Meillä on melkoisen uusi Toyota Avensis. Siinä on kaikkea kivaa kuten automaatti-ilmastointi, automaattisesti säätyvät xenon-valot, automaattisesti säätyvä tuulilasinpyyhin (tihkuasennossa), vakionopeudensäädin (ei säädy automaattisesti nopeusrajoitusten mukaan 😉 ) – oikeastaan vain automaattiohjaus puuttuu (niin ja automaattivaihteisto, jostain syystä ollaan manuaalin ystäviä siinä kohdin).

 

Kuskin homma on siis aika yksinkertainen jo. Lähinnä pitää auto tiellä ja katsoa, ettei se törmää muihin liikenteessä liikkujiin. Etenkin maantieajo suorahkolla tiellä on suorastaan tylsää.

 

Aivot siirtyvätkin ajaessa helposti aivan omille teilleen ja ajo autopilotille. Etenkin kun on hiljainen liikenne. Ruuhkassahan ei auton automatiikasta oikeastaan iloa ole, mutta tuttuja reittejä ajaessa menee se autopilotti päälle työmatkallakin. Yhtäkkiä sitä vain huomaa olevansa perillä – toivon mukaan oikeassa osoitteessa! Mutta mitä tapahtuikaan matkan aikana?

 

Olen aina rakastanut olla auton kyydissä, kun siinä saavat ajatukset lennellä maisemien mukana. Kun sain ajokortin, minua ahdisti ajamisessa eniten se, etten enää voinutkaan nautiskella matkasta omissa ajatuksissani, vaan piti seurata liikennettä. Sittemmin, ajamisen tultua rutiinimmaksi, ovat ne aivotkin oppineet moniajoisiksi. Autopilottiosa huolehtii, että liikenteessä kaikki sujuu hyvin ja muuten ajatukset kulkevat omia ratojaan. Tai kuten tänään, oli loppuosa aivoista offilla kokonaan. Flunssan syytä!

 

On aika rentouttavaa antaa aivojensa prosessoida asioita välillä omaan tahtiin, ilman todellista tietoisuutta siitä, mitä on meneillään. Töissä sitä aktiivikäyttöä on ihan ylikapasiteetillakin välillä. Väsyneenä vaan on vähän vaarallista tuo aivojen täysi zone out. Erään kerran huomasin tuossa muutaman kilometrin päässä kotoa olevani jo sulkemassa silmiäni, niin rentoutunut siinä automaattitilassa olin. Onneksi aivoissa syttyi saman tien Red Alert ja vireystila nousi.

 

Ihminen on aika ihmeellisesti tehty.