Itsenäisyyspäivän piparkakkutehdas

Okei, myönnän. Unohdin laittaa kynttilät ikkunalle. Okei, myönnän jopa, että ajatus vain käväisi mielessäni vain edellispäivänä kaupassa “onkohan noita kynttilöitä kotona? no, laitan ne ikkunalle jos niitä on” ja jätin kynttilät kauppaan. Ja sitten Itsenäisyyspäivän iltana puoli kahdeksan aikaan “ainiin ne kynttilät. vähän myöhäistä jo, mutta katsotaas… ei, eipä niitä edes olisi ollutkaan”. Tosin pöydillä kotona paloi iloisesti montakin ei-itsenäisyyspäivän kynttilää.

Jaa niin että mikä iso diili ne kynttilät? Ei ne minulle olekaan, ne on vaan jotain minkä kanssa kasvoin. Samoin kuin ihan yleinen itsenäisyyden kunnioittaminen. En vietä Itsenäisyyspäivää millään erityisellä hartaudella tai suurella suomalaisuudella, en edes katso Linnan juhlia telkkarista. Mutta arvostan suuresti sitä, että elän maassa joka on ollut itsenäinen liki sata vuotta versus ne maat jotka eivät olleet yhtä onnekkaita vaan olivat Neuvostovallan alla juuri niin kauan, että liian paljon yhteiskunnasta ehti rapistua ja jälleenrakentaminen on iso työ.

Lueskelin tänään blogeja, joissa puitiin Itsenäisyyspäivän viettoa eri näkökulmista, ja hämmästelin suuresti asennetta “Itsenäisyyspäivän juhliminen on vanhanaikaista ja jopa rasistista, kun se korostaa suomalaisuutta eikä koko maailmaa.” (Usarista ja Hesarista). WTF?! Onko tämä joku huonon kansallis-itsetunnon (viime aikaisten rasismikeskustelujen aiheuttama?) lopullinen vinksahtuma? Totta kai saa arvostaa kotimaataan ja sen itsenäisyyttä! Ei siinä itsessään ole mitään rasistista tai muiden aliarvostamista. Viettää itsenäisyyspäiväänsä muutkin (itsenäiset) kansat. Tämä on vähän niinkuin sanoisin, etten voi viettää synttäreitäni, koska se voi loukata niitä joilla ei ole synttärit samana päivänä.

En ehkä pidä kaikesta Suomessa ja suomalaisuudessa. Kuten vaikkapa Suomen talvesta ja tietyistä kansallismentaliteetin piirteistä, joita en tässä ala yksilöidä. Mutta arvostan sitä, että isoisieni – ja isoäitieni! ei sovi unohtaa Lottia! – sukupolvi taisteli Suomen vapaaksi siitä, mikä kohtasi mm. noita eteläisempiä sukulaiskansojamme. Olkoonkin, että viime kädessä itsenäisyys taisteltiin paperilla. Entäs sitten? Ilman sitä panosta tuolla sotatantereella ei olisi ollut paperiakaan. Eikä minulla luultavasti tänä päivänä tällaista elintasoa ja kotia ja turvallista oloa. Vaikka haikailenkin Tinokselle. Mutta se on toinen tarina.

Niin, Itsenäisyyspäivän vietossa oli lapsuudessani paljonkin sotilaallista, muistan olleeni faijan kanssa katsomassa sotilasparaatia välillä paikan päällä, mutta vähintäänkin telkkarista se katsottiin kumminkin. Ja muistan miettineeni, miksi Jenkeissä Itsenäisyyspäivänä juhlitaan ja meillä katsotaan sotilasparaatia naama peruslukemilla. Noh, nyt vietin Itsenäisyyspäivää ensi kertaa amerikkalaissyntyisen miesystäväni kanssa, laitettiin vähän juhlavampi päiväateria ja vietettiin aikaa yhdessä lasteni kanssa, mutta ei katsottu paraatia tai muutakaan telkusta.

Mies lähti alkuillasta hakemaan omaa tytärtään luokseen, ja silloin alettiin me tyttärieni kanssa leipoa pipareita. Vuosikaudet jo meillä on ollut tällainen ei-mitenkään-sitova perinne leipoa pipareita Itsenäisyyspäivänä. Se vain on sattunut olemaan aina siihen tarkoitukseen oikein sopiva päivä. Joulun alla, vailla yleensä mitään muuta ohjelmaa. Nytkin se sopi iltaan kuin nyrkki silmään. Olin edellispäivänä ostanut kaupasta puolitoista kiloa piparitaikinaa, ja esikoinen oli bongannut Koululaisesta ohjeen piparikarusellin tekemiseksi. Ryhdyttiin hommiin.

Kaikki meni ihan hyvin siihen saakka kun piti kasata se karuselli. En tällä kertaa polttanut yhtään pellillistä pipareita kuten yleensä, ja tomusokerikuorrutteetkin riittivät hyvin kaikkiin niihin pipareihin, jotka lapset ylipäätänsä jaksoivat koristella (tomusokeria kun oli vain puoli purkkia, epäilin vähän sen riittävyyttä). Sitten väsähtivät puuhaan ja painuivat pleikkarin pariin. Minä koristelin vielä sen verran pipareita kuin mihin kuorrute riitti, ja aloin sulattaa sokeria sitä karusellin kasaamista varten.

Joka vuosi poltan sen kanssa sormeni. Tottakai poltin sormeni nytkin. Yritin yksinäni kasata karusellia (en tyhmä edes pyytänyt lapsia avuksi, kun ajattelin että antaa pelata, kun eivät enää jaksaneet leipopuuhia) ja pelkkä farssihan siitä syntyi. Turhautumista ja rumia sanoja. Ja lopulta ilmoitin, etten minä osaa, ei tästä tule mitään, nyt ei tule karusellia. Silloin esikoinen tuli keittiöön tosikoinen kannoillaan, otti tilanteen haltuun hämmentävällä rauhallisuudella ja tiimityöskentelyllä saatiin kuin saatiinkin aikaiseksi ihan hieno karuselli. Tai huvimaja, sillä pieni ajatusvirhe sattui koristelussa – kaikkiin tolppiin tuli karkkia sen sijaan että osassa olisi ollut niitä eläimiä.

Tiimityöskentelyssä on voimaa. Taas se tuli todistettua. Tiimityöllä tämä Suomikin on itsenäinen valtio (mitä nyt vähän EU:n talutusnuorassa, mutta kuitenkin). Ei siitä itsenäisyydestä hartaan uskonnollista asiaa tarvitse tehdä, tai ajatella että sen vuoksi olisimme jotenkin muita parempia, mutta kyllä sitä saa, ja tuleekin! arvostaa. Miten olisi ihan vaan terve itsetunto?

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.