Vaikka miten kauas kulkisin, aamuruskon siivin lentäisin – sinä olet kuitenkin, Luojani.

 

Hän on kaikkialla. Hän on aina kanssani. Hän tuntee minun joka soluni. Hän tuntee kaikki ajatukseni. Tietää motiivini silloinkin kun itsekään en niitä tunnista. On turvallista olla, kun tietää, että minne menenkin, Hän on sielläkin.

 

Uskoni on osa arkeani. Osa perhe-elämääni. Osa minua. Tiedän kenelle kuulun. Tiedän kenen puoleen kääntyä surussa. Tiedän, ketä kiittää kaikesta siitä hyvästä, mitä elämässäni on.

 

Ja lapsenikin tietävät. On ihana huomata, miten se luottamus Jumalaan on välittynyt lapsiinikin. He tietävät kenen puoleen kääntyä kun pelottaa. He tietävät keneltä pyytää varjelusta. Heillä on, ainakin esikoisella, oma suhde Jumalaan. Toivottavasti se myös säilyy läpi elämän.

 

Se ei ole tekemällä tehtyä, vaan luonnollinen osa elämäämme.

 

Tällä hetkellä kuoro on ainoa konkreettinen asia elämässäni uskoni osalta. Tänään oli syksyn ensimmäinen keikka. Nautin täysin siemauksin, siitäkin huolimatta, että flunssa yrittää puskea. Ääni kulki silti. Kuoro soi hienosti ja minä yhtenä äänenä siellä. En osaa tehtä mitään vähemmän kuin satasella. Joka soluni on mukana kaikessa mitä teen. Vähän puolikuntoisenakin.

 

Aamuruskon siivin. Jokapäiväisissä kanssakäymisissä, arjen hektisyydessäkin. Hän on läsnä, elämässäni.

Meillä on olohuoneessa piano. Kukaan meistä ei soita sitä, in effecto. Minä olen joskus muinoin soittanut pianoa pari vuotta + minulla on pitkä kuoroura, joten jotenkin kuitenkin kykenen tapailemaan koskettimia ja laulamaan mukana vähän vieraampiakin lastenlauluja.

 

Tänään – jaa no, virallisesti eilen – meillä oli mielenkiintoinen hetki pianon ääressä nuoremman tyttäreni kanssa. Tytär kiipesi pianon ääreen, avasi kannen ja kurotti pianon päältä Leikkitunti-lastenlaulukirjan. Kysyin äitien tapaan itsestäänselvyyden: "Ai meinaatko soittaa? No soitahan vaan." Tytär vastasi siihen: "Joo. Äiti, voisitsä sitten laulaa?"

 

Taistelin hetken vastaan mielitekoani tulla koneelle, mutta tytär voitti. Menin pianon ääreen ja oletin, että alkaa sitten se pimputus ja valmistaudun yrittämään laulaa jotain järjellistä ja nuotillista sen jazzahtavan random-soiton tahtiin, kuten yleensä. Tällä kertaa soitanta ei heti alkanutkaan. Tyttären mielenkiinto olikin laulukirjassa.

 

"Mitä tuossa on?" kuului kysymys ja pieni sormi osoitti laulua sivulla, sormenpää jossain siellä nuottiviivaston tuntumassa. Olen tottunut siihen, että tytöt kyselevät minulta tavan takaa, mitä missäkin lukee, joten automaattisesti luin laulun ensimmäisen rivin sanat. "Eikun mitä tuossa on?" kuului kärsimätön uusintakysymys ja katsoin tarkemmin mitä sormi osoitti. Nuottia.

 

Selvitin, että se on nuotti, että se kertoo, mitä kosketinta pianossa pitäisi painaa. Kerroin sen olevan nuotti nimeltä F ja soitin äffän pianosta. Tytön sormi siirtyi seuraavaan nuottiin ja soitimme yhdessä sen. Kävin läpi koko ensimmäisen oktaavin hänen kanssaan. Etsin kirjasta oikean nuotin, näytin missä nuottimerkki on viivoilla, kun painetaan mitäkin kosketinta. Kerroin jokaisen nuotin nimen. Lauloin sävelen myös.

 

Aluksi ajattelin innostuneeni selittämään vähän liikaakin. Mutta tytär oli lumoutunut. Ja kun olin hetken hiljaa itse, kuulin, kuinka tyttö sylissäni lauloi hiljaa – ja puhtaasti! – asteikkoa alaspäin ylä-ceestä, johon juuri olimme päätyneet. Ja sormet tapailivat välillä koskettimia. Jos en olisi istunut, olisin tipahtanut.

 

Toivuttuani hämmästyksestä kysäisin tytöltä, haluaisiko hän oppia oikeasti soittamaan pianoa ja sain vastaukseksi yllättävän ujon joon.

Eilen illalla erään kaverini kanssa jutellessani päästin suustani, ettei minulla ole kärsivällisyyttä tyhmiä ihmisiä kohtaan. Taisin yrittää täsmentää, etten meinaa jaksaa toistaa asioita moneen kertaan, etten meinaa jaksaa sitä, ettei asioita opita kerralla (tai edes kahdella). Mutta miten ihmeessä minä, itseäni kuitenkin melko empaattisena pitävä ihminen, voin mennä möläyttämään jotain niin tunteetonta kuin "tyhmiä ihmisiä"?

 

Itse asiassa lausahdukseni hävetti heti kun olin sen suustani ulos pulauttanut. Lapseni kutsuvat millon ketäkin tyhmiksi tuon tuostakin (ehkä se on tarttuvaa?) ja aina heitä oikaisen, ettei ketään sanota tyhmäksi. Mutta niinkö minä itse osasta lajitovereitani kuitenkin ajattelen?

 

Olen itse varsin nopea oppimaan asioita ja fiksukin kenties. En kuitenkaan koskaan arvioi ihmisiä heidän IQ:nsa tai oppimisnopeutensa mukaan. Ihan oikeesti en! En koskaan ajattele, että vitsit tuo on tyhmä, kun ei opi tuota asiaa (yhtä nopeasti kuin minä). Tiedän, että on olemassa erilaisia oppijoita ja tiedän, etten minäkään kaikkea hogaa ihan tosta noin vaan. Kunnioitan ihmisiä sellaisina kuin he ovat, noin niinkuin per sé.

 

Mitä ihmettä sitten oikein tarkoitin tuolla lausumallani? Asia vaati kevyttä analyysiä, mutta löysinhän minä vastauksenkin. Se, mihin minulla ei ole kärsivällisyyttä on, ettei ihminen käytä omaa kapasiteettiaan. Ettei välitetä opetella asioita, vaan laiskasti kysytään apua samaan asiaan joka ikinen kerta. Tyydytään vähempään kuin olisi mahdollisuudet. Enkä tarkoita, että kaikkien pitäisi olla hyviä kaikessa. Tarkoitan asennetta.

 

En ehkä oikeasti haluaisi kutsua ketään tyhmäksi, jokaisessa on hyvät puolensa (ja ne minä yleensä kaikista ensimmäiseksi pyrin näkemään), mutta on olemassa tyhmyyttä. Not meaning yksinkertaisuutta, se on oma juttunsa, vaan tyhmyyttä as in en-vaivaudu-käyttämään-aivokapasiteettiani-kun-vähemmälläkin-selviää. Siis asennetta. Ja sitä asennetta kohtaan minulla ei ole kärsivällisyyttä. Ihmisiä kohtaan yleisesti ottaen on.

 

Puolustus on päättänyt puheenvuoronsa.

Tänään tuli lounaspöydässä asiakkaiden kanssa keskustelua työstäni. Kyselivät minulta, eikö moinen alkeiden jankkaaminen jo kyllästytä. Totesin, diplomaattisesti mutta todenmukaisesti, että mikä tahansa yksi ja sama kyllästyttäisi, mutta itse asiassa minun työnihän vaihtelee päivästä toiseen todella paljon. Paitsi eilen ja tänään…

 

Siitä se ajatusketju taas lähti liikkeelle. Oikeasti työni vaatii minulta aikamoista muuntautumiskykyä päivästä toiseen. Yhtenä päivänä opetan alkeita ruohonjuuritasolla, seuraavana päivänä syvällisiä asiantuntijoille. Ja kaikkea siltä väliltä. Jokainen asiakasyritys on yrityskulttuuriltaan erilainen. Yhteen pukeudutaan jakkupukuun ja toiseen farkkuihin ja collegepuseroon. Yritän aina sulautua joukkoon mahdollisimman hyvin – jahka tiedän miten; alkuun aina sompailen jossain siinä välimaastossa.

 

Haluan tulla asiakkaideni tasolle, tavallaan. En halua näyttää joltain diivalta, jota ei uskalla lähestyä. Toisaalta, diivapaikoissa en halua tulla aliarvioiduksi tai ylenkatsotuksi rennomman pukeutumisen vuoksi. Puheeni sovitan myös oppilaiden muottiin, tavallaan. Yhdelle joukolle voi käyttää sivistyssanoja – ja ammatillinen jargoni voi olla suorastaan välttämätön asia uskottavuuden säilyttämiseksi – toiselle porukalle vaihdan sujuvasti slangiin.

 

Asia, joka säilyy on asiantuntijuus, ammattitaito. Ammattitaitoa se on sekin, että saa itsensä ja asiansa kullekin joukkiolle helposti lähestyttäväksi, olipa se sitten yli tai ali oman normini. Joskus on hauskaa olla Very Important Person jakkupuvussa, mutta oikeasti viihdyn parhaiten farkuissa ja pikkutakissa. Onneksi se onkin melkein joka paikkaan soveltuva vaatetus. Ja päälle rento ja leppoisa ote kurssiin – paitsi siellä missä ollaan niin kovin V.I.P. että arvostetaan tiukkaa tehokkuutta. Yh. Tekopyhää.

 

Joka päivä mietin ulkoisen olemukseni ja puhetapani kulloisenkin asiakkaan mukaan. Olen siis Paavalin sanoin roomalaisille roomalainen, kreikkalaisille kreikkalainen. Joskus tosin kikkailenkin. Jos tiedän asiakasporukan olevan kovin bitchy tai muuten hankala, laittaudun tahallani asteen verran normaalia paremmin, jolloin saan sillä yliotteen – niin naisista kuin miehistäkin, joskin vähän eri syistä 😉 Jeh, naiset ja naisten temput 😉

Siis ihan oikeesti. Frustraation ja avuttomuuden tunteen määrää on vaikea alkaa edes kuvailla. Miten tässä aina pieni ihminen jääkin niin isojen yritysten jalkoihin!

 

Mieheni soitti tänään uuninvalmistajalle. Huollossa oltiin tympeitä ja todettiin, ettei valmistaja ota tapauksesta mitään vastuuta sillä uunin luukulle voi kuulemma käydä niin, jos sitä on kolautettu jollain. Siis ei oikeesti! Kyllä nyt uunin pitää kestää ihan tavallista käyttöä, ei täällä uuninluukkua hakata. Miehelleni sanottiin vaan, että turha tästä asiasta on puhelimessa jankata ja että voivat he lähettää huoltomiehen paikalle, mutta että me joudumme sen maksamaan, jos huoltomies toteaa saman, mikä juuri puhelimessa kerrottiin.

 

Milläs asiaa todistaa suuntaan tai toiseen? Pieni ihminen ison yrityksen armoilla. Ei heitä kiinnosta puolen puupennin vertaa, keneltä seuraavan uunin ostamme!

 

Jotenkin niin uskomatonta. Eikä tiedä minne kaiken tämän turhautuneisuuden purkaisi. Kenelle soittaisi ja pauhaisi. Mies laittoi asiasta valituksen valmistajalle sähköpostitse ja nyt eteisessä odottaa kirjallinenkin valitus postittamista. Ja niin kuin olin varma, että ei uuneille noin käy, valmistajankin täytyy varmasti kantaa vastuunsa. Kattia kanssa.

 

Suututtaa. Aargh!

 

Ja me tarvitaan uusi uuni! Nyt, eikä ens vuonna.

 

Niin, ja se merkki on siis BOSCH. Muistakaa, BOSCH!