Kuuntelen ilmanvaihtolaitteemme tasaista huminaa, kellojen kilpatikitystä ja koneeni satunnaista raksutusta. Miten täällä onkin näin hiljaista? Tänä iltana se melkein ahdistaa.

 

Koko viikonloppu on kulunut juostessa yhtäälle ja toisaalle. Eilen aamulla lähdettiin heti aamupalan jälkeen kauppoihin, sieltä suoraan yksille syntymäpäiville ja sieltä kurvasin muun perheen kotiin ja itse jatkoin matkaani Stadiin ystävien kanssa syömään. Palasin vasta kymmenen jälkeen, lasten ollessa tietenkin jo nukkumassa.

 

Tänä aamuna nousin kukonlaulun aikaan, arkiaamujakin aikaisemmin, lasten siis vielä nukkuessa ja lähdin jo ennen seitsemää ajamaan Mäntyharjulle kuorokeikalle. Palasin sieltä vajaat pari tuntia sitten, tyhjään kotiin. Tunnin ajan odottelin ja ihmettelin. Laittelin lasten päiväkotireput ja tanssikamat kuntoon. Tein havaintoja: mies oli pessyt pyykkiä, imuroinut ja siivonnut keittiön. Minun pitäisi vissiin olla useamminkin poissa viikonloppuna 😉

 

Tunti sitten soittelin miehelle, että missä kummassa luuraavat. Kuulin, tytöt eivät tulekaan yöksi kotiin. He jäivät serkuilleen yökylään. Ja yhtäkkiä minut valtasi kamala ikävä!

 

Kerrankin meillä oli konsertti niin ajoissa, että olin keikalta kotona inhimilliseen aikaan (jo seitsemän pintaan, vrt. yleensä 10-11 maissa illalla). Mielessäni jo olin valmistautunut siihen, että ehdin sittenkin viettää lasten kanssa vielä edes lyhyen iltahetken, kun olen heidät nähnyt viimeksi eilen päivällä. Mutta näenkin heidät vasta huomenna töiden jälkeen.

 

Well, I’ll live. Ehkä enemmän kuin varsinainen ikävä – onhan tytöt olleet pitempiäkin aikoja poissa – häiritsee se, että odotin jotakin. Odotin näkeväni heidät. Mutten nähnytkään. Petyin. Tyhjä koti tuntuu kovin tyhjältä. Kun ei mieskään ole vielä kotona. Se tosin korjaantuu kohta – kuulin juuri auton ajavan pihaan.

Ei voi mitään. Se tulee vääjäämättä. Armotta. Auttamatta. Talvi nimittäin.

 

Viime viikonloppuun asti syksy oli niin ihanan lämmin. Ok, tässä vaiheessa vuotta kymmenenkin astetta qualifies as warm. Mutta tällä viikolla on ollut jo merkki toisensa perään siitä tosiseikasta, että kyllä, talvi on ovella.

 

Ensin alkoivat lapset valittaa, että jalat palelevat lenkkareissa. Siirryttiin siis talvikenkiin.  

 

Seuraavana aamuna oli kuuraa maassa. Nurmikko oli huurteessa ja auton takalasi jäässä (ja missä on skraba? missä on takalasin lämmittimen nappi, mitä siihen tulee…?). Lapsille pakkasin oikein fleecepuvut mukaan hoitoon.

 

Tänä aamuna, eilisestä viisastuneena, etsin jo käsineetkin käsiini. Tuntuu suurelta periksiantamisen merkiltä. Talvitakkia en kuitenkaan vielä suostu käyttämään, enkä sukkahousuja. Mutta ei siihenkään enää kauan mene, sen verran jo jalkoja(kin) viluttaa!

 

Täytyy kai nyt viikonlopun aikana kaivaa jostain varastosta ne skrabat autoihin ja lohkopiuhat ja sisätilanlämmittimet. Niin ja mies mumisi tänä aamuna jotain talvirenkaidenkin vaihtamisesta.

 

Syvä huokaus.

Minulla on vahva näkömuisti. Muistan kasvoja paremmin kuin nimiä. Muistan asiat – usein jopa tekstit – kuvina päässäni. Muistan kuvina asioita jo ihan varhaisesta lapsuudesta, mistä useimmilla ei ole minkäänlaisia muistijälkiä (ainakaan tietoisia). Varmaan siksi valokuvat ovat minulle niin tärkeä asia. Ne vahvistavat näitä mielessäni olevia kuvia ja muistoja niiden takana.

 

Olen aina ottanut paljon valokuvia. Ennen ihan filmikameralla ja jossain vaiheessa aloin skannata niistä parhaita digimuotoon. Sittemmin, neljä vuotta sitten, ostettiin meidän ensimmäinen digikamera ja systeemi kääntyi ylösalaisin. Nyt meillä on koneella tuhansia valokuvia, mutta yhä teetän parhaat paperikuviksi, albumiin liimattaviksi.

 

Ylläpidän kolmea albumia: tytöille on kummallekin omansa ja meillä on omamme. Eikä ne ole mitään muovitaskullisia albumeita, vaan leikkaan, liimaan ja askartelen ihan pahvisivujen kanssa ja kirjoittelen kuvatekstit ja kaikki. Se on aika aikaa vievää puuhaa, mutta nautin siitä täysillä. Ja olen huomannut, että tyttäretkin rakastavat katsella niitä albumejaan – samoin kuin minä itse – joten se on ilmiselvästi ihan worth the while.

 

Paperikuvien käsitteleminen ja katseleminen on tunnelmallisempaa kuin koneelta. Koneella on paljon kuvia ja onhan se kiva katsella niitä siinä ruudulla, mutta syystä tai toisesta ne kuvat siinä eivät herätä, ainakaan minussa, sitä samaa tunteiden kirjoa, jonka kuvien laitteleminen albumiin ja katseleminen albumista aiheuttaa.

 

Eilen urakoin viimeisen vuoden ajalta satoja kuvia albumiin ja siinä meni tunteja aikaa. Ei vain siksi, että kuvien laittaminen on "työlästä", vaan siksikin, että samalla katselin jokaista kuvaa uudestaan. Jokainen toi mieleen muistoja ja tuntemuksia. Miten overwhelming se tunnetulva voikin joskus olla, jonka yksi kuva saa aikaan!

 

Muistoja ja tunteita. Niistä meidät on tehty.

Tytär selvittää innoissaan, kuinka he ovat päiväkotiryhmän kanssa olleet urheilukentällä juoksemassa ja hyppäämässä pituutta. Kun puheryöppy loppuu, tulee hetken hiljaisuus. Sitten kuuluu vakavammalla ja hiljaisemmalla äänellä: "Äiti, miksen mä jaksa juosta yhtä kovaa ja yhtä pitkälle ku muut?" Jälleen näitä sydäntä särkeviä kysymyksiä. Nii-in.

 

Muut eivät (tietenkään) taas ole aivan kaikki muut, mutta aivan riittävän muut. Tytär-parka lienee perinyt fysiikkansa äidiltä. En ollut minäkään koskaan "hyvä juoksemaan", en juossut sen paremmin kovaa kuin kovin pitkällekään. Nykyään en juuri juokse ja sillä hyvä. Keskityn liikkumaan tavalla josta nautin ja jossa olen sitä paitsi ihan hyväkin.

 

Selitin tyttärelle, miten kukaan ei ole kaikessa hyvä. Joku juoksee kovempaa kuin hän tai minä, mutta tytär on hyvä ellei parempikin jossain muussa asiassa. Miksi on vaan niin paljon helpompi huomata olevansa jossain asiassa huonompi kuin muut, kuin olevansa jossain asiassa parempi kuin muut? Miksi itseään aina arvioi niin kriittisesti?

 

Sydän toivoisi niin, että oma lapsi olisi kaikessa paras ja kaunein. Pää kertoo, ettei niin voi edes olla, edes lapsinerot eivät ole kaikessa parhaita. Pää kertoo, ettei sellainen olisi edes hyväksi. Millaisia aikuisia heistä kasvaisikaan, jos he aina olisivat kaikessa parhaita? Olenhan kohdannut niitäkin, jotka ainakin luulevat olevansa aina kaikessa parhaita eivätkä näe omia heikkouksiaan – huhhuh!

 

Kyllä se pitää vain voida tunnistaa, ettei ole kaikessa hyvä. Saati paras. Haaste onkin, miten huomata se, että joissain asioissa pärjää hyvin tai jopa parhaiten. Realistinen minäkuva? Kai se tulee täältä kotoa. Kannustetaan ja kehutaan ja autetaan käsittelemään pettymykset, kun kaikessa ei pärjääkään.

 

Vahva itsetunto, joka sietää myös ne kolhut. Sitä toivon lapsilleni. Sen kautta voi hyväksyä niin itsensä kuin muutkin vahvuuksineen ja heikkouksineen, juuri sellaisina kuin he ovat, eikä tarvitse yrittää päteä muita mollaamalla.

Tyttäreni löysivät kaapin perukoille unohtuneet Tarzan-juomapullot ja tulivat pyytämään, että lähtisimme metsään eväsretkelle. Minä en flunssani kanssa millään jaksanut ja miehellä on duunit kesken tuolla pihalla. Ehdotin tytöille eväsretkeä talomme päädyssä olevalla kalliolla. Sinne he saattoivat mennä ilman aikuistakin.

 

Laitettiin eväät koriin ja lapset lähtivät, toinen kantaen koria, toinen retkialustaa. Ja siellä he sitten kallion laella nököttivät syömässä eväitä. Suloisia.

 

Joskus lapsena isälläni oli tapana viedä minua ja siskoani milloin millekin suoretkelle tai muulle metsäretkelle. Luulisin oppineenikin niillä retkillä paljon, sen lisäksi, että minusta oli oikeasti hauskaa mennä metsään ja syödä siellä eväitäkin. Mitä ilmeisimmin lapsista yleensäkin se on hauskaa. Miehenikin kanssa olemme kyllä metsissä kuljeskelleet aina silloin tällöin, myös lasten kanssa. Ja olin minä joskus partiolainenkin, vähän aikaa.

 

Se vähäinenkin eränkävijyys näyttäisi kuitenkin karisseen vuosien myötä pois ja tilalle on tullut jatkuvasti "paheneva" mukavuudenhaluisuus. Nautiskelen kodin lämmöstä ja mukavuudesta, en mitenkään erityisemmin halua tarpoa metsään syömään eväitä kylmissäni, paleltunein sormin. Vähän niinkuin en ole enää aikapäiviin kaivannut telttaretkillekään. Miksi nukkua kovalla alustalla ahtaassa makuupussissa nenä jäässä, kun voi nukkua pehmeässä lämpimässä sängyssäkin? Tulenkin teen mieluummin takkaan kuin nuotioon. Ja laitan ruuan mieluummin keittiössä hellalla kuin nuotiolla – vaikka silloin partiolaisena niin opeteltiin keittämään riisit notskilla pakissa. Jos minulta kysyttäisiin, mökilläkin olisi niin tiskikone kuin suihkukin. En kaipaa karua erämökkiä vaan rentoutuakseni tarvitsisin mieluiten täysihoidon 😉

 

Mukavuudenhalua, niin. So call me a pampered one. Frankly my dear, I don’t give a damn.