Ensilumen aikaan

Katselin päivällä ikkunasta taivaalta tippuvia *jotakin*, pohtien oliko ne räntähiutaleita vai vesipisaroita. Näytti siltä ettei ne oikein osanneet päättää itsekään, sillä joka kerta kun luulin päätyneeni toiseen, ne muuttuivat taas. Eestaas.

Lähdin puoli kolmen maissa kaatosateessa ruokakauppaan ahdistumaan miljoonan muun sekaan. Vaikka olinkin liikkeellä selkeästi ennen pahinta ruuhkaa, jälkiviisautena voisi todeta, että olisi ehkä sittenkin pitänyt käydä kaupassa jo heti aamusella, kun kerran olisin voinut. Nyt tuskastuilin ruuhkissa ja polkaisin jalkaa (hups…) lihahyllyillä kun en meinannut löytää marinoimatonta paahtopaistia eikä palvelutiskissäkään ollut paahtopaistipalaa.

Kaupasta tullessani auton tuulilasissa ja takalasissa oli pieni räntäkerros. *Melkein* lunta. Ei sillä että sitä kaipaisin erityisemmin (paitsi pimeyttä poistamaan, mutta mieluiten täsmätoimituksena siten että kulkuväylät ja auto säilyvät lumesta vapaina ;) ). Selviydyin kaupasta kotiin viisi minuuttia ennen kuin meidän jo piti olla ovesta ulkona ja matkalla tallille esikoisen kanssa. Heitin kamat jääkaappiin pikapikaa ja vaihdoin vetimet tallikelpoisiin. Lantsarit jalkaan.

Kehä kolmoselta Hämeenlinnanväylälle tullessa vesiräntä muutui räntälumeksi ja toisin kuin meilläpäin, se jopa jäi maahan. Klaukkalassa se jo näytti ihan lumelta ja tuumin että olisi pitänyt ehkä jopa laittaa jalkaan talvikengät. Hetken aikaa siltä tuntui tallillakin, kunnes totesin saappaitteni uppoavan iisisti viisi senttiä mutavelliin. Maassa vähän niinkuin oli ensilumi, mutta maa ei ollut jäässä ja lumikin oikeasti lähinnä räntää.

Oli jo lakannut satamasta lunta, tuuli tyyntynyt ja pilvet tallin yllä alkaneet jo repeillä, vaikka matkalla oli vielä tuiskuttanut tuulilasin täydeltä. Tähdet tuikkivat himmeinä ohuen pilviverhon läpi. Silti kuunsirppikään, edes vastasataneen lumen kanssa, ei juuri tarjonnut apua, kun pimeydessä yritettiin löytää tyttären untiheppaa pimeistä tallikopeista. Kaikki on vielä vähän sekaisin ja kesken palon jäljiltä.

Kännykän fikkari apuna löydettiin heppa ja tytär alkoi laittaa sitä tuntikuntoon muutaman tallikaverin kanssa. Tytöt kikattivat koittaessaan saada suitsia hepolle, joka oli päättänyt ennemmin joko syödä heinänpätkiä karsinan pohjalta tai viskoa päätään ylös kuin ottaa kuolaimia suuhunsa. Muuten sellainen kiltti laiskanpulskee, ihanne tuntihepaksi. Silti niin siitä kuin poneistakin huomasi lumentulon lisääntyneenä levottomuutena.

Autoin tyttären heppansa selkään, hepan kieltäytyessä ymmärtämästä miten siihen jakkaran viereen pitäisi asettua että lapsi pääsee selkään – tai todennäköisemmin se vain oli keksinyt tavan yrittää luistaa koko tuntihommasta, huomattuaan että tyttö aikoi ratsastaa ilman satulaa ;) Tytön päästyä viimein hepan selkään seisoskelin ulkona tallien välissä katsellen tähtitaivasta. Musta kissa viipotti vastasataneella lumella, löysi vesilätäkön ja alkoi latki vettä. Kaikkialla oli niin rauhallista ja hiljaista. Kaunista. Mutta jalkojani alkoi paleltaa saappaissa.

Jälkihuomio: kotipihaan ajaessamme todettiin, että olihan se lumimyräkkä pyyhkäissyt himankin yli, jättäen maahan ohuen valkoisen vaipan. Se oli aivan sulamisen rajamailla, mutta olihan se maassa vielä seuraavanakin aamuna.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.