***Sorry about it folks, this just started to flow in English so I let it go…***

 

My kitchen’s a mess, with dirty dishes on the counter, the washer full of clean ones. Living room table’s packed with magazines and kids’ books. Clean laundry’s stacked on the sofa. Kids’ used clothes lie on a chair and on the floor.

 

I need a housekeeper. Badly.

 

Why is it that I simply can’t seem to get myself to keep my home tidy? (Yeah, I have a husband, equally interested in the job, haha) There are so many so much more Important Things to do than go around the house picking up everything the others here seem to just drop where the things just sort of *drop*. And who cares if my kitchen is a mess, anyway, if I don’t?

 

Apparently no one. So I let it be (until even I get my fill of it…). Instead I choose to read a book (oh, I finally got Gerritsen’s newest paperback, Vanish!). Or I sit by my laptop writing useless blog entries. Or maybe I build up a new website or update an old one. Organize and attach photos in our photoalbums, you know, those oldfashioned paper ones. And dance lessons take up a couple evenings every week as well.

 

And of course after a hard days work at the day care, my kids need their share of me too. I rarely seem to play with them. I really don’t know how to play… I read books to them (yeah, my cup-a-tea) or play games like Monopoly Jr. or Afrikan tähti, memory, domino and such. Last sunday we had a long session with both kids working on some kids’ workbook of theirs, me helping them.

 

It seems that I really am better at using my brains than my hands (except for typing on my comp). Or at least I’m more interested in using my brain than my hands. Maybe I’m just not a practical person.

 

So where is my housekeeper anyway? I want my housekeeper!

Se on syksy nyt ja illat pimeät. Ei se pimeä tosin vielä kamalan aikaisin tule, mutta nyt jo kotimatkani tanssitunneilta ajan iltahämyn jälkeen, pimeässä. On se vaan outoa se pimeällä ajaminen pitkän valoisan kesän (heh, enpä ole ennen mieltänyt Suomen kesää pitkäksi, mutta tänä vuonna se kyllä oli!) jälkeen.

 

Huomaa, että on tämä pimeys outo juttu muillekin kuin vain minulle. Puolisentoista viikkoa sitten tulin sunnuntai-iltana myöhään sieltä kuorokeikalta kotiin ja tuolla maanteillä pääsi vaihteeksi pitkiäkin testaamaan. Mutta vaikka ihan kiltisti vaihdoin pitkät pois kun tuli vastaan autoja, sain monet valonvilkutukset matkallani. Joko ei vain olla vielä totuttu siihen, miten kovasti ihan perusajovalotkin häikäisevät tai sitten nuo xenonit vaan ovat niin kirkkaat.

 

Autoilijat sikseen. Autoissa on sentään valot ja kunhan viimeisetkin yksisilmäiset saavat sen toisen ajovalonsa kuntoon on kaikki hyvin. Mutta kävelijät onkin hankalampi juttu. Tänään sen oikein huomasin tuolla Kallion läpi ajellessani. Katuvaloalueella jengi luulee, että valot valaisevat heidät eikä heijastimia tarvita. Tai sitten niitä ei vain vielä ole kaivettu esiin. Mutta kyllä oli taas pimeää porukkaa, siis kirjaimellisen pimeää porukkaa (vilkutus vaan armaalle siskolleni kielenhuoltoineen 😉 ) tummissa syysvaatteissaan ilman heijastimia. Ihan kunnon valaistuillakin teillä.

 

Parikin kertaa hätkähdin, kun heti suojatien yli ajettuani näin taustapeilistä, että suojatien poikki tallusti tumma hahmo, jota en ollut lainkaan huomannut jalkakäytävällä, vaikka niin luulin katsoneeni! Ei ne katuvalot paljon lohduta, jos vaatteet on tummat – eikä ole sitä heijastinta.

 

Nyt siis kipikapi kaikki ystäväiseni etsimään niitä heijastimia laatikoista ja ripustelemaan niitä vaatteisiinne! Itselläni kulkee takin taskussa (kun liikun jalkaisin/julkisilla, mitä tosin tapahtuu sangen harvoin…) käsivarsiheijastin ja käsilaukussa toinen. Koitetaan siis näkyä niin pysytään myös hengissä 🙂

Esikoisen uimakoulun ja viimeviikkoisen flunssan ja muutaman muunkin randomin syyn vuoksi minulle ehti kertyä tässä liki kolmen viikon tauko tanssitunneista. Kyllähän niitä jo ehdin kaivatakin!

 

Niin, tänään siis pitkästä aikaa tunnille pääsin. Puolitoista tuntia iloista meininkiä: alkulämppäriä, tanssisarjaa tai kahta, pyörryttävää pyörintää lattian poikki -harjoituksessa, venyttelyä. Mausteena tavallistakin hulvattomammalla päällä ollut opettaja. Tanssitunti nauruterapialla.

 

Ei siis liene ihme, että hymyilin autossa koko kotimatkan. Oli hyvä olo niin fyysisesti rankan treenin jälkeen kuin psyykkisestikin iloisen ja rennon ilmapiirin vuoksi. Jälkimmäisen syyn vuoksi en vain voisi käydä pelkästään jollain "tavallisilla" tunneilla. Happy hour on nimensä veroinen. Siellä unohtuvat työasiat ja murheet. Sieltä lähtee pois hymyillen.

 

Ja pitää ne tunnit omat jalatkin maassa. Kun yrittää epätoivoisesti taaplata vaikeaa askelsarjaa, sitä muistaa paremmin, ettei se niin helppoa ole. Se uuden ja vieraan oppiminen. Miten voikin olla niin vaikea yksi afro-askel? Tai miten voikaan olla niin vaikeaa joskus laskea neljään? Vaatii vähän aikaa.

 

Mutta ah sitä elämystä, kun homma naksahtaa paikoilleen! Heureka, opin sen!

Me ei olla mitään pikaruuan suurkuluttajia, suurimmaksi osaksi syödään suht terveellistä kotiruokaa ja paljon "popsikoita" eli tomaattia, kurkkua ja paprikaa, joita molemmat lapsetkin suorastaan rakastavat. Välillä tulee tietenkin käytyä mäcissä tai muussa hampparipaikassa tai tilattua kotiin pizzaa. Ja välillä käy niinkin kuin tänä viikonloppuna, että kahtena päivänä peräkkäin syödään pikaruokaa…

 

Eilen olin tyttöjeni kanssa uimassa (ja kyllä tuo esikoinen uikin hienosti!) ja uimareissun päälle piti saada ruokaa ja pian! Joten mäcci se oli. Meidän perheessä muuten minä olen ainoa, jonka ruoka siellä on suoraan out-of-the-box, kaikille muille saa olla tilaamassa jotain erikoisuuksia: esikoinen haluaa hampparinsa pelkällä ketsupilla, tosikoinen pelkällä majoneesilla ja miehelle pitää hamppari saada ilman sipulia. Arvatkaa kuin hauskaa näitä on tilata reissunpäällä saksaksi tai ranskaksi 😉

 

Tänään olen tähän pisteeseen asti koko päivän siivonnut ja pyykännyt (ja kesken se on vieläkin, mutta kieltäydyn olemasta olohuoneessa samalla kun lapset katsovat Mikin JOULU-dvd:tä…), joten en jaksanut työntouhussa ajatellakaan ruuanlaittoa. Tilasin siis pizzat (ja yhden kebabin) kotiin. Lapsille kinkkupizzaa, miehelle se kebabi ja itselleni pizza herkkusienillä, sipulilla, katkaravuilla ja simpukoilla – arvannette jo, että sain nautiskella pizzani ihan kokonaan ihan itse (sikäli kuin olisin jaksanut loppuun asti)!

 

Esikoisestani on tullut vallan mainio tyttö jakelemaan äidille (ja muillekin) kehuja ja kohteliaisuuksia siinä missä niitä herjojakin, hetkestä ja mielentilasta riippuen. Tämä ennen niin nirso neiti on viime aikoina suorastaan kehunut äidin ruokia, ainakin sillon tällön. Ja eräänä päivänä ei niin kauan aikaa sitten ihan out-of-the-blue tokaisi, että äidin tekemä pizza on parasta pizzaa.

 

Itse asiassa vaivaudun erittäin harvoin tekemään pizzaa itse. Sitä saa niin helposti tilattua kotiin pizzeriasta ja minusta se on sitä paitsi paljon parempaa kuin itse tehty. Ihana ohut ja rapea pohja, maukas tomaattikastike ja valmista ruokaa ilman omaa vaivaa. Noh, esikoinenkin pyörsi tänään aiemmat puheensa ja totesi pöydässä, että tuo pizzapaikan pizza ja äidin tekemä pizza ovat yhtä hyviä. Kohteliasuus se on sekin, etenkin kun otetaan huomioon oma high regardini pizzeriapizzojen suhteen!

"Katotaas toimisko nyt. Jes. Taas pelittää." ajattelen ja käännän katsettani edestakaisin tietokoneen näytön ja seinällä roikkuvan screenin väliä. Käännyn lähteäkseni hakemaan kahvia. "Ilmeisesti et sanonut mitään minulle?" naurahtaa asiakas asetellessaan käsilaukkuaan tuolinsa viereen. Mitä? Puhuinko minä ääneen? "Ei, en, minulla on paha tapa puhua itsekseni."

 

"Aha! Tässähän on tuollainen navigaatiopalkki, jota ei ollut ennen. Hmm. Ja tämä linkki vie tälle sivulle." Nostan katseeni tietokoneen näytöltä ja kohtaan asiakkaan (toisen, toisessa paikassa) huvittuneen katseen. Taasko sen tein? Sheepishly hymyillen sanon: "Anteeksi, minulla on paha tapa puhua itsekseni."

 

Ja turha kai edes mainita, että pyytelen myös työkavereiltani tuon tuostakin muminaani anteeksi. Ja huomaan kommentoivani asioita ääneen vaikkapa kaupassakin. Tai ainakin puoliääneen, silleen under my breath. (Mikä siinä on, etten osaa sanoa joitain asioita ollenkaan suomeksi?) Eikös tämä ole perinteisesti nähty sekoamisen merkkinä? Että alkaa itsekseen höpistä? Jaiks 😉

 

Useimmiten sille ei oikeasti ole muuta selitystä kuin että olen vaan kai vähän outo. Tai sitten vaan niin varaukseton, että annan ajatusteni ja tuntemusteni näkyä ja kuulua. Tai sitten minulla on liian vähän sosiaalisia kontakteja ja haen niitä joka tilanteessa – :DDD NOT! En vain näe tarvetta pitää suutani kiinni, vaikka se varmaan joskus olisi toivottavaakin.

 

Tajusinpa silti tuon toisen tapahtuman yhteydessä, että osittain ääneen ajatteleminen, etenkin uuteen asiaan tutustuessani, on myös eräs oppimiskeinoni. Saan toisenkin aistin käyttööni. Näkemisen lisäksi kuulen asian, kun sanon sen ääneen ja niinpä muistijälki on heti vahvempi. En siis sittenkään yritä päästä tavastani. Siitä on jopa hyötyä. Sitä paitsi se tuntuu saavan ympärilläni olevat ihmiset hyvälle tuulelle 😉