Pentuset

Marilka3 Comments
Tosikoisen elämä kisun kanssa on alkanut hivenen kivikkoisesti. Alkuun ei tyttö oikein osannut käsitellä kissaa ja molemmat taisivat kärsiä siitä, vaikkei Lumo mitään koskaan tosikoiselle tahallaan ole tehnytkään. Kerran raapaisi vahingossa peukalontyveen, mutta kynnenjälkiä tässä on siellä täällä itse kullakin. Tosikoinen kuitenkin suuttui siitä kissalle ja painui sänkyynsä mököttämään. Tyttö oli varma, ettei Lumo pidä hänestä ollenkaan ja päätti ettei hänkään sitten pidä Lumosta ja olisi parempi, että koko kissa vietäisiin pois.
 
Eikä asiaa auttanut ollenkaan, että vähän aikaisemmin eilen oli sattunut niinkin, että Lumo loikkasi suoraan tosikoisen mahaa vasten kynnet ulkona, kun kisu yritti päästä pöydälle sitä kautta. Siitä sai neiti vallan hurjan raivarin, huusi ja parkui ja raivosi kissalle ja meille kaikille muillekin. Eilinen päivä oli muutenkin tosikoisen kanssa aivan hurjan vaikea. Viime talven päivittäiset raivarit olivat jo kirjaimellisesti menneen talven lumia, kunnes kissa tuli taloon. Tyttö oli kissalle järjettömän mustasukkainen!
 
Luulen että tuon oman pikku-pentuseni tuskaa helpotti vähän se kun peuhasin illalla typyseni kanssa hyvän tovin ihan kaksistaan. Ei kissaa, ei isosiskoa, vain minä ja tosikoinen. Sen jälkeen oli jälleen meillä paljon aurinkoisempi tytär. Ja sen jälkeen ei tosikoinen ollut enää kissallekaan vihainen, vaikka taisi tuo vielä illalla sängyssä sanoa, ettei olisi sittenkään pitänyt ottaa kissaa. Vähän samaa rataa pohdittiin jo illalla miehenkin kanssa, kun niin sekaisin on kaikki mennyt katin vuoksi. Mutta eiköhän tämä kaikki ainakin vähän tasoitu!
 
Tänään lähdin tyttöjen – kaikkien kolmen – kanssa meidän landelle. Minä, esikoinen ja Lumo vain muutamaksi tunniksi käymään, tosikoinen jäi sinne muutamaksi päiväksi isäni ja isoäitini kanssa. Lumo ei oikein pitänyt autoilusta. Kuljetuskopissaan se oli ihan ok, kunnes auto hurahti käyntiin. Kisuvauva-ressukka itki ja maukui koko vajaan tunnin matkan landelle. Se oli säälittävää! Ja super-empaattinen tosikoinen alkoi melkein itkeä itsekin ja koitti peittää korviaan, ettei kuulisi kissan itkua.
 
Perillä landella laitettiin Lumo valjaisiin. Tosikoinen sai huolehtia kisulin mäkeä alas polkua pitkin. Lumo ei oikein osannut seurata polkua, joten aina välillä tytär otti kissaa syliin, ja laski taas alas. Perillä mökin luona Lumo olisi halunnut mennä kaikenmaailman koloihin, joita vanhan mökin ympäristössä ja alla on paljon! Joten kissa oli valjaissa ja flexin päässä tiiviisti. Kaikki äänet ja hajut saivat sen ihan hassuksi, ja se vaani jotain (kait sisiliskoja, niitä minäkin näin) ihan jatkuvasti. Matalana, häntä lippuna heiluen. Mutta eihän se mitään kiinni saanut, kun me sitä pidäteltiin.
 
Muutoin landereissu kissavauvelin kanssa sujui kivasti, paitsi että esikoinen pitkästyi heti jollei saanut kulkea ympäriinsä Lumon kanssa – ja välillä sekin halusi lepäillä ja nukkua! eikä Lumo osannut tehdä tarpeitaan mihinkään! Se on 110% sisäsiisti, eikä osannut tehdä mitää luontoon sen paremmin kuin normaalihiekkaankaan. Eikä tullut vahinkoja mihinkään, vaikka kotiin tultua se teki saman tien tarpeensa laatikkoonsa. Kotimatkakin sujui kisun kanssa menomatkaa paremmin – Lumo itki taas kyllä alkumatkasta, mutta nukahti pian ja nukkui kopissaan kaksi kolmannesta matkasta.

Suhteellisen suomalaista

Marilka2 Comments

Viime viikolla ennen Lumon tuloa meille, perjantaina ja lauantaina lapioitiin ja kärrättiin hiekkaa tuolla pihalla koko perheen voimin. Perjantaina siinä oli naapuritkin omalla pihallaan tekemässä ulkohommia, hieno ilma kun oli. Naapureilla oli radio ulkona, siellä soi joku iskelmä- ja mustelmateollisuus, suomalaista iskelmää kumminkin. Tuli siinä bikinit päällä ja huivi päässä huhkiessa jotenkin mieleen vanhat kotimaiset elokuvat. Lauantaina otin pihalle meidän radion, ja sain työllä ja tuskalla soimaan Cityn – asutaan alueella, jossa ei tunnu paljon muu kunnolla kuuluvan kuin iskelmä…

Maanantaista viime yöhön olin lasten kanssa kisu-vauvasta huolimatta käymässä tuolla Savossa sukulaisten lehmätilalla, missä on tavattu käydä silloin tällöin ja viime vuosina kerran kesässä. Vähän lyhkäisemmäksi jäi vierailu kuin oli alun perin aiottu; oltiinkin vain yksi yö kahden sijasta. Ei maltettu olla pitempään – sitä paitsi Lumo olisi tänään joutunut olemaan täällä yksin jos olisi tultu kotiin vasta tänään.

Lapset olivat jälleen ihan intopiukkana lehmistä, auttamassa lypsytouhuissa ja vasikoiden hoitamisessa. Tytöt pääsivät juottamaan maitoa vasikoille ja ajamaan lehmiä takaisin laitumelle tilan omien lasten kanssa. Ihmeen vähän tytöt noita isoja otuksia arastelevat! Esikoinen ei juurikaan, tosikoinenkin vain vähän – paljon enemmän typy arasteli talon innokkaita ja villejä koiralapsia, jotka kieltämättä innoissaan tulivat päälle sellaista vauhtia, että minuakin uhkasi vähän ahdistaa.

Illalla päästiin tunnelmalliseen rantasaunaan saunomaan. Minäkin, joka yleensä olen varsinainen vilukissa vedessä, lähdin talon emännän – joka on siis noin viides serkkuni tai jotain ja ollaan tunnettu siitä kun oltiin lapsia itse, kun minä kävin samaisella tilalla isäni kanssa – kunnon naku-uinnille auringon painuessa hiljalleen metsän taa, luoden kauniin oranssin hehkun järven ylle. Lapset melskasivat matalahkossa rantavedessä.

Eilen päivällä ajoin käymään Kuopiossa ja jätin lapset maatilalle, missä tosikoinen ainakin pääsi ihan pitkälle traktori-ajelulle talon isännän kanssa ja esikoinen touhusi jotain muuta pikkuserkkujensa kanssa. 90 kilometriä suuntaansa, harmaata maantietä metsä- ja järvimaisemien vaihdellessa auton ikkunoissa. Kuopiossa tapasin ystävää, jota en ollut nähnyt livenä vuosiin. Oli mukava istua juttelemassa tovi.

Eilis-iltana lähdettiin ajamaan kotiin iltalypsyn aikaan. Pysähdyttiin iltapalalle upeisiin järvimaisemiin Mehtojärvellä jossain Suonenjoen ja Jyväskylän välillä, Tiinan tuvalle, missä Tiina laittoi meille mehevät sämpylät vielä lämpimistä itse leivotuista sämpylöistä, kinkusta, juustosta ja paistetusta kanamunasta. Mukaan ostin siitä puolikkaan kalakukon. Iltapalan jälkeen ajettiin kotiin pysähtyen vain kerran tankkaamaan ja käymään vessassa.

Kotona meitä odotti kisuliini, joka oli sillä välin saanut kiipeilypuun ja ottanut kodin haltuun entistä paremmin. Tänään on oltu kotosalla, tytöt ovat leikkineet Lumon kanssa, riidelleet Lumosta, istuneet kuin tatit Lumo sylissä… huoh. Ehkä tämä elämä kissan kanssa joskus normalisoituu! Minä kävin päivällä katsastuttamassa autoni ja ostamassa ruokaa ja kissantarvikkeita.

Sekaisin Lumosta

Marilka1 Comment
Meillä ei vielä ole kisuliinille raapimispuuta. Se on tottunut nukkumaankin sellaisessan, joten mies aikoo kyllä tänään työpäivän jälkeen sellaisen Lumolle ostaa. Viime yönä Lumo meni nukkumaan meidän yhden sohvan alle, mutta kun oli käytävää lukuunottamatta kaikki valot sammutettu, alkoi se reppana maukua siellä sohvan alla. Nousin sitä lohduttelemaan ja vietettiin yhdessä pitkä tovi – se tuntui olevan vähän orpona, yrittäen kaikkiin mahdollisiin "tolppiin" kiivetä kuin puuhun, muttei löytänyt korkeaa nukkumapaikkaa itselleen.

Lumo on luonteeltaan meidän perheeseen niin sopiva kuin voi olla. Utelias ja energinen, vilkas ja rohkea, lempeä ja seurallinen. Hyvin pian se lakkasi arastelemasta meitä ja uutta kotiaan. Se leikkii lasten kanssa vaanien ja hyökkäillen hiirilelun kimppuun. Se hakeutuu välillä rauhoittumaan yksikseen – tosin sen tuntuu olevan vähän vaikea päästä sohvan alta pois – mutta se ei halua olla pitkään yksinään vaan tulee sinne, missä ihmisetkin on. Ja kun tytöt ottavat sitä syliin, ei se koskaan yritä raapia tai purra, vaikka vähän rimpuilisikin sylistä pois.

Viime yönä kun se naukui sohvan alla ja autoin sen sieltä pois, istuin sen kanssa lattialla pitkät tovit. Lumo kierteli ympärilläni, "kuin kissa kuumaa puuroa" 😉 aivan minussa kiinni. Se työnsi päätään kättäni vasten silityksiä kerjäten ja kiepsahteli selälleen bellyrubia varten. Välillä se kiipesi puoliksi syliini ja työnsä märän pienen nenänsä niin lähelle kasvojani kuin yletti. Ja kehräsi koko ajan kuin pieni sähkömoottori. Maltoin palata nukkumaan vasta kun se oli selkeästi asettunut uudelleen lepäämään, sohvan alle.

Tänä aamuna miehellä oli loman jälkeen ensimmäinen työaamu, joten kello soi johonkin suht epäinhimilliseen aikaan. Mies nousi, ei löytänyt Lumoa mistään kunnes se jälleen naukuili sohvan alla, jolloin mies avusteti sen sieltä ulos. Meidän aamu-uninen tosikoinen heräsi siihen kun mies laittoi Lumolle tuoreeet ruuat. Ja esikoinen heräsi siihen kun pikkusisko heräsi. Ja minä heräsin ääniin, huolissani ettei perhe ole löytänyt sohvan alla jumissa piileksivää kisua 😀

Me taidetaan olla vähän kissasekaisin koko porukka! Illalla en meinannut saada lapsia nukkumaan ennen kuin olin saanut ne vakuutettua siitä, että Lumokin jo nukkui sohvan alla eikä enää jaksanut leikkiä. Enkä itse ollut päästä nukkuman, kun kisulainen kaipasi seuraa. Ja aamulla oli koko perhe pystyssä seiskaan mennessä, myös lomalaiset. Paitsi että minä palasin sänkyyn ja torkuin kahdeksaan asti kuunnellen leluhiiren jatkuvaa kilinää…

Että pieni mustavalkoinen karvakerä voikin saada isotkin ihmiset ihan hassuiksi 😀

Lumon lumoissa

Marilka4 Comments
"Mitämitämitämitä???" kommentoi systeri ensimmäistä facebookissa julkistamaani kuvaa meidän syötävän suloisesta kissanpennusta Lumosta. Onhan siitä ollut parin vuoden ajan juttua, että kissa hommattaisiin joskus, mutta ajatus on aina hautautunut johonkin "mahdottomuuteen". Hassua, ettei niitä mahdottomuuksia enää yhtäkkiä olekaan. Kisu on meillä ja koko perhe on ihan sekaisin 😉

Olen tässä kesän aikana katsellut kaverin kuvia tuoreesta Norjalaisesta metsäkissanpennustaan. Aika mielettömän söpö karvapallo. Kissakuume hiipi hiljaa, minuun ehkä ensimmäistä kertaa oikeasti. Tähän asti olen välillä suostunut kissa-ajatukseen, välillä hylännyt sen kategorisesti johonkin järkisyihin vedoten. Järkisyyt saa näemmä oikeasti huutia, kun kuume iskee…
Tänään tosikoinen aamulla pyysi taas nähdä niitä kaverini kissan kuvia, joita olin perheellekin jo esitellyt. Mies alkoi katsella netistä paljonko moisesta rotukissasta saisi maksaa, jolloin ajatus norjalaisesta karvaturrista hautautui, noin 500euron toisen nollan kohdalla. Mies jatkoi kissailmoitusten selaamista ja yhtäkkiä laiteltiin jo kyselyitä yhdelle jos toiselle kissanpentujen tarjoajalle. Useimmat vastasivat, että män jo, mutta jopa tärppäsi lopulta.
Me ollaan miehen kanssa vähän sellaisia, että kun alkaa tapahtua, pyörii pyörät vinhaa vauhtia. Joten iltapäivästä oltiin mies, esikoinen ja minä kaupassa ostamassa kissalle kuljetuskoppaa, hiekkalaatikkoa, valjaita, ruokaa, hiekkaa… ja tulipa mukaan yksi pieni hiirilelukin. Pari tuntia pyörittiin himassa täpinöissä, kunnes iltasella päästiin hakemaan kissa kotiin.
Nyt se on täällä, meidän uusi pieni lutuinen perheenjäsen. Alkuun se tutki paikkoja varovasti eikä hirveästi ottanut meihin kontaktia. Mutta vähitellen se tottui ja alkoi ensin leikkiä pallolla, sitten leluhiirellä. Näyttää siltä, että tytöt saivat uuden riehukaverin Lumosta, joka syöksyilee rundia olohuoneessa, vaanii sohvan takana ja hyökkäilee leluhiiren kimppuun. Aina valloittava katti!! Lumo on sulattanut koko perheen sydämet ❤
 
 

Porvoo by day

Marilka1 Comment

Aamu valkeni pilvisenä, kuin sadetta enteillen. Pakattiin kuitenkin perhe autoon ja ajettiin Porvooseen päiväreissulle. Ensimmäinen etappi oli Brunbergin tehtaanmyymälä, mistä näkee suklaatehtaan sisälle. Minä kävin yhteen aikaan usein työkeikalla siinä lähistöllä ja silloin tulin siellä käyneeksi toisinaan, hakemassa pussin tai toisen jotain suklaata kotiin. Lasten kanssa on siellä käyty kerran aiemminkin, mutta eivät he siitä enää mitään muistaneet. Suklaatehtaissa on meidän perheelle ihan oma vitsi, koska tosikoisen lempikirja oli aikoinaan Utelias Vili suklaatehtaassa.

Pussillinen erilaisia suklaita, lakuja, marmeladeja ja Alku-toffeita ajettiin seuraavaksi vanhan Porvoon Linnamäelle. Muistin että siellä olisi ollut jotain linnanraunioita vielä tutkittavana, mutta muistin väärin. Siellä on toki ollut puinen linnoitus 1300-luvulla, mutta nyt se on enää rehevä kukkula, jossa on valleja, vanhoja puita, runsas kasvillisuus ja metsämansikoita, mustikoita ja villivadelmia. Marjoja etenkin mies ja tosikoinen intoutuivatkin poimimaan ihan tosissaan, esikoisen "ei me tultu tänne marjastamaan, tulkaa jo!" -valituksista huolimatta.

 
Linnamäen monessa kerroksessa risteileviä polkuja pitkin pääsee myös alas joenvarteen ja aina vanhaan kaupunkiin asti. Käytiin pyörähtämässä jokirannassa, kiivettiin takaisin Linnamäelle syömään välipalaksi vähän hedelmää ja Brunberilta ostettuja nameja. Vietiin eväsreppu autoon ja talsittiin mäki alas ja niityn poikki vanhaan kaupunkiin. Katseltiin vanhan kaupungin jokimaisemaa ja vanhaa kaupunkia sillalta, istuttiin jätskille ja kahville rantakioskille. Porvoon perustamisvuosi tuli tutuksi siinä samalla, sillä joen toisella puolen oli kukkaistutuksista muodostettu tuo vuosiluku: 1346, sekä tämä vuosi.
 
 
Jätskien jälkeen käveltiin mukulakivisiä katuja ylös kirkolle. Esikoinen siinä kävellessä esitti, että hän haluaisi päästä johonkin museoon. Tuumasin, että kaipa  me voidaan sellaiseen mennä jos kohdille sattuu, samalla kun jälleen hämmästelin tätä museo-pomppugeeniä, joka on hypännyt isästäni esikoistyttäreeni. Tosikoinen pompahteli isänsä vieressä miettimättä sen kummemmin halusiko kirkkoon tai museoon vai ei. 
Esikoinen oli kirkosta aivan haltioissaan. Katseli ympäriinsä, kyseli kaikesta mahdollisesta, tutkaili joka paikan. Vielä kun mies oli jo lähdössä, halusi esikoinen jäädä vielä katselemaan. "Tää on ku museo, just sitä mitä kaipasinkin!" tuumasi tuo kaikesta historiallisesta kiinnostunut tyttöni. Niinpä vielä jäätiin toviksi ja kierreltiin kirkko ympäri uudemman kerran, tutkaillen joka seinämaalauskin tarkkaan, ja istuen välillä penkkiin vain katselemaan. Lopulta lähdettiin pois juuri yhden ripariryhmän alta, joka tuli treenaamaan konfirmaatiota varten.
 
 
Kirkon ulkopuolella heti portinpielessä oli mielenkiintoinen liikennemerkki – vossikkapysäkki. Siitä olisi kaiketikin voinut hypätä kyytiin vossikkaan, kunhan sellainen olisi paikalle sattunut. Mitään aikataulujahan ei sillä tietenkään ollut, eikä meillä lompakossa käteistä, joten ei jääty odottelemaan heppaa kärryineen. Siitäpä tosikoinen hermostui ja käytiin sangen mielenkiintoinen keskustelu pankkikortin, käteisen ja rahan terminologisista ja konkreettisista eroista, samalla kun jatkettiin matkaa jalan kohti Raatihuoneen toria.
 
 
Torilla minä bongasin eräästä kojusta aivan ihana punotun seppeleen, jolla istuu kaksi keraamista pupua. Samalla kun minä tein kauppoja – pankkikortillani – seppeleestä huomasi mies torin ilmoitustaululla mainoksen jokiristeilystä, paatilla joka oltiin jo nähtykin joella kun oltiin jätskillä. Lähdettiin kävelemään joenrantaa pitkin kohti laituria, jolta kyseinen paatti lähti, aikaa meillä puolisen tuntia päivän viimeiseen risteilyyn. Mutta kävikös paatilla pankkikortti? Eipä ei, eikä kymmenessä minuutissa olisi ehtinyt automaatillekaan juosta. Joten lähes hampaaton tympeähkö pappa pääsi sitten vissiin tuntia aiemmin lähtemään kotiin – sillä ainoalla toisella potentiaalilla matkustajaporukalla oli sama käteispulma kuin meillä.
 
Ehkä onni onnettomuudessa, sillä alkoihan meillä kaikilla olla siinä jo nälkäkin. Käveltiin takaisin vanhaa kaupunkia kohti, väsähtänyt tosikoinen välillä repparissani, mielessä se herkullinen tuoksu joka oli leijaillut nenään eräästä kivannäköisestä terassiravintolasta. Ravintola osoittautui lähinnä ruokaakin tarjoavaksi baariksi, mutta kiva tunnelmaltaan jotenkin etelänmaalainen terassi houkutti meidät jäämään silti. Kori jotakin jokaiselle, kokista ja jääteetä muille, Nordic Summer -drinksu minulle. Terdelle olisi voinut jäädä terdeilemään ihan, jos ei olisi ollut mukana sen paremmin lapsia kuin autoakaan.
 
 
Aterian jälkeen käveltiin vanhan kaupungin halka takaisin Linnamäelle, minne oltiin jätetty auto. Aika väsynyttä porukkaa autoon kömpi, mutta poikettiin silti vielä vilkaisemaan miehen vanhaa kotitaloa Porvoon entisessä maalaiskunnassa, taloa ja seutua, jossa mies vietti liki kymmenen vuotta lapsuudestaan, melkein aikuiseksi asti. Mentiin katsomaan vielä Mustijoen padottua koskeakin, jossa mies tapasi lapsena isänsä ja sisarustensa kanssa retkeillä. Siellä mies ja lapset intoutuivat rakentamaan ihan omaa patoa pienelle sivuvirralle, joka pääsi valumaan yhden suljetun portin alta.
 
 
 
Kun palattiin koskelta autolle, bongattiin vielä auton luona marjoista raskaita vattupensaita, joiden marjat osoittautuivat huomattavasti kypsemmiksi kuin Linnamäellä. Jos miestä ja tosikoista oli vaikea saada mansikkamättäältä pois siellä, oli nyt minun vuoroni innostua noukkimaan vadelmia edes kourallinen. Popsittiin vadelmat autossa kolmeen pekkaan, mies, esikoinen ja minä, sillä välin kun odoteltiin että tosikoinen malttaa jättää vattupuskat viimein rauhaan. Lopulta oli koko porukka taas autossa ja suunnattiin nokka kohti kotia.