivänä syvällisiä asiantuntijoille. Ja kaikkea siltä väliltä. Jokainen asiakasyritys on yrityskulttuuriltaan erilainen. Yhteen pukeudutaan jakkupukuun ja toiseen farkkuihin ja collegepuseroon. Yritän aina sulautua joukkoon mahdollisimman hyvin – jahka tiedän miten; alkuun aina sompailen jossain siinä välimaastossa.

 

Haluan tulla asiakkaideni tasolle, tavallaan. En halua näyttää joltain diivalta, jota ei uskalla lähestyä. Toisaalta, diivapaikoissa en halua tulla aliarvioiduksi tai ylenkatsotuksi rennomman pukeutumisen vuoksi. Puheeni sovitan myös oppilaiden muottiin, tavallaan. Yhdelle joukolle voi käyttää sivistyssanoja – ja ammatillinen jargoni voi olla suorastaan välttämätön asia uskottavuuden säilyttämiseksi – toiselle porukalle vaihdan sujuvasti slangiin.

 

Asia, joka säilyy on asiantuntijuus, ammattitaito. Ammattitaitoa se on sekin, että saa itsensä ja asiansa kullekin joukkiolle helposti lähestyttäväksi, olipa se sitten yli tai ali oman normini. Joskus on hauskaa olla Very Important Person jakkupuvussa, mutta oikeasti viihdyn parhaiten farkuissa ja pikkutakissa. Onneksi se onkin melkein joka paikkaan soveltuva vaatetus. Ja päälle rento ja leppoisa ote kurssiin – paitsi siellä missä ollaan niin kovin V.I.P. että arvostetaan tiukkaa tehokkuutta. Yh. Tekopyhää.

 

Joka päivä mietin ulkoisen olemukseni ja puhetapani kulloisenkin asiakkaan mukaan. Olen siis Paavalin sanoin roomalaisille roomalainen, kreikkalaisille kreikkalainen. Joskus tosin kikkailenkin. Jos tiedän asiakasporukan olevan kovin bitchy tai muuten hankala, laittaudun tahallani asteen verran normaalia paremmin, jolloin saan sillä yliotteen – niin naisista kuin miehistäkin, joskin vähän eri syistä 😉 Jeh, naiset ja naisten temput 😉

Siis ihan oikeesti. Frustraation ja avuttomuuden tunteen määrää on vaikea alkaa edes kuvailla. Miten tässä aina pieni ihminen jääkin niin isojen yritysten jalkoihin!

 

Mieheni soitti tänään uuninvalmistajalle. Huollossa oltiin tympeitä ja todettiin, ettei valmistaja ota tapauksesta mitään vastuuta sillä uunin luukulle voi kuulemma käydä niin, jos sitä on kolautettu jollain. Siis ei oikeesti! Kyllä nyt uunin pitää kestää ihan tavallista käyttöä, ei täällä uuninluukkua hakata. Miehelleni sanottiin vaan, että turha tästä asiasta on puhelimessa jankata ja että voivat he lähettää huoltomiehen paikalle, mutta että me joudumme sen maksamaan, jos huoltomies toteaa saman, mikä juuri puhelimessa kerrottiin.

 

Milläs asiaa todistaa suuntaan tai toiseen? Pieni ihminen ison yrityksen armoilla. Ei heitä kiinnosta puolen puupennin vertaa, keneltä seuraavan uunin ostamme!

 

Jotenkin niin uskomatonta. Eikä tiedä minne kaiken tämän turhautuneisuuden purkaisi. Kenelle soittaisi ja pauhaisi. Mies laittoi asiasta valituksen valmistajalle sähköpostitse ja nyt eteisessä odottaa kirjallinenkin valitus postittamista. Ja niin kuin olin varma, että ei uuneille noin käy, valmistajankin täytyy varmasti kantaa vastuunsa. Kattia kanssa.

 

Suututtaa. Aargh!

 

Ja me tarvitaan uusi uuni! Nyt, eikä ens vuonna.

 

Niin, ja se merkki on siis BOSCH. Muistakaa, BOSCH!

Esikoisen synttärijuhlat olivat aluillaan. Olin matkalla keittiöön viimeistelemään tarjoiluja. Noin puolet vieraista oli jo meillä olohuoneessa juttelemassa. Olin vielä kulman takana, kun keittiöstä kuului räksähdys. Pomppasin puoli metriä ilmaan säikähdyksestä. Kiirehdin pari viimeistä askelta keittiöön. Lattialla hellan edessä oli lasinsiruja ja silmäni alkoivat hakea siruille syytä.

 

Hetken tuijotin uunia ja sen jotenkin vähän oudon näköistä luukun ikkunaa. Vähän kerrassaan asia rekisteröityi tajuntaani. Uunin luukun suojalasi oli tuhannen päreinä, yläreuna siruina lattialla ja koko ajan siruja varisi lisää. Nyt oli takanani jo koko vieraiden joukko ihmettelemässä. Eipä ollut kukaan meistä koskaan ennen nähnyt mitään moista!

 

Sen enempää edes ajattelematta menin uunin luo paljain jaloin katsomaan kauhistusta. Mies haki harjan ja rikkalapion ja lakaisin lattian. Isoäitini toi minulle käsineet ja miehen sisko ojensi minulle eteisestä kengät. Aloin varovasti irrotella varisevaa lasia. Sitä lenteli jälleen lattialle, vaikka yritin tehdä varoen ja metsästää kaiken suoraan roskikseen.

 

Kun enempää ei enää irronnut, lakaisin jälleen ja mies imuroi. Teippasin uuninluukkuun pahvin suojaksi, ettei lapset satuta itseään siinä. Vihdoin päästiin myös synttäripöytään! Ja juhlat jatkuivat mukavina ja enemmittä kommelluksitta iltaan asti.

 

Mutta uuni menee vaihtoon. Takuuvarma takuuasia. Noin ei vain voi käydä!

 

Shokin laannuttua tajusin: onneksi ei ollut kukaan paikalla olleista lukuisista lapsista uunin edessä kun se poksahti!

***Varoitus, sisältää spoilerin kaikille lauantaina synttäreille tuleville***

 

Se olis ollu niinku leipo-päivä tänään. Töiden jälkeen pistin tuulemaan ja nyt on jääkaapissa haamukakku (miinus kuorrutus) ja terassilla kaksi mansikkaista juustokakkua odottamassa mansikkapäällistä. Pakastimessa on viikko sitten leivottuja pullia ja kaapit pullistelevat kaikkea muuta tarjottavaa. Tomorrow may very well come! Homma on hanskassa.

 

Leipominen on ihan hauskaa puuhaa. Ruuanlaittokin on, jos sen tekee kunnolla. Kumpaankin pitäisi vaan olla kunnolla aikaa. Keittiössä puuhailu ja herkkujen tekeminen ovat mitä mainiointa aivojen nollausta. Työasioista, that is. Aivot saavat muuta tekemistä, työasiat jäävät taka-alalle. Tai no, joskus alitajunta kyllä työstää niitä itsekseen, mikä on ihan hyvä sekin joskus.

 

Tänäänkin oli ihan jees saada ajatukset irti töistä. Jäin taas märehtimään typerää insidenttiä, jossa joku veti vähän hernettä nenään jostain mitä tein, kun ei hänen mielestään olisi pitänyt – ja minulle jäi kurja olo, kuin olisin tehnyt jotain väärin. Vaikka en minä oikeesti, siis tehnyt mitään väärin. Omat hommat oli hanskassa, tein vähän muuta toimenkuvaani kuulumatontakin (ihan työasiaa kuitenkin) siinä sivussa.

 

Siis, leivoin huomisia synttäreitä varten ja join siinä ohessa yhden sidukan. Siideri on ehdoton leivontajuoma – leipoessa tulee kuuma ja jano ja siideri vie janon ihanasti. Ja niin siinä touhutessa onnistuin kuin onnistuinkin nollaamaan aivoni niin mukavasti, että herneet unohtui ja oma olo on taas hyvä.

Kävin tänään kampaajalla. Että on mukava raskaan työpäivän jälkeen istua siinä tuolissa kampaajan pestessä hiuksia, hieroessa päänahkaa ja saksiessa hiuksiani lyhyemmiksi. Sakset käy klip klip klip ja vallaton hiuspehkoni tulee klip-kerraallaan siistimmäksi.

 

Silti olen laiska käymään kampaajalla. Reilut kaksi kuukautta ehtii aina kulua käyntien välillä. Hiusmallini on lyhyt, hiukset hallitusti sekaisin. Ja kun ne kasvavat, ne alkavat kihartua. Tiettyyn rajaan asti se on ihan mukavaa, mutta sitten eräänä aamuna huomaan hiusten kasvaneen sen kipurajan yli ja on PAKKO päästä kampaajalle.

 

Tänä aamuna se tapahtui. Ja nyt on taas siisti pää 🙂

 

Ja olipa mukava tulla kampaajalta kotiin, kun perhe oli heti auliisti ylistämässä uutta lookkiani. Mies ehti ekana – pisteet kotiin 😉 – kehumaan kampaustani. Seuraavana esikoinen: "Äiti, sun tukka on hieno, pitäisit ne aina noin sileinä!" Ja hetken kuluttua tosikoinen: "Äiti, sä oon ihana! Sun hiukset on ihanat!"

 

Kannattaa käydä kampaajalla harvoin niin muutkin huomaa eron 😉