Välttämättömyys nimeltä kännykkä

Kännykkä on jotenkin itsestäänselvyys jo. Ja senhän nyt pitäisi vaan toimia. Mutta omanipa alkoi kenkkuilla tuossa viikonloppuna ikävästi. Ensin se yhtäkkiä tyhjensi akun 70%:sta nolliin yön aikana. Ja siitä saakka se on katkonut ja pätkinyt ja temppuillut. Välillä se katkaisee heti yhdistettyään, välillä vasta minuutin tai muutaman kuluttua, välillä vaan pätkii pitkin matkaa ja välillä toinen ei vain kuule minua lainkaan. Ja kun tähän eilen yhdistettiin temppuilleet Tallink-Siljan sivut kun miesystävän kanssa koitettiin puhelimitse neuvotella ja varata risteilyä, meinasi pinna palaa tekniikkaan taas täysin.

Ehkäpä parin viikon päästä saapuu maihin uusi puhelin, jonka saan sitten käyttööni tämän kuolevan tilalle – yksi nokialainen Mango olisi tilauksessa. Olisi tämä vanha uskollinen Desireni voinut vielä pinnistää pari viikkoa (vaikka mistäs tiedän, minä hetkenä se kuolee kokonaan…) kunnossa niin ei tarvitsisi tuskailla näin ennen kuin pääsen testailemaan Windows Phone 7:aa. Toivottavasti se on niin hyvä kuin mitä ainakin jotkut hehkuttavat.

Jos on minulla ollut viime aikoina huolia tuon oman kapulani kanssa, en ole sen helpommalla päässyt tosikoisenkaan luurin kanssa. Jokunen viikko sitten siitä meni näyttö rikki, kun se oli repun pohjalla koulusta kotiin tuodun saviatyön kanssa (tai savityö oli kyllä toisessa taskussa, mutta kuitenkin). Eihän sellainen takuuseen mene, vakuutukseen olisi mennytkin mutta kustannus oli tietenkin alle omavastuun. Pitihän se nyt korjauttaa kuitenkin. Kaikki talouden varakännykät ovat enempi tai vähempi rikkinäisiä, joten ei niistä pitempiaikaiseen käyttöön ole.

Känny vietti hyvän tovin huollossa, tuli takaisin, ja alkoi jumittaa joka kerta kun akku oli vähissä. Ei muuta kuin takaisin huoltoon, sehän meni takuuseen tietty. Elisa-Shopitin tiskillä tajusin, etten ollut tajunnut ottaa kännykästä himassa varmuuskopiota. Ja kun sitten laitettiin tyttären sim-kortti varakännyyn jälleen, totesin että valtaosa numeroista on siis puhelimen muistissa, ei kortilla. Joten kun huollosta kysyttiin haluanko otattaa backupin (palvelu parantunut ammoisista ajoista, kun puhelimet vaan tyhjennettiin huollossa) vaikka se maksaa 30e koska ei menee takuuseen, huokaisin ja vastasin kyllä.

Hain sitten eilen tosikoisen puhelimen taas huollosta, irvistellen sille, että olin nyt maksanut mokomasta episodista enemmän kuin puhelimen ostoarvo, mutta myöhäistä rypistä. Säädin illalla kännykän perusjutut takaisin kohdilleen, sen mikä ei varmuuskopioinnistakaan huolimatta säilynyt, kuten sen että äänetön ei oikeastaan ole äänetön vaan silloin hälyyttää vain perhe-ryhmän puhelut. Tärkeä asetus. Molemmilla tyttärillä. Sillä tuppaavat unohtamaan sen äänettömän profiilin päälle koulun jälkeen ja sitten niitä ei muuten saa kiinni millään. Eilen jo tosikoista yritin ja yritin tavoittaa, turhaan, kun varakännyssä näin ei ollut asetettu. Ja olin jo huolesta soikeana, kunnes viimein soitti minulle.

Tänä aamuna heitin tosikoisen kouluun matkallani duuniin ja tuli sitten kännykät ja äänettömyydet puheeksi siinä, tosikoisen muistuttaessa etten saa soittaa kesken koulupäivän, “tiedäthän varmasti millon mun koulu päättyy?” “juu, tiedän”, enkä muuten ole koskaan soittanut kesken koulupäivän. Kertoipa tytär miten oli kerran unohtanut laittaa äänettömälle, kaveri oli soittanut kolme kertaa ja ope lopulta sanonut ettei tytär saisi enää tuoda kännykkää kouluun. “Mikset laittanut sitä äänettömälle heti kun se ekan kerran soi?” Niinhän me aikuisetkin tehdään jos noin käy. “No kun en saa koskeakaan kännykkään koulupäivän aikana.” Jäin pohtimaan opettajan järjenkäyttöä. Miksei vain kehoittanut tyttöä laittamaan sitä luuria äänettömälle?

Onhan kouluissa oltava säännöt kännyköiden käytöstä. Mutta koska se on koulunjälkeisessä elämässä se välttämätön napanuora vanhempiin, se ainoa väline, jolla työssä käyvä äiti tai isä voi jotenkin huolehtia lapsesta koulun jälkeen (ei, ei ollut kännyköitä ennenkään, mutta silloin oli sitten erilaiset keinot käytössä ja erilainen maailma), ei voi vaatia että se jätetään kotiin koulupäiväksi. Kännykät on olleet osa koulujenkin arkea jo, kuinka kauan? Toistakymmentä vuotta varmasti. Luulisi, että niiden kanssa toimiminen olisi arkipäivää ja lapsille osattaisiin opettaa, mitä tehdä jos se soikin äänet päällä väärään aikaan. Enhän minäkään jätä kännykkääni kotiin mennessäni palaveriin ja jos unohdan hiljentää sen ja se soi, pyydän anteeksi ja hiljennän silloin. Niinhän tämä maailma oikeasti toimii.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.