Okei, myönnän. Unohdin laittaa kynttilät ikkunalle. Okei, myönnän jopa, että ajatus vain käväisi mielessäni vain edellispäivänä kaupassa “onkohan noita kynttilöitä kotona? no, laitan ne ikkunalle jos niitä on” ja jätin kynttilät kauppaan. Ja sitten Itsenäisyyspäivän iltana puoli kahdeksan aikaan “ainiin ne kynttilät. vähän myöhäistä jo, mutta katsotaas… ei, eipä niitä edes olisi ollutkaan”. Tosin pöydillä kotona paloi iloisesti montakin ei-itsenäisyyspäivän kynttilää.

Jaa niin että mikä iso diili ne kynttilät? Ei ne minulle olekaan, ne on vaan jotain minkä kanssa kasvoin. Samoin kuin ihan yleinen itsenäisyyden kunnioittaminen. En vietä Itsenäisyyspäivää millään erityisellä hartaudella tai suurella suomalaisuudella, en edes katso Linnan juhlia telkkarista. Mutta arvostan suuresti sitä, että elän maassa joka on ollut itsenäinen liki sata vuotta versus ne maat jotka eivät olleet yhtä onnekkaita vaan olivat Neuvostovallan alla juuri niin kauan, että liian paljon yhteiskunnasta ehti rapistua ja jälleenrakentaminen on iso työ.

Lueskelin tänään blogeja, joissa puitiin Itsenäisyyspäivän viettoa eri näkökulmista, ja hämmästelin suuresti asennetta “Itsenäisyyspäivän juhliminen on vanhanaikaista ja jopa rasistista, kun se korostaa suomalaisuutta eikä koko maailmaa.” (Usarista ja Hesarista). WTF?! Onko tämä joku huonon kansallis-itsetunnon (viime aikaisten rasismikeskustelujen aiheuttama?) lopullinen vinksahtuma? Totta kai saa arvostaa kotimaataan ja sen itsenäisyyttä! Ei siinä itsessään ole mitään rasistista tai muiden aliarvostamista. Viettää itsenäisyyspäiväänsä muutkin (itsenäiset) kansat. Tämä on vähän niinkuin sanoisin, etten voi viettää synttäreitäni, koska se voi loukata niitä joilla ei ole synttärit samana päivänä.

En ehkä pidä kaikesta Suomessa ja suomalaisuudessa. Kuten vaikkapa Suomen talvesta ja tietyistä kansallismentaliteetin piirteistä, joita en tässä ala yksilöidä. Mutta arvostan sitä, että isoisieni – ja isoäitieni! ei sovi unohtaa Lottia! – sukupolvi taisteli Suomen vapaaksi siitä, mikä kohtasi mm. noita eteläisempiä sukulaiskansojamme. Olkoonkin, että viime kädessä itsenäisyys taisteltiin paperilla. Entäs sitten? Ilman sitä panosta tuolla sotatantereella ei olisi ollut paperiakaan. Eikä minulla luultavasti tänä päivänä tällaista elintasoa ja kotia ja turvallista oloa. Vaikka haikailenkin Tinokselle. Mutta se on toinen tarina.

Niin, Itsenäisyyspäivän vietossa oli lapsuudessani paljonkin sotilaallista, muistan olleeni faijan kanssa katsomassa sotilasparaatia välillä paikan päällä, mutta vähintäänkin telkkarista se katsottiin kumminkin. Ja muistan miettineeni, miksi Jenkeissä Itsenäisyyspäivänä juhlitaan ja meillä katsotaan sotilasparaatia naama peruslukemilla. Noh, nyt vietin Itsenäisyyspäivää ensi kertaa amerikkalaissyntyisen miesystäväni kanssa, laitettiin vähän juhlavampi päiväateria ja vietettiin aikaa yhdessä lasteni kanssa, mutta ei katsottu paraatia tai muutakaan telkusta.

Mies lähti alkuillasta hakemaan omaa tytärtään luokseen, ja silloin alettiin me tyttärieni kanssa leipoa pipareita. Vuosikaudet jo meillä on ollut tällainen ei-mitenkään-sitova perinne leipoa pipareita Itsenäisyyspäivänä. Se vain on sattunut olemaan aina siihen tarkoitukseen oikein sopiva päivä. Joulun alla, vailla yleensä mitään muuta ohjelmaa. Nytkin se sopi iltaan kuin nyrkki silmään. Olin edellispäivänä ostanut kaupasta puolitoista kiloa piparitaikinaa, ja esikoinen oli bongannut Koululaisesta ohjeen piparikarusellin tekemiseksi. Ryhdyttiin hommiin.

Kaikki meni ihan hyvin siihen saakka kun piti kasata se karuselli. En tällä kertaa polttanut yhtään pellillistä pipareita kuten yleensä, ja tomusokerikuorrutteetkin riittivät hyvin kaikkiin niihin pipareihin, jotka lapset ylipäätänsä jaksoivat koristella (tomusokeria kun oli vain puoli purkkia, epäilin vähän sen riittävyyttä). Sitten väsähtivät puuhaan ja painuivat pleikkarin pariin. Minä koristelin vielä sen verran pipareita kuin mihin kuorrute riitti, ja aloin sulattaa sokeria sitä karusellin kasaamista varten.

Joka vuosi poltan sen kanssa sormeni. Tottakai poltin sormeni nytkin. Yritin yksinäni kasata karusellia (en tyhmä edes pyytänyt lapsia avuksi, kun ajattelin että antaa pelata, kun eivät enää jaksaneet leipopuuhia) ja pelkkä farssihan siitä syntyi. Turhautumista ja rumia sanoja. Ja lopulta ilmoitin, etten minä osaa, ei tästä tule mitään, nyt ei tule karusellia. Silloin esikoinen tuli keittiöön tosikoinen kannoillaan, otti tilanteen haltuun hämmentävällä rauhallisuudella ja tiimityöskentelyllä saatiin kuin saatiinkin aikaiseksi ihan hieno karuselli. Tai huvimaja, sillä pieni ajatusvirhe sattui koristelussa – kaikkiin tolppiin tuli karkkia sen sijaan että osassa olisi ollut niitä eläimiä.

Tiimityöskentelyssä on voimaa. Taas se tuli todistettua. Tiimityöllä tämä Suomikin on itsenäinen valtio (mitä nyt vähän EU:n talutusnuorassa, mutta kuitenkin). Ei siitä itsenäisyydestä hartaan uskonnollista asiaa tarvitse tehdä, tai ajatella että sen vuoksi olisimme jotenkin muita parempia, mutta kyllä sitä saa, ja tuleekin! arvostaa. Miten olisi ihan vaan terve itsetunto?

Katselin päivällä ikkunasta taivaalta tippuvia *jotakin*, pohtien oliko ne räntähiutaleita vai vesipisaroita. Näytti siltä ettei ne oikein osanneet päättää itsekään, sillä joka kerta kun luulin päätyneeni toiseen, ne muuttuivat taas. Eestaas.

Lähdin puoli kolmen maissa kaatosateessa ruokakauppaan ahdistumaan miljoonan muun sekaan. Vaikka olinkin liikkeellä selkeästi ennen pahinta ruuhkaa, jälkiviisautena voisi todeta, että olisi ehkä sittenkin pitänyt käydä kaupassa jo heti aamusella, kun kerran olisin voinut. Nyt tuskastuilin ruuhkissa ja polkaisin jalkaa (hups…) lihahyllyillä kun en meinannut löytää marinoimatonta paahtopaistia eikä palvelutiskissäkään ollut paahtopaistipalaa.

Kaupasta tullessani auton tuulilasissa ja takalasissa oli pieni räntäkerros. *Melkein* lunta. Ei sillä että sitä kaipaisin erityisemmin (paitsi pimeyttä poistamaan, mutta mieluiten täsmätoimituksena siten että kulkuväylät ja auto säilyvät lumesta vapaina 😉 ). Selviydyin kaupasta kotiin viisi minuuttia ennen kuin meidän jo piti olla ovesta ulkona ja matkalla tallille esikoisen kanssa. Heitin kamat jääkaappiin pikapikaa ja vaihdoin vetimet tallikelpoisiin. Lantsarit jalkaan.

Kehä kolmoselta Hämeenlinnanväylälle tullessa vesiräntä muutui räntälumeksi ja toisin kuin meilläpäin, se jopa jäi maahan. Klaukkalassa se jo näytti ihan lumelta ja tuumin että olisi pitänyt ehkä jopa laittaa jalkaan talvikengät. Hetken aikaa siltä tuntui tallillakin, kunnes totesin saappaitteni uppoavan iisisti viisi senttiä mutavelliin. Maassa vähän niinkuin oli ensilumi, mutta maa ei ollut jäässä ja lumikin oikeasti lähinnä räntää.

Oli jo lakannut satamasta lunta, tuuli tyyntynyt ja pilvet tallin yllä alkaneet jo repeillä, vaikka matkalla oli vielä tuiskuttanut tuulilasin täydeltä. Tähdet tuikkivat himmeinä ohuen pilviverhon läpi. Silti kuunsirppikään, edes vastasataneen lumen kanssa, ei juuri tarjonnut apua, kun pimeydessä yritettiin löytää tyttären untiheppaa pimeistä tallikopeista. Kaikki on vielä vähän sekaisin ja kesken palon jäljiltä.

Kännykän fikkari apuna löydettiin heppa ja tytär alkoi laittaa sitä tuntikuntoon muutaman tallikaverin kanssa. Tytöt kikattivat koittaessaan saada suitsia hepolle, joka oli päättänyt ennemmin joko syödä heinänpätkiä karsinan pohjalta tai viskoa päätään ylös kuin ottaa kuolaimia suuhunsa. Muuten sellainen kiltti laiskanpulskee, ihanne tuntihepaksi. Silti niin siitä kuin poneistakin huomasi lumentulon lisääntyneenä levottomuutena.

Autoin tyttären heppansa selkään, hepan kieltäytyessä ymmärtämästä miten siihen jakkaran viereen pitäisi asettua että lapsi pääsee selkään – tai todennäköisemmin se vain oli keksinyt tavan yrittää luistaa koko tuntihommasta, huomattuaan että tyttö aikoi ratsastaa ilman satulaa 😉 Tytön päästyä viimein hepan selkään seisoskelin ulkona tallien välissä katsellen tähtitaivasta. Musta kissa viipotti vastasataneella lumella, löysi vesilätäkön ja alkoi latki vettä. Kaikkialla oli niin rauhallista ja hiljaista. Kaunista. Mutta jalkojani alkoi paleltaa saappaissa.

Jälkihuomio: kotipihaan ajaessamme todettiin, että olihan se lumimyräkkä pyyhkäissyt himankin yli, jättäen maahan ohuen valkoisen vaipan. Se oli aivan sulamisen rajamailla, mutta olihan se maassa vielä seuraavanakin aamuna.

Vain valkeata joulua… No ei, kyllä tuo Lumia on yhtä musta kuin tuo maakin, ja jouluunkin on vielä aikaa kuukauden päivät. Mutta minulla on olo kuin pikkulapsella jouluaattona. Sain tänään Nokian Lumia 800:n, hienon uuden Windows-puhelimen 🙂 Se ON magee! Ei tuo entinen Desirenikään hullumpi ollut, paitsi viimeiset viikot, kun alkoi pätkiä, katkoa, temppuilla, ja lakkasipa synkronoimasta gmailejanikin, sun muuta. Kävi jo hermoille.

Tämä aikainen jouluni tosin alkoi jo eilen, ennen Lumiaa. Eilen aamulla luin ensimmäiseksi (Tabiltani) mailin, jossa Amazon.co.uk kiitti minua tilauksestani heidän offer-viikollaan, sain kahden punnan alennuskoodin. Eihän se iso summa ole, mutta onhan se aina hauska saada vaikka jotain pientäkin. Vähän myöhemmin tuli kännykkääni tekstiviesti, jossa Welho kiitteli asiakkuudesta ja ilmoitti että viestissä olevalla koodilla saan kolme ilmaista lottoriviä. Se voisi parhaassa tapauksessa olla vaikka ihan paljonkin!

Muutama tunti myöhemmin sain sähköpostiini lentoliput Pariisiin (ja toki takaisinkin) itselleni ja miesystävälleni. Tämä oli tosin jo odotettavissakin, sillä firman pikkujouluja on toki puuhattu jo muutama päivä. Silti asian konkretisoituminen lentolippujen ja hotelli-infojen sun muiden muodossa aiheutti pienen euforiahetken päivään. Me oikeesti mennään Pariisiin viikonloppupyrähdykselle parin viikon päästä! En olekaan siellä(kään) ollut aiemmin. Kuten en Amsterdamissakaan, minne suunnitellaan talvilomareissua miehen kanssa.

Tänään tuossa kesken kotona viettämäni työpäivän bongasin facebookista toisen pomoni status-päivityksen: “Kas, Nokia Lumia 800 saapui. Sanna, kelpaisko se sulle? ;)”. Oli siitä jo puhuttu, että kunhan Lumia tulee, saisin sen käyttööni firman pilottikäyttäjänä. Lumia saapui Saksasta – on se sitten jännä, että ulkomailta asti pitää tilata, vaikka ne tehdään tuossa Salossa… “Se on sitä ilmastonmuutosta, että pitää tilata lumia saksasta asti” (tai jotain tuohon suuntaan) kommentoi joku kaverini vastaavaa “Lumia saapui” -statushehkutusta. Niinpä.

Enivei, sovinpa siinä sitten samantien sen toisen pomoni kanssa, että tavataan Itiksessä, käydään hakemassa minulle microsim ElisaShopitista, niin saan Lumiani saman tien käyttöön. Nainen tiskin takana hihkui “onko sulla tosiaan jo Lumia! vau”, mutta jäi toiseksi kolleegalleen, joka vähän myöhemmin datayhteysongelmiani selvitellessään esittäytyi Lumialleni, pyyhki heti rasvaiseksi hipeltämäni näytön puhtaaksi, ja kiitti siitä että oli saanut kokeilla tuota uutuutta (kiitos noiden datapulmieni, jotka myyjä myös hyvän n9-kokemuksen ansiosta osasi ratkaista – vink vink: asettakaa lokaatio oikeaksi niin alkaa datakin liikkua).

Kotimatkalla poikkesin ärrälle hakemaan lottorivini ja nauratin ärrän tätiä kysymällä, miten se homma oikein toimii, kun en ole eläissäni aiemmin lotonnut kuin kerran 90-luvun puolivälin tietämillä – tarkoittaen siis tietenkin, että näenkö voittorivit jostain muualtakin kuin telkusta, tai siis vielä täsmällisemmin pitääkö minun kävellä lapun kanssa ärrälle vai näenkö numerot netistä arvonnan jälkeen. Kuulemma näen.

Tässä se onkin sitten ilta vierähtänyt Lumiaa konfatessa. Nyt toimii viestit feseen, meseen, twitteriin, linkediniin ja toistepäin. Ja gmailit ja outlook-mailit. Ja musaa laitteesta löytyy melkein 800 biisiä. Ja aloitusnäytön taustalla on söpö mustavalkoisen pupun naama. Kokeilinpa suojata puhelimeni paketissa mukana tulleella silikonikuorellakin, mutta jotenkin mokoma kondomi pilaa sleekin puhelimen ilmeen, vaikka onkin melkein huomaamaton lisuke. Melkein.

Kummankin tyttären ensimmäinen kysymys uuden puhelimeni nähtyään oli: “Saanks mä ton sun vanhan?!” Tsorkke, niin vanha kuin tämä uusikin on firman omaisuutta, eli ei, et saa.” Onneksi onkin. En olisi ollenkaan valmis siihen kolmanteen maailmasotaan, joka olisi varppina syttynyt, jos olisin vanhan kännyni antanut toiselle tyttäristä! Ei, minun vanha kännyni menee huoltoon ja varakännykäksi. Ja pitäisi muuten taas viedä tosikoisenkin känny huoltoon – se jumittelee vieläkin

[jälk. huom. Itseni ja toheltamiseni tuntien vedin kortsun puhelimen päälle sittenkin. Ja sitten vähän myöhemmin otin sen taas pois, kun huomasin että siinähän on salama-aukko väärässä kohti, eli salamavalo jää koteloon piiloon. Lienee N9:n kotelo oikeesti? No, se siitä sitten!]

Pääkaupunkiseudulla juuri nyt: arki ei voisi olla enää harmaampi, ainakaan jos katsoo ikkunasta ulos. Kirkasvalolamppu meni taas rikki, eikun siis pilveen. Päivällä takanani loisti kyllä harvinaislaatuisen kirkas loisteputki. Mutta minun oli kylmä, se valo on kylmä, ulkona näyttikin kylmältä, ja ilmastointi teki kylmästä totta myös sisällä. Talvi. Nyt olisi aika olla vaan kotona vilttien alla, nukkua talviunta. Herättäkää minut kun on huhtikuu!

Koska sattuneista syistä talviuni ei varsin ole optio, pitää koittaa piristää mieltä jollakin keinoin. Kuten vaikkapa ostamalla uudet valkoiset talvikamppeet – näytän valkoisessa takissani, pipossani, kaulahuivissani, lapasissani ja karvatalvikengissäni ihan jostain mainoksesta reväistyltä 😛 Tai kattamalla pöytä kauniisti kynttilöineen päivineen ihan arki-iltanakin, tavallisella ilta-aterialla. Tai syömällä aamupalaksi ostereita tai lohenmätiä, tai iltapalaksi etanoita. Tai tekemällä ihan extempore kunnon sushi-illallinen ja kutsumalla siskon miehensä kanssa nauttimaan siitä.

Tai lähtemällä risteilylle Tukholmaan, missä meitä siunattiin upealla auringonpaisteella.

Pari viikkoa sitten miesystävä seikkaili Tallink-Siljan webbisivuilla, lopputuloksena risteily varattuna koko joukkiollemme. Perhehytti Silja Serenadella, lähtö oli viime perjantaina, joten sunnuntaina oltiin jälleen kotona. Hytissä tyttäret kikattelivat ikkunalla vastapäisen hytin poikalapsen kanssa flirttaillen, hytin ulkopuolella viihtyivät yllättäen vielä pallomeressäkin! sekä lasten diskossa ja Promenaden esityksiä katsellen sillä välin kun minä ja mies keskityttiin hurjan äyriäisvadin tuhoamiseen Happy Lobsterissa.

Tukholmassa käveltiin ensin vanhaan kaupunkiin aamupalalle (tytöt söivät niinkin terveellisen aamiaisen kuin jättisuuret muffinssit 😀 ). Sen jälkeen käytiin kuninkaanlinnassa, kunhan ensin oli ihmetelty vahdinvaihto. Katsastettiin asunnot ja aarrekammio ja Tre Kronor -museo. On ne ihan näkemisen arvoisia paikkoja, samoin kuin ne vanhan kaupungin pienet kujat ja vanhat rakennukset. Edellisestä Tukholman-reissustani olikin jo kuutisen vuotta aikaa (sitä ennen siellä tosin tulikin rampattua varsin tiheään).

Tytöt alkoivat jo siinä Tre Kronorin kohdilla valittaa että jalkoja väsyttää ja kitinä senkun paheni matkalla Galleriaan haukkaamaan vähän lounasta. Tai siis meidän oli ihan tarkoitus käväistä parissa kaupassakin siellä, mutta lopulta minä vain syötin tytöt sillä välin kun mies kävi Mexx-kaupassa (joka oli hänen ainoa varsinainen toiveensa Tukholman suhteen). Meillä ei kummallakaan vieläkään ollut ollenkaan nälkä edellis-illan äyriäisten jälkeen.

Upean viikonlopun jälkeen ollaan taas arjessa. Pimp my arki. Mitähän sitä seuraavaksi keksisi itsensä ja läheistensä iloksi?

Kännykkä on jotenkin itsestäänselvyys jo. Ja senhän nyt pitäisi vaan toimia. Mutta omanipa alkoi kenkkuilla tuossa viikonloppuna ikävästi. Ensin se yhtäkkiä tyhjensi akun 70%:sta nolliin yön aikana. Ja siitä saakka se on katkonut ja pätkinyt ja temppuillut. Välillä se katkaisee heti yhdistettyään, välillä vasta minuutin tai muutaman kuluttua, välillä vaan pätkii pitkin matkaa ja välillä toinen ei vain kuule minua lainkaan. Ja kun tähän eilen yhdistettiin temppuilleet Tallink-Siljan sivut kun miesystävän kanssa koitettiin puhelimitse neuvotella ja varata risteilyä, meinasi pinna palaa tekniikkaan taas täysin.

Ehkäpä parin viikon päästä saapuu maihin uusi puhelin, jonka saan sitten käyttööni tämän kuolevan tilalle – yksi nokialainen Mango olisi tilauksessa. Olisi tämä vanha uskollinen Desireni voinut vielä pinnistää pari viikkoa (vaikka mistäs tiedän, minä hetkenä se kuolee kokonaan…) kunnossa niin ei tarvitsisi tuskailla näin ennen kuin pääsen testailemaan Windows Phone 7:aa. Toivottavasti se on niin hyvä kuin mitä ainakin jotkut hehkuttavat.

Jos on minulla ollut viime aikoina huolia tuon oman kapulani kanssa, en ole sen helpommalla päässyt tosikoisenkaan luurin kanssa. Jokunen viikko sitten siitä meni näyttö rikki, kun se oli repun pohjalla koulusta kotiin tuodun saviatyön kanssa (tai savityö oli kyllä toisessa taskussa, mutta kuitenkin). Eihän sellainen takuuseen mene, vakuutukseen olisi mennytkin mutta kustannus oli tietenkin alle omavastuun. Pitihän se nyt korjauttaa kuitenkin. Kaikki talouden varakännykät ovat enempi tai vähempi rikkinäisiä, joten ei niistä pitempiaikaiseen käyttöön ole.

Känny vietti hyvän tovin huollossa, tuli takaisin, ja alkoi jumittaa joka kerta kun akku oli vähissä. Ei muuta kuin takaisin huoltoon, sehän meni takuuseen tietty. Elisa-Shopitin tiskillä tajusin, etten ollut tajunnut ottaa kännykästä himassa varmuuskopiota. Ja kun sitten laitettiin tyttären sim-kortti varakännyyn jälleen, totesin että valtaosa numeroista on siis puhelimen muistissa, ei kortilla. Joten kun huollosta kysyttiin haluanko otattaa backupin (palvelu parantunut ammoisista ajoista, kun puhelimet vaan tyhjennettiin huollossa) vaikka se maksaa 30e koska ei menee takuuseen, huokaisin ja vastasin kyllä.

Hain sitten eilen tosikoisen puhelimen taas huollosta, irvistellen sille, että olin nyt maksanut mokomasta episodista enemmän kuin puhelimen ostoarvo, mutta myöhäistä rypistä. Säädin illalla kännykän perusjutut takaisin kohdilleen, sen mikä ei varmuuskopioinnistakaan huolimatta säilynyt, kuten sen että äänetön ei oikeastaan ole äänetön vaan silloin hälyyttää vain perhe-ryhmän puhelut. Tärkeä asetus. Molemmilla tyttärillä. Sillä tuppaavat unohtamaan sen äänettömän profiilin päälle koulun jälkeen ja sitten niitä ei muuten saa kiinni millään. Eilen jo tosikoista yritin ja yritin tavoittaa, turhaan, kun varakännyssä näin ei ollut asetettu. Ja olin jo huolesta soikeana, kunnes viimein soitti minulle.

Tänä aamuna heitin tosikoisen kouluun matkallani duuniin ja tuli sitten kännykät ja äänettömyydet puheeksi siinä, tosikoisen muistuttaessa etten saa soittaa kesken koulupäivän, “tiedäthän varmasti millon mun koulu päättyy?” “juu, tiedän”, enkä muuten ole koskaan soittanut kesken koulupäivän. Kertoipa tytär miten oli kerran unohtanut laittaa äänettömälle, kaveri oli soittanut kolme kertaa ja ope lopulta sanonut ettei tytär saisi enää tuoda kännykkää kouluun. “Mikset laittanut sitä äänettömälle heti kun se ekan kerran soi?” Niinhän me aikuisetkin tehdään jos noin käy. “No kun en saa koskeakaan kännykkään koulupäivän aikana.” Jäin pohtimaan opettajan järjenkäyttöä. Miksei vain kehoittanut tyttöä laittamaan sitä luuria äänettömälle?

Onhan kouluissa oltava säännöt kännyköiden käytöstä. Mutta koska se on koulunjälkeisessä elämässä se välttämätön napanuora vanhempiin, se ainoa väline, jolla työssä käyvä äiti tai isä voi jotenkin huolehtia lapsesta koulun jälkeen (ei, ei ollut kännyköitä ennenkään, mutta silloin oli sitten erilaiset keinot käytössä ja erilainen maailma), ei voi vaatia että se jätetään kotiin koulupäiväksi. Kännykät on olleet osa koulujenkin arkea jo, kuinka kauan? Toistakymmentä vuotta varmasti. Luulisi, että niiden kanssa toimiminen olisi arkipäivää ja lapsille osattaisiin opettaa, mitä tehdä jos se soikin äänet päällä väärään aikaan. Enhän minäkään jätä kännykkääni kotiin mennessäni palaveriin ja jos unohdan hiljentää sen ja se soi, pyydän anteeksi ja hiljennän silloin. Niinhän tämä maailma oikeasti toimii.