Eilen illalla erään kaverini kanssa jutellessani päästin suustani, ettei minulla ole kärsivällisyyttä tyhmiä ihmisiä kohtaan. Taisin yrittää täsmentää, etten meinaa jaksaa toistaa asioita moneen kertaan, etten meinaa jaksaa sitä, ettei asioita opita kerralla (tai edes kahdella). Mutta miten ihmeessä minä, itseäni kuitenkin melko empaattisena pitävä ihminen, voin mennä möläyttämään jotain niin tunteetonta kuin "tyhmiä ihmisiä"?
Itse asiassa lausahdukseni hävetti heti kun olin sen suustani ulos pulauttanut. Lapseni kutsuvat millon ketäkin tyhmiksi tuon tuostakin (ehkä se on tarttuvaa?) ja aina heitä oikaisen, ettei ketään sanota tyhmäksi. Mutta niinkö minä itse osasta lajitovereitani kuitenkin ajattelen?
Olen itse varsin nopea oppimaan asioita ja fiksukin kenties. En kuitenkaan koskaan arvioi ihmisiä heidän IQ:nsa tai oppimisnopeutensa mukaan. Ihan oikeesti en! En koskaan ajattele, että vitsit tuo on tyhmä, kun ei opi tuota asiaa (yhtä nopeasti kuin minä). Tiedän, että on olemassa erilaisia oppijoita ja tiedän, etten minäkään kaikkea hogaa ihan tosta noin vaan. Kunnioitan ihmisiä sellaisina kuin he ovat, noin niinkuin per sé.
Mitä ihmettä sitten oikein tarkoitin tuolla lausumallani? Asia vaati kevyttä analyysiä, mutta löysinhän minä vastauksenkin. Se, mihin minulla ei ole kärsivällisyyttä on, ettei ihminen käytä omaa kapasiteettiaan. Ettei välitetä opetella asioita, vaan laiskasti kysytään apua samaan asiaan joka ikinen kerta. Tyydytään vähempään kuin olisi mahdollisuudet. Enkä tarkoita, että kaikkien pitäisi olla hyviä kaikessa. Tarkoitan asennetta.
En ehkä oikeasti haluaisi kutsua ketään tyhmäksi, jokaisessa on hyvät puolensa (ja ne minä yleensä kaikista ensimmäiseksi pyrin näkemään), mutta on olemassa tyhmyyttä. Not meaning yksinkertaisuutta, se on oma juttunsa, vaan tyhmyyttä as in en-vaivaudu-käyttämään-aivokapasiteettiani-kun-vähemmälläkin-selviää. Siis asennetta. Ja sitä asennetta kohtaan minulla ei ole kärsivällisyyttä. Ihmisiä kohtaan yleisesti ottaen on.
Puolustus on päättänyt puheenvuoronsa.