Vaikka miten kauas kulkisin, aamuruskon siivin lentäisin – sinä olet kuitenkin, Luojani.

 

Hän on kaikkialla. Hän on aina kanssani. Hän tuntee minun joka soluni. Hän tuntee kaikki ajatukseni. Tietää motiivini silloinkin kun itsekään en niitä tunnista. On turvallista olla, kun tietää, että minne menenkin, Hän on sielläkin.

 

Uskoni on osa arkeani. Osa perhe-elämääni. Osa minua. Tiedän kenelle kuulun. Tiedän kenen puoleen kääntyä surussa. Tiedän, ketä kiittää kaikesta siitä hyvästä, mitä elämässäni on.

 

Ja lapsenikin tietävät. On ihana huomata, miten se luottamus Jumalaan on välittynyt lapsiinikin. He tietävät kenen puoleen kääntyä kun pelottaa. He tietävät keneltä pyytää varjelusta. Heillä on, ainakin esikoisella, oma suhde Jumalaan. Toivottavasti se myös säilyy läpi elämän.

 

Se ei ole tekemällä tehtyä, vaan luonnollinen osa elämäämme.

 

Tällä hetkellä kuoro on ainoa konkreettinen asia elämässäni uskoni osalta. Tänään oli syksyn ensimmäinen keikka. Nautin täysin siemauksin, siitäkin huolimatta, että flunssa yrittää puskea. Ääni kulki silti. Kuoro soi hienosti ja minä yhtenä äänenä siellä. En osaa tehtä mitään vähemmän kuin satasella. Joka soluni on mukana kaikessa mitä teen. Vähän puolikuntoisenakin.

 

Aamuruskon siivin. Jokapäiväisissä kanssakäymisissä, arjen hektisyydessäkin. Hän on läsnä, elämässäni.