Onko surullisempaa olemassa? Ehkäpä, mutta kun itse on sellainen, ei paljon naurata.

 

Se flunssa siis oli iskemässä. Kyllähän sen tiesinkin, mutta en halunnut antautua. Vaan eipä se aina sitä kysy. Tänä aamuna heräsin ilman ääntä. Olo on vähän niin ja näin, muttei mitään, mikä ei buranalla kurissa pysyisi. Ääni vain on kateissa.

 

Töissä olen silti. Ja pihiseehän se ääni sentään. En vaan kyllä yhtään ymmärrä, miten se kestää kokonaista kolme tuntia intensiivistä puhetta! Ehkä se tästä vertyy? Optimisti, optimisti…

 

Surullisinta minusta on se, että tämä on jo toinen kerta vuoden sisällä, kun näin käy. Äänihuulet ovat ilmeisesti (perinnöllisesti?) minun(kin, kuten mutsini ja ilmiselvästi nuoremman tyttärenikin) heikko kohtani. Ei yhtään hyvä juttu tässä ammatissa. Että se työväline on akilleen kantapää.

 

Ei se auta. Face the music vaan.

Herään levottomasta unestani herästyskellon periksiantamattomaan soittoon. Läimäytän sen hiljaiseksi kämmenelläni ja nostan sen rintakehäni päälle. Kurkistan kellon valolla – niin, vielä on sysipimeää – onko se todella jo varttia vaille seitsemän. Kyllä vain. Huokaisen ja mumisen vieressä uniaan yhä jatkavalle miehelleni, että torkun vielä viisi minuuttia.

 

Kymmenen minuutin kuluttua kampean itseni ylös sängystä, unisena ja viluisena. Ei meillä kotona kylmä ole, mutta minua paleltaa aina aamuisin. Kroppani on vielä umpiunessa raahautuessani pystyyn ja aamutoimiin, joten ruumiinlämpöni on vielä alhainen kuin talvihorteisella eläimellä.

 

Herättelen lapsia ja huikkaan miehelle, että hänenkin olisi kyllä jo aika nousta. Pesen hampaani, juon lasin tuoremehua – muuta en vielä siihen aikaan aamusta saa alas – ja menen suihkuun. Annan kuuman veden valua vartaloani pitkin, alan vähitellen lämmetä. Puen ja laitan itseni valmiiksi, hoputan ja autan lapsia siinä samalla.

 

Ajomatkalla töihin käteni ja jalkani, silmänikin, toimivat ilman aivojeni ohjausta. Seison ruuhkassa, tuijotan tylsänä tuulilasista ulos, vilkuillen välillä taustapeilistä, ettei kukaan ole hyökkäämässä takaluukustani sisään. Ajatukseni harhailevat. Mietin, onko elämäni todellakin tätä samaa, same old same old, vielä seuraavat 30+ vuotta?! Ajatus tuntuu musertavalta. Päivä kerrallaan vaan, pakotan itseni ajattelemaan.

 

Ajetaan yhä katkoajoa, pysähdellen pitkin kehä-ykköstä. Miten voi kilometrin matkakin kestää kymmenen minuuttia? Saavun viimein, kymmenisen minuuttia myöhässä, asiakasyrityksen parkkihalliin ja nousen autosta. Paleltaa jälleen. Näinköhän se on flunssakin iskemässä? Miksi kaikki näyttäytyykin tänä aamuna niin sinisenä? Radiossakin soi "…I’m feeling like the color blue…"

 

Ja sitten pitäisi hymyillä ja olla pirteä ja skarppina koko päivä. Painan mielessäni nappia ja saan työroolin naksahtamaan päälle. Mitä alakuloisempi aamu, sitä dramaattisempi muutos. Välillä oikein kuuntelen, onko tuo iloisesti ranting away ääni todella minun? Niin se päivä taas rullaa. Ja on ohi ennen kuin huomaakaan – aika kuluu nopsaan, kun puhuttavaa on enemmän kuin aikaa. Työni (yksi) hyvä puoli 😉

Viime aikoina olen syönyt silloin tällöin sellaisessa työmaaruokalassa, joka muistuttaa erehdyttävästi kouluruokalaa. Siellä olen hyvin hyvin pitkästä aikaa joutunut suorastaan kuorimaan perunoita itse. Siis kuoriperunaahan en itse keitä koskaan, heh, en nykyisin juuri keitä perunaa piste. Kypsien perunoiden kuoriminen on kuitenkin palauttanut mieleeni mielenkiintoisia seikkoja kasvatuksestani sekä saanut huomaamaan, miten syvään tietyt asiat ovat juurtuneet.

 

Nimittäin tapakasvatukseni oli varsin perinteistä laadultaan. Ruokapöytätavatkin opeteltiin meillä hienomman kautta. Perunoita ei kuorita peukaloa apuna käyttäen vaan kauniisti haarukalla ja veitsellä (jaa-a, mitenkähän ne omat lapseni oppivat kuorimaan perunat nätisti, kun ei meillä kotona niitä kerran koskaan ole?!). Kyynärpäitä ei nosteta pöydälle. Suuhun ei lisätä ruokaa ennen kuin edelliset on pureksittu (myönnetään, tästä välillä luistan). Kyynärpäät pidetään supussa. Istutaan pöydässä selkä suorassa ja jalat lattialla (sikäli kun yltävät…).

 

Kyllä, nämä ja monet muut vanhempieni jankkaamat tapakasvatusasiat kyllästyttivät ja ottivat päähän silloin lapsena. Sittemmin aikuisena olen ollut lähinnä kiitollinen siitä, että minulle jo lapsena opetettiin, miten käyttäydytään hienoissa(kin) tilanteissa. Tiedän, mitä haarukkaa käyttää mihinkin ruokalajiin vaikka niitä olisi monta. En tunne oloani epävarmaksi hienommassakaan tilanteessa. On sillä omat rasitteensakin silti – etten voi edes työmaaruokalassa käyttää peukaloani perunankuorimiseen, kun ei pääni anna lupaa!

 

Silti, jos ei tilanne erityisesti sitä vaadi, olen aika rela. Syön yleensä pelkällä haarukalla (äidiltä perittyä?). En ole erityisen innokas teitittelijä – mutta osaan toki lukea ihmisiä ja tilanteita ja teititellä kun on tarpeen. Käsipäivää on jotain, mistä sain täydellisesti tarpeekseni teininä, joten vältän sitä viimeiseen asti… Meissä kaikissa asuu pieni kapinallinen 😉

 

Taitaa olla niin, että olen käytöstavoiltani samanlainen kameleontti kuin puhetavoiltanikin. MINÄni on aika boheemi, mutta tiukassa istuu myös se lapsena minuun iskostettu (yleis)sivistys. Kumpa vaan osaisin riittävän hyvin iskostaa tuon sivistyksen omiinkin lapsiini, vaikka kotiesimerkkini enemmän sinne boheemin puolelle kallistuukin.

Tänäaamuna se tapahtui. Alkoi puolen vuoden ahdistus. Tänään oli ensimmäinen aamu, kun seitsemältä noustessani tuntui kuin olisin noussut keskellä yötä. Ensimmäinen aamu, kun seiskalta ei aamu vielä edes kajastellut.

 

Vähän ennen kahdeksaa viedessäni lapsia hoitoon oli sentään jo valoisaa. Nopeasti se aamu siitä valkeni, vielä. Mutta ankeuteni ei väistynyt. Eikä sitä vienyt vielä toinenkaan automaattikahvikupillinen. Istuin vielä kahta vaille yhdeksän tuijottaen tylsänä koneen näyttöä, miettien, että pari minuuttia vielä armonaikaa ja sitten pitäisi aukaista suu ja saada päivä rullaamaan. Ja lähtihän se siitä. Kyllä se aina, kun on pakko. Ja ihan hyvä päivä, tai ainakin osa siitä. Aurinkokin jopa näyttäytyi ohimennen, ajellessani lapsia hakemaan.

 

Mutta tästä se alkaa. Ennen kuin huomaakaan, on pimeää lapsia viedessä ja pimeää lapsia hakiessa. Ja minä raukka monesti en näe päivänvaloa laisinkaan siellä pimennetyissä tai kokonaan ikkunattomissa atk-luokissa. Puolet minusta vaipuu talviuneen ja puolet toivoo voivansa vaipua siihen myös. Pakottamalla pakotan itseni aamuisin sängystä ylös. Pakottamalla pakotan itseni toimimaan. Ja koko ajan toivon voivani painua takaisin sänkyyni, peiton alle.

 

Myönnetään, aurinkoiset kuulaat talvipäivät valkoisine hankineen ovat ihan kauniita. Mutta oikeasti, yhden tai kahden sellaisen voiminko pitäisi selvitä koko muusta talven pimeydestä? Meinaan vaan, että niitä kuulaita talvipäiviä, vaikka niitä sattuisi olemaan enemmänkin, näen vain jos ne sattuvat viikonlopulle. Eivät ne arkisin minua lohduta. Eivät ne helpota aamunousuja. Etenkään kun olen aamu-uninen muutenkin.

 

Tarvitsen aurinkoa. Tarvitsen valoa. Tarvitsen lämpöä. Tarvitsen vihreyttä. Elääkseni. Voidakseni hyvin. Talvi, kylmä ja pimeä masentavat ja ahdistavat. Elän talven läpi vain sen voimalla, että tiedän keväänkin taas koittavan. Elän aivan väärässä ilmastossa. Aivan väärällä pallonpuoliskolla. Haluan ikuisen kesän.

Taitaa olla universaali totuus, että miesten on äärimmäisen vaikea kysyä tietä. Joka paikkaan pitää selvitä itse, omin kartanlukutaidoin. Tai omin arvaustaidoin. Parkkipaikka pitää löytää itse. Minunkin miehelleni on kuulemma haaste stadissa löytää se parkkipaikka – ei siis puhettakaan, että auto jätettäisiin jonnekin kauemmas.

 

Minä olen yleisesti ottaen sitä mieltä, että tyhmiä kysymyksiä ei ole. Että on typerämpää olla kysymättä kuin kysyä, vaikka tuntisikin itsensä tyhmäksi kysyessään. Että kysyvä ei tieltä eksy ja helpommalla selviää kun kysyy eikä arvaile.

 

Silti ilmeisesti jotain mieheni kyllä-tästä-itse-selvitään -asenteesta on tarttunut minuun näiden avioliittovuosien varrella, sillä se yksi asia, jota minäkään en paljon kysele, on neuvot tien päällä. Kun pitää löytää jonnekin, etsin osoitteen netistä joltain kartalta ja tutkin itse, miten perille päästään. Korkeintaan mieheltäni pyydän navigointiapua, lähinnä lisäselvitystä kartan lisäksi, hän kun autokuskiajoiltaan tuntee pk-seudun kuin omat taskunsa.

 

Tänään olin menossa nuorimmaiseni kanssa Myyrmäkeen Pikkujättiin ekaa kertaa. Pikkujätti on Myyrmannin yhteydessä ja kyllähän minä Myyrmannin tiedän. Mutta tänään on sunnuntai ja kauppakeskus kiinni. Kyselin puhelimessa ohjeita parkkipaikan löytämisestä ja sain kuulla, että radan alle (siis mihin kohti???) voi jättää auton, ja selitti hän miten löytää Pikkujätin ovikin. Täysin en puhelimessa mutta en oikein tajunnut ohjeita, joten katsastin vielä karttaakin – mutta todellisuus ei tosiaankaan vastannut karttaa sitten perillä!

 

Matkalla pohdin jo mahdollisuutta soittaa eräälle ystävälleni, joka on asunut Myyrmäessä ja jonka tiedän käyneen Myyrmäen Pikkujätissäkin monesti. Ajattelin kysellä häneltä vähän täsmällisempiä neuvoja – olin varsin varma, että häneltä sellaisia saisin! Mutta sitten tuumasin taas, että jo on kumma jos en yhtä Pikkujättiä omin avuin löydä! Ja niinpä vain ajoin kauppakeskukselle, pyörin aikani parkkipaikkaa etsien tietämättä vieläkään, missä se Pikkujättikään on ja lopulta lykkäsin auton, niin, sinne radan alle.

 

Lähdettiin tyttären kanssa kävelemään sinne suuntaan, missä arvelin Pikkujätin oven olevan. Muutama puhelimen naisen antama maamerkki rekisteröityi ja löysimme helposti perille, loppujen lopuksi. Ilman puhelimessa kysyttyjä ohjeita olisin laittanut auton aivan väärään paikkaan ja etsinyt Pikkujättiä aivan väärältä suunnalta, kartan perusteella. Kannatti siis kysyä. Ja hyvät viisi minuuttia lisää olisin varmaan säästänyt jos olisin soittanut kaverilleni 😉