Jo establisoituneen nimen muuttaminen uudeksi on aina vähän riskialtis asia. Päätin kuitenkin ottaa sen riskin. Susie aka Sanna oli työnimi, paremman puutteessa äkkiä kasaan heitetty. En ollut siihen missään vaiheessa tyytyväinen, mutta en parempaakaan keksinyt.

 

Nyt, viimein, asian muhittua viikkokausia mielessäni, se iski. Pähkinöitä. Ei purtavaksi perinteisessä ongelmanratkaisumerkitykessä, vaan pähkinöitä, joita minä olen pureskellut mielessäni. Pähkinöitä, joita kenties lukijatkin voivat jäädä pureksimaan, jos vielä pureksittavaa on jäänyt.

 

Mutta. Siitä huolimatta, että päätin jo heti alkuun, että kirjoitan suomeksi, olen hirveän englantiorientoitunut ihminen. Johtunee siitä, että englanti oli koulunkäyntikieleni 10 vuoden ajan ja senkin jälkeen jatkuva ainakin lukukieleni. Valitettavasti aktiivikäyttö jää arjessa aika vähälle, kun töissä tarvitsen sitä vain satunnaisesti, eikä ulkomaalaisia ystäviäkään juuri ole.

 

Niin siis, nimi muotoitui nimenomaan englanninkieliseksi. Susie’s peanuts. Maistui jotenkin mukavammalta suussani kuin Susien pähkinät. So sue me. – Niin, viljelenhän minä tuota enkkua näissä merkinnöissänikin.

 

Nämä muuten ovat kielellisesti erittäin tyypillistä minua. Granted, että puheessa en käytä kirjakieltä vaan varmaan aika tyypillistä helsinkiläistä puhekieltä. Mutta siellä joukossa on aina nippu Isoja Sanoja (ellei kohderyhmäni vaadi toisin), englantia (ellei kohderyhmäni vaadi toisin) ja slangia (ellei kohderyhmäni vaadi toisin). Kummallinen sekoitus Sivistynyttä Kieltä, toista kieltä ja natiivia puhetapaa – ja rakastan uudissanoja ja sanahirviöitä 😉 That’s me.

 

Mutta lapsenikin jo tietävät mitä tehdään, kun sanon, että vedetään kledjut niskaan ja mennää himaan duunaa safka. Uups, eihän tämä enää liittynyt mihinkään mitenkään. *shrug*

Makoilen mahallani 160-leveällä sängyllämme poikittain. Jalkaterät roikkuvat reunan yli ja varpaita vähän paleltaa. Minulla ei ole sukkia jalassa. Tästä on tullut ihan tapa. Aina siitä lähtien, kun laitoimme huonejärjestyksen uusiksi.

 

Ennen meillä oli työhuone, jossa oli kummallekin oma työpöytä. Toinen työpöytä jäi huonemuutoksen yhteydessä esikoisen kirjoituspöydäksi. Toinen tuli tänne meidän makkariin. Siinä istuu meidän kotikone (läppäri) ja sen näppistasolla toinen läppäri. Ja siinä on kasa papereita. Käytän kotikonettamme aina vain vähemmän. Lähinnä omien kuvien kanssa puljaamiseen (ainiin, vieläköhän ifin digikuvatarjous olisi voimassa, pitäisi tilata kesän kuvia paperille) ja omien nettisivujen päivittämiseen.

 

Eniten makoilen tässä sängyllä, työläppäri sängynkulmalla – sen pitemmälle ei johdot yletä. Etätyöpäivinä sentään vaivaudun raivaamaan tälle tilaa pöydän ääreen.

 

Tänään ei kuitenkaan ole etätyöpäivä. Tänään on saikkupäivä. Itse asiassa aika lailla toipilaspäivä, pahin vaihe oli su-ma, eilen alkoi jo mennä parempaan suuntaan. Tänään olen nukkunut neljä tuntia päiväunia ja lukenut vähän sähköposteja. Ja olo alkaa olla jo inhimillinen. Pääsin flunssasta siis kohtuullisen vähällä, jej.

 

Joopa. Tunti vielä lepoaikaa, sitten hakemaan lapsia hoidosta. Sitten koko perheen voimin esikoisen uimakoulun viimestä kertaa katsomaan.

Meillä on melkoisen uusi Toyota Avensis. Siinä on kaikkea kivaa kuten automaatti-ilmastointi, automaattisesti säätyvät xenon-valot, automaattisesti säätyvä tuulilasinpyyhin (tihkuasennossa), vakionopeudensäädin (ei säädy automaattisesti nopeusrajoitusten mukaan 😉 ) – oikeastaan vain automaattiohjaus puuttuu (niin ja automaattivaihteisto, jostain syystä ollaan manuaalin ystäviä siinä kohdin).

 

Kuskin homma on siis aika yksinkertainen jo. Lähinnä pitää auto tiellä ja katsoa, ettei se törmää muihin liikenteessä liikkujiin. Etenkin maantieajo suorahkolla tiellä on suorastaan tylsää.

 

Aivot siirtyvätkin ajaessa helposti aivan omille teilleen ja ajo autopilotille. Etenkin kun on hiljainen liikenne. Ruuhkassahan ei auton automatiikasta oikeastaan iloa ole, mutta tuttuja reittejä ajaessa menee se autopilotti päälle työmatkallakin. Yhtäkkiä sitä vain huomaa olevansa perillä – toivon mukaan oikeassa osoitteessa! Mutta mitä tapahtuikaan matkan aikana?

 

Olen aina rakastanut olla auton kyydissä, kun siinä saavat ajatukset lennellä maisemien mukana. Kun sain ajokortin, minua ahdisti ajamisessa eniten se, etten enää voinutkaan nautiskella matkasta omissa ajatuksissani, vaan piti seurata liikennettä. Sittemmin, ajamisen tultua rutiinimmaksi, ovat ne aivotkin oppineet moniajoisiksi. Autopilottiosa huolehtii, että liikenteessä kaikki sujuu hyvin ja muuten ajatukset kulkevat omia ratojaan. Tai kuten tänään, oli loppuosa aivoista offilla kokonaan. Flunssan syytä!

 

On aika rentouttavaa antaa aivojensa prosessoida asioita välillä omaan tahtiin, ilman todellista tietoisuutta siitä, mitä on meneillään. Töissä sitä aktiivikäyttöä on ihan ylikapasiteetillakin välillä. Väsyneenä vaan on vähän vaarallista tuo aivojen täysi zone out. Erään kerran huomasin tuossa muutaman kilometrin päässä kotoa olevani jo sulkemassa silmiäni, niin rentoutunut siinä automaattitilassa olin. Onneksi aivoissa syttyi saman tien Red Alert ja vireystila nousi.

 

Ihminen on aika ihmeellisesti tehty.

Vaikka miten kauas kulkisin, aamuruskon siivin lentäisin – sinä olet kuitenkin, Luojani.

 

Hän on kaikkialla. Hän on aina kanssani. Hän tuntee minun joka soluni. Hän tuntee kaikki ajatukseni. Tietää motiivini silloinkin kun itsekään en niitä tunnista. On turvallista olla, kun tietää, että minne menenkin, Hän on sielläkin.

 

Uskoni on osa arkeani. Osa perhe-elämääni. Osa minua. Tiedän kenelle kuulun. Tiedän kenen puoleen kääntyä surussa. Tiedän, ketä kiittää kaikesta siitä hyvästä, mitä elämässäni on.

 

Ja lapsenikin tietävät. On ihana huomata, miten se luottamus Jumalaan on välittynyt lapsiinikin. He tietävät kenen puoleen kääntyä kun pelottaa. He tietävät keneltä pyytää varjelusta. Heillä on, ainakin esikoisella, oma suhde Jumalaan. Toivottavasti se myös säilyy läpi elämän.

 

Se ei ole tekemällä tehtyä, vaan luonnollinen osa elämäämme.

 

Tällä hetkellä kuoro on ainoa konkreettinen asia elämässäni uskoni osalta. Tänään oli syksyn ensimmäinen keikka. Nautin täysin siemauksin, siitäkin huolimatta, että flunssa yrittää puskea. Ääni kulki silti. Kuoro soi hienosti ja minä yhtenä äänenä siellä. En osaa tehtä mitään vähemmän kuin satasella. Joka soluni on mukana kaikessa mitä teen. Vähän puolikuntoisenakin.

 

Aamuruskon siivin. Jokapäiväisissä kanssakäymisissä, arjen hektisyydessäkin. Hän on läsnä, elämässäni.

Meillä on olohuoneessa piano. Kukaan meistä ei soita sitä, in effecto. Minä olen joskus muinoin soittanut pianoa pari vuotta + minulla on pitkä kuoroura, joten jotenkin kuitenkin kykenen tapailemaan koskettimia ja laulamaan mukana vähän vieraampiakin lastenlauluja.

 

Tänään – jaa no, virallisesti eilen – meillä oli mielenkiintoinen hetki pianon ääressä nuoremman tyttäreni kanssa. Tytär kiipesi pianon ääreen, avasi kannen ja kurotti pianon päältä Leikkitunti-lastenlaulukirjan. Kysyin äitien tapaan itsestäänselvyyden: "Ai meinaatko soittaa? No soitahan vaan." Tytär vastasi siihen: "Joo. Äiti, voisitsä sitten laulaa?"

 

Taistelin hetken vastaan mielitekoani tulla koneelle, mutta tytär voitti. Menin pianon ääreen ja oletin, että alkaa sitten se pimputus ja valmistaudun yrittämään laulaa jotain järjellistä ja nuotillista sen jazzahtavan random-soiton tahtiin, kuten yleensä. Tällä kertaa soitanta ei heti alkanutkaan. Tyttären mielenkiinto olikin laulukirjassa.

 

"Mitä tuossa on?" kuului kysymys ja pieni sormi osoitti laulua sivulla, sormenpää jossain siellä nuottiviivaston tuntumassa. Olen tottunut siihen, että tytöt kyselevät minulta tavan takaa, mitä missäkin lukee, joten automaattisesti luin laulun ensimmäisen rivin sanat. "Eikun mitä tuossa on?" kuului kärsimätön uusintakysymys ja katsoin tarkemmin mitä sormi osoitti. Nuottia.

 

Selvitin, että se on nuotti, että se kertoo, mitä kosketinta pianossa pitäisi painaa. Kerroin sen olevan nuotti nimeltä F ja soitin äffän pianosta. Tytön sormi siirtyi seuraavaan nuottiin ja soitimme yhdessä sen. Kävin läpi koko ensimmäisen oktaavin hänen kanssaan. Etsin kirjasta oikean nuotin, näytin missä nuottimerkki on viivoilla, kun painetaan mitäkin kosketinta. Kerroin jokaisen nuotin nimen. Lauloin sävelen myös.

 

Aluksi ajattelin innostuneeni selittämään vähän liikaakin. Mutta tytär oli lumoutunut. Ja kun olin hetken hiljaa itse, kuulin, kuinka tyttö sylissäni lauloi hiljaa – ja puhtaasti! – asteikkoa alaspäin ylä-ceestä, johon juuri olimme päätyneet. Ja sormet tapailivat välillä koskettimia. Jos en olisi istunut, olisin tipahtanut.

 

Toivuttuani hämmästyksestä kysäisin tytöltä, haluaisiko hän oppia oikeasti soittamaan pianoa ja sain vastaukseksi yllättävän ujon joon.