"Katotaas toimisko nyt. Jes. Taas pelittää." ajattelen ja käännän katsettani edestakaisin tietokoneen näytön ja seinällä roikkuvan screenin väliä. Käännyn lähteäkseni hakemaan kahvia. "Ilmeisesti et sanonut mitään minulle?" naurahtaa asiakas asetellessaan käsilaukkuaan tuolinsa viereen. Mitä? Puhuinko minä ääneen? "Ei, en, minulla on paha tapa puhua itsekseni."

 

"Aha! Tässähän on tuollainen navigaatiopalkki, jota ei ollut ennen. Hmm. Ja tämä linkki vie tälle sivulle." Nostan katseeni tietokoneen näytöltä ja kohtaan asiakkaan (toisen, toisessa paikassa) huvittuneen katseen. Taasko sen tein? Sheepishly hymyillen sanon: "Anteeksi, minulla on paha tapa puhua itsekseni."

 

Ja turha kai edes mainita, että pyytelen myös työkavereiltani tuon tuostakin muminaani anteeksi. Ja huomaan kommentoivani asioita ääneen vaikkapa kaupassakin. Tai ainakin puoliääneen, silleen under my breath. (Mikä siinä on, etten osaa sanoa joitain asioita ollenkaan suomeksi?) Eikös tämä ole perinteisesti nähty sekoamisen merkkinä? Että alkaa itsekseen höpistä? Jaiks 😉

 

Useimmiten sille ei oikeasti ole muuta selitystä kuin että olen vaan kai vähän outo. Tai sitten vaan niin varaukseton, että annan ajatusteni ja tuntemusteni näkyä ja kuulua. Tai sitten minulla on liian vähän sosiaalisia kontakteja ja haen niitä joka tilanteessa – :DDD NOT! En vain näe tarvetta pitää suutani kiinni, vaikka se varmaan joskus olisi toivottavaakin.

 

Tajusinpa silti tuon toisen tapahtuman yhteydessä, että osittain ääneen ajatteleminen, etenkin uuteen asiaan tutustuessani, on myös eräs oppimiskeinoni. Saan toisenkin aistin käyttööni. Näkemisen lisäksi kuulen asian, kun sanon sen ääneen ja niinpä muistijälki on heti vahvempi. En siis sittenkään yritä päästä tavastani. Siitä on jopa hyötyä. Sitä paitsi se tuntuu saavan ympärilläni olevat ihmiset hyvälle tuulelle 😉