Me ei olla mitään pikaruuan suurkuluttajia, suurimmaksi osaksi syödään suht terveellistä kotiruokaa ja paljon "popsikoita" eli tomaattia, kurkkua ja paprikaa, joita molemmat lapsetkin suorastaan rakastavat. Välillä tulee tietenkin käytyä mäcissä tai muussa hampparipaikassa tai tilattua kotiin pizzaa. Ja välillä käy niinkin kuin tänä viikonloppuna, että kahtena päivänä peräkkäin syödään pikaruokaa…

 

Eilen olin tyttöjeni kanssa uimassa (ja kyllä tuo esikoinen uikin hienosti!) ja uimareissun päälle piti saada ruokaa ja pian! Joten mäcci se oli. Meidän perheessä muuten minä olen ainoa, jonka ruoka siellä on suoraan out-of-the-box, kaikille muille saa olla tilaamassa jotain erikoisuuksia: esikoinen haluaa hampparinsa pelkällä ketsupilla, tosikoinen pelkällä majoneesilla ja miehelle pitää hamppari saada ilman sipulia. Arvatkaa kuin hauskaa näitä on tilata reissunpäällä saksaksi tai ranskaksi 😉

 

Tänään olen tähän pisteeseen asti koko päivän siivonnut ja pyykännyt (ja kesken se on vieläkin, mutta kieltäydyn olemasta olohuoneessa samalla kun lapset katsovat Mikin JOULU-dvd:tä…), joten en jaksanut työntouhussa ajatellakaan ruuanlaittoa. Tilasin siis pizzat (ja yhden kebabin) kotiin. Lapsille kinkkupizzaa, miehelle se kebabi ja itselleni pizza herkkusienillä, sipulilla, katkaravuilla ja simpukoilla – arvannette jo, että sain nautiskella pizzani ihan kokonaan ihan itse (sikäli kuin olisin jaksanut loppuun asti)!

 

Esikoisestani on tullut vallan mainio tyttö jakelemaan äidille (ja muillekin) kehuja ja kohteliaisuuksia siinä missä niitä herjojakin, hetkestä ja mielentilasta riippuen. Tämä ennen niin nirso neiti on viime aikoina suorastaan kehunut äidin ruokia, ainakin sillon tällön. Ja eräänä päivänä ei niin kauan aikaa sitten ihan out-of-the-blue tokaisi, että äidin tekemä pizza on parasta pizzaa.

 

Itse asiassa vaivaudun erittäin harvoin tekemään pizzaa itse. Sitä saa niin helposti tilattua kotiin pizzeriasta ja minusta se on sitä paitsi paljon parempaa kuin itse tehty. Ihana ohut ja rapea pohja, maukas tomaattikastike ja valmista ruokaa ilman omaa vaivaa. Noh, esikoinenkin pyörsi tänään aiemmat puheensa ja totesi pöydässä, että tuo pizzapaikan pizza ja äidin tekemä pizza ovat yhtä hyviä. Kohteliasuus se on sekin, etenkin kun otetaan huomioon oma high regardini pizzeriapizzojen suhteen!

"Katotaas toimisko nyt. Jes. Taas pelittää." ajattelen ja käännän katsettani edestakaisin tietokoneen näytön ja seinällä roikkuvan screenin väliä. Käännyn lähteäkseni hakemaan kahvia. "Ilmeisesti et sanonut mitään minulle?" naurahtaa asiakas asetellessaan käsilaukkuaan tuolinsa viereen. Mitä? Puhuinko minä ääneen? "Ei, en, minulla on paha tapa puhua itsekseni."

 

"Aha! Tässähän on tuollainen navigaatiopalkki, jota ei ollut ennen. Hmm. Ja tämä linkki vie tälle sivulle." Nostan katseeni tietokoneen näytöltä ja kohtaan asiakkaan (toisen, toisessa paikassa) huvittuneen katseen. Taasko sen tein? Sheepishly hymyillen sanon: "Anteeksi, minulla on paha tapa puhua itsekseni."

 

Ja turha kai edes mainita, että pyytelen myös työkavereiltani tuon tuostakin muminaani anteeksi. Ja huomaan kommentoivani asioita ääneen vaikkapa kaupassakin. Tai ainakin puoliääneen, silleen under my breath. (Mikä siinä on, etten osaa sanoa joitain asioita ollenkaan suomeksi?) Eikös tämä ole perinteisesti nähty sekoamisen merkkinä? Että alkaa itsekseen höpistä? Jaiks 😉

 

Useimmiten sille ei oikeasti ole muuta selitystä kuin että olen vaan kai vähän outo. Tai sitten vaan niin varaukseton, että annan ajatusteni ja tuntemusteni näkyä ja kuulua. Tai sitten minulla on liian vähän sosiaalisia kontakteja ja haen niitä joka tilanteessa – :DDD NOT! En vain näe tarvetta pitää suutani kiinni, vaikka se varmaan joskus olisi toivottavaakin.

 

Tajusinpa silti tuon toisen tapahtuman yhteydessä, että osittain ääneen ajatteleminen, etenkin uuteen asiaan tutustuessani, on myös eräs oppimiskeinoni. Saan toisenkin aistin käyttööni. Näkemisen lisäksi kuulen asian, kun sanon sen ääneen ja niinpä muistijälki on heti vahvempi. En siis sittenkään yritä päästä tavastani. Siitä on jopa hyötyä. Sitä paitsi se tuntuu saavan ympärilläni olevat ihmiset hyvälle tuulelle 😉

Jo establisoituneen nimen muuttaminen uudeksi on aina vähän riskialtis asia. Päätin kuitenkin ottaa sen riskin. Susie aka Sanna oli työnimi, paremman puutteessa äkkiä kasaan heitetty. En ollut siihen missään vaiheessa tyytyväinen, mutta en parempaakaan keksinyt.

 

Nyt, viimein, asian muhittua viikkokausia mielessäni, se iski. Pähkinöitä. Ei purtavaksi perinteisessä ongelmanratkaisumerkitykessä, vaan pähkinöitä, joita minä olen pureskellut mielessäni. Pähkinöitä, joita kenties lukijatkin voivat jäädä pureksimaan, jos vielä pureksittavaa on jäänyt.

 

Mutta. Siitä huolimatta, että päätin jo heti alkuun, että kirjoitan suomeksi, olen hirveän englantiorientoitunut ihminen. Johtunee siitä, että englanti oli koulunkäyntikieleni 10 vuoden ajan ja senkin jälkeen jatkuva ainakin lukukieleni. Valitettavasti aktiivikäyttö jää arjessa aika vähälle, kun töissä tarvitsen sitä vain satunnaisesti, eikä ulkomaalaisia ystäviäkään juuri ole.

 

Niin siis, nimi muotoitui nimenomaan englanninkieliseksi. Susie’s peanuts. Maistui jotenkin mukavammalta suussani kuin Susien pähkinät. So sue me. – Niin, viljelenhän minä tuota enkkua näissä merkinnöissänikin.

 

Nämä muuten ovat kielellisesti erittäin tyypillistä minua. Granted, että puheessa en käytä kirjakieltä vaan varmaan aika tyypillistä helsinkiläistä puhekieltä. Mutta siellä joukossa on aina nippu Isoja Sanoja (ellei kohderyhmäni vaadi toisin), englantia (ellei kohderyhmäni vaadi toisin) ja slangia (ellei kohderyhmäni vaadi toisin). Kummallinen sekoitus Sivistynyttä Kieltä, toista kieltä ja natiivia puhetapaa – ja rakastan uudissanoja ja sanahirviöitä 😉 That’s me.

 

Mutta lapsenikin jo tietävät mitä tehdään, kun sanon, että vedetään kledjut niskaan ja mennää himaan duunaa safka. Uups, eihän tämä enää liittynyt mihinkään mitenkään. *shrug*

Makoilen mahallani 160-leveällä sängyllämme poikittain. Jalkaterät roikkuvat reunan yli ja varpaita vähän paleltaa. Minulla ei ole sukkia jalassa. Tästä on tullut ihan tapa. Aina siitä lähtien, kun laitoimme huonejärjestyksen uusiksi.

 

Ennen meillä oli työhuone, jossa oli kummallekin oma työpöytä. Toinen työpöytä jäi huonemuutoksen yhteydessä esikoisen kirjoituspöydäksi. Toinen tuli tänne meidän makkariin. Siinä istuu meidän kotikone (läppäri) ja sen näppistasolla toinen läppäri. Ja siinä on kasa papereita. Käytän kotikonettamme aina vain vähemmän. Lähinnä omien kuvien kanssa puljaamiseen (ainiin, vieläköhän ifin digikuvatarjous olisi voimassa, pitäisi tilata kesän kuvia paperille) ja omien nettisivujen päivittämiseen.

 

Eniten makoilen tässä sängyllä, työläppäri sängynkulmalla – sen pitemmälle ei johdot yletä. Etätyöpäivinä sentään vaivaudun raivaamaan tälle tilaa pöydän ääreen.

 

Tänään ei kuitenkaan ole etätyöpäivä. Tänään on saikkupäivä. Itse asiassa aika lailla toipilaspäivä, pahin vaihe oli su-ma, eilen alkoi jo mennä parempaan suuntaan. Tänään olen nukkunut neljä tuntia päiväunia ja lukenut vähän sähköposteja. Ja olo alkaa olla jo inhimillinen. Pääsin flunssasta siis kohtuullisen vähällä, jej.

 

Joopa. Tunti vielä lepoaikaa, sitten hakemaan lapsia hoidosta. Sitten koko perheen voimin esikoisen uimakoulun viimestä kertaa katsomaan.

Meillä on melkoisen uusi Toyota Avensis. Siinä on kaikkea kivaa kuten automaatti-ilmastointi, automaattisesti säätyvät xenon-valot, automaattisesti säätyvä tuulilasinpyyhin (tihkuasennossa), vakionopeudensäädin (ei säädy automaattisesti nopeusrajoitusten mukaan 😉 ) – oikeastaan vain automaattiohjaus puuttuu (niin ja automaattivaihteisto, jostain syystä ollaan manuaalin ystäviä siinä kohdin).

 

Kuskin homma on siis aika yksinkertainen jo. Lähinnä pitää auto tiellä ja katsoa, ettei se törmää muihin liikenteessä liikkujiin. Etenkin maantieajo suorahkolla tiellä on suorastaan tylsää.

 

Aivot siirtyvätkin ajaessa helposti aivan omille teilleen ja ajo autopilotille. Etenkin kun on hiljainen liikenne. Ruuhkassahan ei auton automatiikasta oikeastaan iloa ole, mutta tuttuja reittejä ajaessa menee se autopilotti päälle työmatkallakin. Yhtäkkiä sitä vain huomaa olevansa perillä – toivon mukaan oikeassa osoitteessa! Mutta mitä tapahtuikaan matkan aikana?

 

Olen aina rakastanut olla auton kyydissä, kun siinä saavat ajatukset lennellä maisemien mukana. Kun sain ajokortin, minua ahdisti ajamisessa eniten se, etten enää voinutkaan nautiskella matkasta omissa ajatuksissani, vaan piti seurata liikennettä. Sittemmin, ajamisen tultua rutiinimmaksi, ovat ne aivotkin oppineet moniajoisiksi. Autopilottiosa huolehtii, että liikenteessä kaikki sujuu hyvin ja muuten ajatukset kulkevat omia ratojaan. Tai kuten tänään, oli loppuosa aivoista offilla kokonaan. Flunssan syytä!

 

On aika rentouttavaa antaa aivojensa prosessoida asioita välillä omaan tahtiin, ilman todellista tietoisuutta siitä, mitä on meneillään. Töissä sitä aktiivikäyttöä on ihan ylikapasiteetillakin välillä. Väsyneenä vaan on vähän vaarallista tuo aivojen täysi zone out. Erään kerran huomasin tuossa muutaman kilometrin päässä kotoa olevani jo sulkemassa silmiäni, niin rentoutunut siinä automaattitilassa olin. Onneksi aivoissa syttyi saman tien Red Alert ja vireystila nousi.

 

Ihminen on aika ihmeellisesti tehty.