Toiset pitävät siitä elokuvasta koska siinä on Leonardo di Caprio. Minä pidän siitä siitäkin huolimatta, että siinä on Leonardo di Caprio. Elokuva on itsessäänkin ihan ok, vaikka pidänkin enemmän hiukan onnellisemmista lopuista, enkä ole mikään suuri angstin ystävä, mutta elokuvan D’Artagnanissa on jotain sydämen sulattavaa. Ja ajattelemaan se jättää minut joka katsomalla.

 

Milloinkahan ensimmäisen kerran luin Dumas’n Kolme muskettisoturia? Joskus teininä varmaankin. Aina siitä asti olen ollut "rakastunut" D’Artagnaniin. Ja luonnollisestikin lukenut kaikki mahdolliset (Dumas’n kirjoittamat) sequelit muskettisotureihin – ja niitä muuten on enemmän kuin yksi. Isoukkini oli ilmeisestikin myös Dumas’n ystävä (niin, olen minä lukenut Dumas’n muitakin kirjoja), sillä meidän landella on hänen jäljiltään liki koko Dumas’n tuotanto.

 

D’Artagnanista, Athoksesta, Porthoksesta ja Aramiksesta on luonnollisestikin myös elokuva poikineen. Toiset parempia, toiset ei niin hyviä. Pari niistä on löytänyt tiensä dvd-hyllyynikin (Rautanaamio tosin ei, kaiketi Leon vuoksi). Olen yhdenmukaisuuden ystävä ja haluaisin, että yhdellä tarinalla olisi vain yksi outcome. Niin kivoja kuin muskettisoturielokuvat sinänsä ovatkin, en pidä niiden keskinäisestä ristiriitaisuudesta. En pidä siitä, että alkuperäisestä storyboardista poiketaan. Siksi pitäydyn pitkälti alkuperäisiin kirjoihin.

 

Yhtä kaikki, kuten sanoin, Rautanaamio elokuvana jättää minut aina miettimään, eikä vähiten sen vuoksi, että rakas D’Artagnan elää siinä elokuvassa koko elämänsä tuskassa, kätkien salaisuuden sydämeensä. Miten voi kulkea läpi elämänsä joutuen jatkuvasti salaamaan kaiken rakkautensa? Saamatta koskaan näyttää tunteitaan todella muutoin kuin yksityisimmissä hetkissä, satunnaisesti? Voimatta koskaan kertoa totuutta, jonka vain muutama tietää? Ei, en voisi! Aivan totta, elokuvan D’Artagnan oli se, joka eli elämänsä naamion sisällä.

 

Minulle ei naamiot kävisi. Kuolisin, jos en sais osoittaa rakkauttani. Kuolisin, jos en saisi antaa tunteitteni näkyä, for better or for worse. Pelkästään jo pienen asian pitäminen sisällä, kunnes siitä voisi jutella rauhassa, tuottaa tuskaa. En voisi koskaan elää valhetta. Olen liian avoin kirja. Ja tyytyväinen niin. Onneksi ei myöskään ole mitään mitä pitäisi salata.

Argentiinassa vangit ovat nälkälakossa protestina ylipitkistä oikeudenkäyntien odotusajoista. Koti-Suomessa Sannan aivosoluista ainakin puolet on noin maanantain ja tiistain välisenä yönä aloittanut työnseisauksen protestina – ööö? huonosti nukutuista öistä? Jostain syystä se toinen puoli aivosoluista ei ole viime öinä osannut ajaa toimintojaan alas ollenkaan ja olen nukkunut levottomasti senkin vähän, mitä yöstä on ollut jäljellä, kun nukkumatti viimein on saanut minut uneen.

 

On jotenkin hämmentävää olla hitaalla. Olen normaalisti nopea havainnoissani ja reaktioissani. Ehdin huomata asioita, jotka vilahtavat vain ohimennen ja menevät useimmilta kokonaan ohi. Mutta nyt. Tuntuu, että kaiken rekisteröityminen aivoihini kestää moninkertaisen ajan. Etenkin silmien kyky välittää näkemänsä ja aivojeni kyky prosessoida silmien data kestää ja kestää. Silmien liikekin on jotenkin jähmeää.

 

Korvat eivät toimi paljon sen tehokkaammin. Tänään olin hammaslääkärissä (jeejee, paikattavia reikiä nolla!) ja minulta kyseltiin niinkin vaikeita kysymyksiä kuin milloin viimeksi hampaani on tarkastettu? harjaanko hampaani päivittäin? tavallisella vai sähköhammasharjalla? jne. Kysymysten rekisteröityminen kesti luvattoman kauan, puhumattakaan vastauksen vasteajasta…

 

Niin, se puheen tuottaminen. Sanat ovat kateissa. Oli kyllä masentavaa eilen, kun olisi pitänyt edes kuulostaa prolta, niin sanat hävisivät jatkuvasti. Pätki pahasti. Eikä asiaa auttanut sekään, että muutenkin liikuttiin osaamiseni rajamailla. Mutta että ne sanat katoavat ihan hammaslääkärissäkin. Ja työkavereiden kanssa jutellessa (englantia en meinannut saada suustani ulos ollenkaan meidän ulkomaalaisen harjoittelijan kanssa kun koitin jotain läpistä).

 

Joopa joo. Ehkä ne aivosolut sieltä taas palaavat työmaalle, jossain vaiheessa. Harmaa massa yhdisty.

Huono äiti unohti tänään, että lapsilla oli tanssikoulussa avoimet ovet, eikä näin ollen nähnyt tosikoisen tunnista kuin vartin, tultuaan sattumalta tanssikoululle juuri silloin. Esikoisen tunti oli tosikoisen jälkeen, joten sen hän sentään näki. Huono äiti ei edes muistanut hakea kaupasta maitoa kuluttaessaan aikaa, jota ei siis oikeasti olisi ollut, ihan muissa kaupoissa kuin ruokakaupassa.

 

Seilasin Hakaniemen Sokoksella tunnin. Se on aika hyvin siihen nähden kuinka pieni sokkari se on!

 

Sokkarilla oli kiva valikoima uusia syyskenkiä. Rakastan kenkiä. Minulla on niitä varmaan enemmän kuin tarpeeksi – tai ainakin enemmän kuin mieheni mielestä olisi tarpeeksi. Olisin silti aina valmis ostamaan uuden kenkäparin, jos kivan näen. Ei yksi kenkäpari lisää koskaan voi olla pahitteeksi, eihän? Pitää olla kengät joka asuun ja tilanteeseen! Nii! Ja sitä paitsi, kengät kuluu. Tarvitaan uusia vanhojen tilalle. Nii.

 

Tutkailin siis ensitöikseni sen kenkäosaston. Löysin paljon erilaisia talvisaappaita – ai kun olisi kiva ostaa uudet talvisaappaat, sellaiset korolliset! Vanhani kun ovat matalat. Mutta mille ihmeen barbeille ne saappaat on tehty, kun ei normaali pohje mahdu saappaseen? Duh!

 

Uudet kävelykengät olisi myös ihan kiva saada. Nyt kuljen joko korottomilla mokkakengillä tai korollisilla avokkailla. Korolliset kävelykenkäni ovat aivan liian kuluneet, että niitä enää viitsisi pitää! Sellaisia tutkimaan siis seuraavaksi. Mutta tietenkin iskin silmäni (ja jalkani, voi miten ne olivat mukavat!) koko kaupan kalleimpaan kenkäpariin. Mietin, raaskisinko ostaa. Sovitin niitä. Laitoin takaisin hyllyyn. Sovitin uudelleen. Laitoin takaisin hyllyyn.

 

Loppujen lopuksi asia ratkesi kaupan (ja minun…) tappioksi sen vuoksi, että huomattavasta hinnastaan ja kotimaisesta laadustaan huolimatta näissä kengissä oli klassinen leveäkorkoisen kengän vika: korko oli kiinnitetty "väärin", se antaisi hyvin pian periksi ja edessä olisi suutarireissu. Hassua kyllä, mutta kenkäpari, jonka kanssa tämän opin, oli Eccon niinikään muka-laadukas ja ei mitenkään muka-kallis avokaspari!

 

Jäi kengät ostamatta. Mies lienee tyytyväinen (vaikkei tiedäkään, että on jälleen jotain josta olla tyytyväinen). Mutta minua asia hieman yhä kaihertaa. Täytynee tehdä uusi kenkä-shoppausreissu tässä vielä päivänä eräänä. Johonkin toiseen kenkäkauppaan.

Eilen kirjoittelin jonkinsorttisessa herkässä mielentilassa pitkät pätkät äidinrakkaudesta. Jotenkin mukava päivä elokuvissa (katsomassa Autot) tyttöjen kanssa ja muutenkin yhdessä suht sovussa vietetty rauhallinen päivä vaikutti niin, että illalla kun peittelin tyttäriäni sänkyyn, olin overwhelmed siitä, miten paljon heitä rakastan.

Mutta sitten kun yritin julkaista entryni, ei live space toiminutkaan kunnolla. Vietin tovin äristen micrsoftille ja luovutin – mitäpä muutakaan olisin voinut? Välillä on niin noloa olla Microsoftin puolestapuhujana, tavallaan, vaikken silleen niihin sitoutuneena kuitenkaan. Sen lafkan tsydeemit on kyllä vaan niin maikrosoftisia, että. Jos vaan toimisivat kunnolla, monet niistä olis – ja on toki näinkin – ihan kelpopelejä, mutta kun…

Niinno, enivei, nyt ajattelin laittaa sen äidinrakkausproosani tänne, mutta jotenkin tämän päivän normikuviot tyttöjen riitelyn säestäminä on haihduttaneet sen eräänlaisen euforian, jota eilen illalla koin. Siis totta kai, rakastan tyttöjäni mielettömästi. Mutta tiedättehän, se sellainen tunne ei ole koko ajan päällä. Suurimman osan aikaa kun nuo ajaa mut pähkinöiks. (driving me nuts, heehee)

Eilen illalla kuitenkin siis koin jälleen sen hetken, joka aina silloin tällöin iskee, jolloin oikein pysähdyn miettimään, miten voikin jotain rakastaa, niinkuin lapsiani rakastan. Miten hurjalta tuntuu ajatus, että eräänä päivänä ei niin pitkän ajan kuluttua he eivät enää tarvitsekaan minua niinkuin nyt. Eivät enää olekaan täällä ajamassa minua pähkinöiksi joka päivä ja hetki.

Miten vaikeaa onkaan olla äiti! Ensimmäiset kuukaudet vietetään täydessä symbioosissa lapsen kanssa. Loppuelämä siitä irrottautumisessa. Tytöilläni on 2,5vuotta ikäeroa ja jo tässäkin huomaan eron siinä, miten paljon läheisyyttä he tarvitsevat ja haluavat itse antaa minulle. Kolmivuotias nyhjää ja suukottaa vaikka kuinka. Kuusivuotiaalta saa halin ja suukon päivässä, tai no, kaksi. Mutta sylissä viihtyy enää hyvin vähän.

Jonain päivänä olen heidän kanssaan puhelinsoittojen ja satunnaisten näkemisten varassa. Miten silloin elän? Sellaisina hetkinä kuin eilen, ymmärrän omaa äitiäni vähän paremmin. Jaa, pitäis varmaan soitella taas.

Pitkin viikkoa olen eri asiakkailla joutunut tyytymään toinen toistaan pahempaan automaattikahviin. Ymmärtäähän sen, ettei siellä kukaan ole koko henkilökunnalle kahvia keittämässä, puhumattakaan "itsenäisestä vieraasta". Toisissa firmoissa on kuulemma osastoilla keittimet suorastaan kielletty paloturvallisuuden vuoksi. Luulisi silti, että edes tilaisuuksiin saisi kunnon kahvia, mutta eipä tosiaankaan aina, ehei.

 

Monipuolisimmista automaateista saa valittua kahvin vahvuuden, maidon määrän (maksimikin on pikku tippa…), kahvin sokerilla tai ilman, kaakaokahvin, mokkakaakaon, espresson, au lait’n, wiener cafén ja whatnot. Karvalakkimalleissakin on yleensä taviskahvin lisäksi valittavana lattea, cappucinoa, sun muuta. Kokeilemalla yleensä joka automaatista löytää jonkunvaihtoehdon, joka on vähiten pahanmakuista. Ja JOS paikassa sattuu olemaan irtomaitoja lisäksi, voi jopa saada ihan kohtalaisen makuista kahvia. Mutta mikään ei voita kunnollista aitoa kahvia.

 

Tänä aamuna tulin pitkästä aikaa omalle toimistolle. LUULIN saavani hyvää keitettyä kahvia – meillä sentään on keitin ja kaksikin – mutta kuinkas kävikään. Oli vähän hidas aamu ja tulin töihin vasta kymmentä vaille yhdeksän, mukanani rekkakuormallinen juoksevia hommia, jotka yritin saada hoidettua ennen ysiltä alkavaa palaveria. Heh, mission impossible.

 

Kun sitten 3 minuuttia yli yhdeksän juoksin kahvioon hakemaan kahvimukillista mukaan palaveriin, ei kukaan! ollut keittänyt kahvia. Enkä itsekään ehtinyt, tietenkään… Jouduin tyytymään taas automaattikahviin. Meilläkin noita automaatteja on asiakkaille muutamakin. Onneksi meillä on myös "oikeaa" (rasvatonta hyla) maitoa, mutta automaattikahvin maku vaan on… tympeä.

 

Surullista olla niin kahviaddikttoitunut, että juo jopa automaattikahvia. Vain kahvia saadakseen.