Taistelu raihnautta vastaan

“…ja sitten polkupyörä. Kunnolla puolelta toiselle, kyynärpää osuu aina vastakkaiseen polveen!” Mutta kun niskaan sattuu! “Ja sitten punnerrukset. Vatsa tiukkana, koita pitää polvet irti lattiasta.” Mutta kun olkapäät hajoaa! “Oikea 90 asteen kulmaan, vasen polvi maahan, laske vasen käsi lattiaan ja kurkota oikea pyöreänä kohti kattoa, nosta katse kohti kättä.” Mutmutmut! Kun sattuu lonkkaan. Ja vasempaan olkaan. Ja niskaan. “Ja vielä sukellus eteen, suorista kädet.” Mutta kun alaselkä… ääh…

Joka tanssitunti (joita rakastan, ja joita ilman olisin paljon pahemmassa jamassa!) taistelen luovuttamista vastaan. Olisi niin helppo istahtaa ja tehdä jotain helpompaa sillä välin kun muut tekevät sitä mikä sattuu minuun. Jäisi alkulämpät ja venyttelyt tekemättä. Ja niveliä ja alaselkää tukevat lihakset vahvistamatta. Ja niska venyttelemättä.

En ole vielä neljääkymmentä, mutta viimeisen vuoden aikana minusta on alkanut tuntua, että kroppani vihaa minua. Ensin alkoi oikea olkanivel särkeä (“se on vain lihasjännitys huonosta ergonomiasta, syö lihasrelaksantteja”) ja sitten vasenkin. Ensin alkoi oikea lonkka särkeä (“olet vain kävellyt liikaa portaita, venyttele lonkankoukistajaa”), sitten vasenkin. Ja sitten on ikiaikainen alselkävaivani. Niska se on jumissa vaan siitä ergonomiasta. Nukkuminen se välillä vähän kärsii näistä.

Ei hätä nyt vielä ole tämän näköinen. Vielä minä pääsen kyykkyyn ja ylös kantapäät lattiassa, pumpsahtamatta pepulleni, putoamatta polvilleni, tarvitsematta tukea. Pääsen vielä alas risti-istuntaan ja takaisin seisomaan ilman että polvet koskettavat lattiaa tai että tarvitsee ottaa tukea käsillä. Vielä minä istun kummallisissa kippuroissa – mutta duunissa alkaa olla välillä haasteellista istua siivosti pöydän ääressä. Onneksi meillä on sohviakin.

Hesarissa oli ihan tässä viime viikolla juttua siitä, miten lihasmassa alkaa jo kolmikymppisenä huveta, ja lihaskunto heiketä, jollei pidä varaansa ja tee jotain. Olen siitä elävä todiste. Tai siis, kolmekymppisenä ja siitä vuosia eteenpäin tein, ja paljon. Välillä suorastaan joka päivä jotain. Tanssia, kiipeilyä, ratsastusta… Vielä kolmisen vuotta sitten otin vähän matkaa osaa sata punnerrusta -haasteeseen. Ja punnersinkin, ihan oikeita punnerruksia. Sataan saakka en jaksanut treenata, mutta kun kokeilin, viiteenkymmeneen pääsin. Ei se huono ole keski-ikäistyvältä naiselta.

Ratsastus jäi eron yhteydessä kokonaan, kiipeilyt ja tanssit harvenivat harvenemistaan, kunnes puoleentoista vuoteen en erinäisistä syistä tanssinut enää ollenkaan. Kiipeilemässäkään en ole käynyt pariin vuoteen ainakaan. Ja mitä siitä seurasi? No tämä tila! Kun tanssitunnit elokuussa alkoivat, en kyennyt hartioiltani enkä lihaskunnoltani edes yhteen vaivaiseen punnerrukseen! Seuraavalla kerralla kykenin kahteen naistenversioon. Vähitellen lihakset alkoivat vertyä, ja nyt niitä menee “jo” kuusi kunnollista. Pateettista!

Mutta sentään teen taas jotain. Käveleminen on kyllä kivaa. Pyöräily samoin. Ja kumpaakin ollaan etenkin loppukesästä ja alkusyksystä, niin kauan kuin kauniita säitä riitti, tehty säännöllisesti. Mutta ne eivät riitä minun snap-crackle-poppaileville nivelilleni. Tanssi on vuosikaudet osoittautunut the lajiksi, jolla saan taisteltua raihnautta vastaan. Alaselän kipeytymistä, hartioiden jumiutumista. Ja nyt uutena näitä nivelvaivoja vastaan.

Ja se toimii. Hitaasti mutta varmasti. Puolitoistatuntinen viikossa on vähän, mutta parempi kuin ei ollenkaan. Vetäisin burana-kuurin samoihin aikoihin kuin tanssitunnit alkoivat, ihan kickstartiksi, jotta kipu ei estä tekemistä. Ja sen jälkeen olen huomannut, että ainakin pahin pysyy poissa.

Ja tanssiminen! Se on mannaa myös sielulle 🙂 Etenkin nyt, kun piquet ja cheneet ja muut ovat taas tauon jälkeisen ruosteajan jälkeen löytyneet. Millin kerrallaan venyn taas enemmän. Vähän kerrassaan lihakset osaavat ja jaksavat taas tehdä sen mitä pitää.

En luovuta en. Isoäitini on elävä todiste aktiivisen liikunnan voimasta. Nivelet pysykööt lestissään.

 

Pisteet tehonaiselle

“Äiti, sä oot tehonainen,” sanoi esikoinen, kun yksi jalka työpöydällä ja toinen matalalla kirjahyllyllä sängyn toisella puolen kurkottelin tyttärelle julistetta seinään, vähintäänkin kieron kummallisessa asennossa hädin tuskin ylttäen kohtaan johon julisteen vasen ylänurkka piti kiinnittää, naulalla tietenkin sillä teippi ei pidä ja sinitarra on tuskaa irrottaa seinästä sitten myöhemmin.

Keikuin siinä vasara toisessa kädessä, naula toisessa ja kolme suussa, koittaen levittää julistetta oikeaan kohtaan. Omassa mielessäni – ja ehkä sitten vähän tyttärenkin silmissä – näytinkin vähintäänkin sporttiselta supernaiselta siinä lihakset jännittyneinä verkkareissani ja pienessä topissani. Yleensä minulla on himassa kylmä, mutta tänään täällä talossa on peräti 21 astetta lämmintä – tyttäret tuntuvat lämmittävän taloa kaikkia lattialämmityksiä tehokkaammin – ja olin huhkinut jo monta tuntia.

Tyttäret tulivat taas perjantaina meille, syyslomalaiset. Tosikoinen ja keskimmäinen iltapäivästä, esikoinen vasta puolen yön tienoilla, oltuaan isänsä, tämän tyttöystävän ja tyttöystävän tyttären, joka sattuu olemaan esikoisen entinen ratsastuskaveri, kanssa HIHSissä, sanojensa mukaan pärisemässä kieroille linjoille, joista tyttöjen entinen ratsastuksen ope olisi repinyt hiuksia päästään. Ehkä siellä kuitenkin oli suoriakin linjoja? Ja kuulemma se oli hieno enivei.

“Mä en saanut pizzaa, mä haluan kans!” yrittikin esikoinen sitten lauantaina, kun yhtäkkiä tajusi jääneensä paitsi meidän pizzaperjantaista. “Phah, sä olit horse showssa! Ja söit Hese-ruokaa,” sanoin tyttärelle, joka hymisi siihen jotain vinoine hymyineen.

Kesällä, grillikautena, meillä oli perjantaitraditiona juustohampurilaiset. Grillisäiden kylmennyttyä äänestettiin talvisesta vaihtoehdosta ja varsin yksimielisesti meille lanseerattiin pizzaperjantai. Eikä mikä tahansa pizza, vaan kotona paistettu pizza. Jokaisen itse kokoama pizza. Meiltä puuttuu vain se sellainen kiviarinajuttu niin tulisi vielä paremmat pizzat. Yllätyksekseni jopa tytöt tykkäävä itse tehdyistä ruispohjapizzoistani enemmän kuin jostain kotipizzalätyistä.

Lauantaina oltiin outo kyllä kaikki hereillä jo yhdeksän maissa. Silti se iltapäivä yllätti. Kello oli hivunnut kahden toiselle puolen ennen kuin oltiin tehty puoliakaan aiotusta. Keskimmäinen kuuli jossain vaiheessa aamupäivää kuinka isänsä sanoi minulle, että piha pitäisi haravoida. “Rake? Did you say rake? I wanna rake!” Ja niin tyttö lähti ulos ja haravoi koko pihan. Mutta lehtikasat ovat siellä yhä, sillä mies ei koskaan ehtinyt niiden kimppuun eilen, ja tänään ei vaan olla jaksettu.

Tosikoisen piti siivota huonettaan, mutta eihän siitä mitään tule ilman apua. Minä en kuitenkaan ehtinyt eilen apuun, sillä meille oli kolmelta tulossa vieraita kylään ja piti siivota muutakin kämppää. Saatiin vihdoinkin meidän makkari takaisin normikuntoon ilmastointilaitteen poislaiton jälkeen. Imuroin meidän makkaria ja työhuonetta ja siirryin keskikerrokseen, jolloin todettiin, että imuri juuri lakkasi imemästä.

Luulin putken tukkiutuneen lehdistä tai jostain, ja lähdin jo hakemaan toista putkea, kun tosikoinen nohevana paikansi vian sittenkin ihan imusysteemiin. Jätin toisen letkun hyllylleen ja avasinkin sen sijaan keskuspölynimurimme kaapin. Vastahan minä viime syksynä tarkistin, että säiliö oli tyhjä, eihän se nyt voinut vielä…?

Ihme kyllä en saanut astmakohtausta siitä säiliöstä ja filttereistä. Harmaat hiukkaset pöllysivät kaikkialle, kun miehen kanssa puhdistettiin filttereitä (tarvii ostaa kyllä uudetkin, phuuuh!) ja tyhjennettiin säiliötä.

Just about siinä kohti huomasin kellon olleen jo sen vähän yli kaksi. Miehen olisi pitänyt olla jo matkalla hakemaan esikoista ratsastustunnilta; vieraat olivat tulossa alle tunnin päästä. Juuri kun meinasin puolelta mennä suihkuun pölyisenä ja hikisenä, pikkupikkupikkupikkuserkkuni perheineen painoikin ovikelloa, vähän etuajassa. Melkein meinasin silti mennä suihkuun, mutta lopulta vain vaihdoin vaatteet. Illemmalla oli kuitenkin saunakin.

Serkkuperheen lähdettyä jatkamaan iltaansa keilaamalla, tuli miehen ystävä meille iltaa istumaan. Ja saunomaan. Minä vetäydyin saunan jälkeen, siis kun minä ja tosikoinen oltiin tultu saunasta ja miehet menivät sinne vuorostaan, makkariin iPadini kanssa ja päädyin katsomaan yhden leffan keskenäni Netflixistä. Kun puoli kahdentoista aikaan laskeuduin alakertaan patistamaan tyttöjä nukkumaan, löysinkin kaksi jo nukkumasta! Vain esikoinen vielä idlaili koneella. Melkein meinasin mitata nukkujilta kuumeen 😀

Tänään päivän iso urakka oli se eilen tekemättä jäänyt tosikoisen huoneen siivous. Esikoinen on jo jonkin aikaa pitänyt huoneensa pääsääntöisesti siistinä. Keskimmäinen yllätti meidät pari viikkoa sitten urakoimalla omansa ihan itse ja apua pyytämättä ei vain siistiksi vaan suorastaan uuteen järjestykseen! Tosikoisen huone oli siis ainoa jäljellä ollut catastrophy zone. Huomatkaa mennyt aikamuoto.

Lounaan jälkeen tänään pantiin tuulemaan ja saatiin kuin saatiinkin koko huone kokonaan kuntoon! Nyt tuo tosikoinenkin taas jopa viihtyy huoneessaan, kun se on siisti. Se on jännä juttu, jonka olen huomannut ennenkin. Vaikka tytölle on lähes ylivoimaista pitää huonetta missään kunnossa, neiti viihtyy siellä yleisesti ottaen vain sen ollessa siisti.

Nyt typy puuhailee jotain pöytänsä ääressä, kuunnellen musaa kännykästään. Sellaista, mitä mekin tykätään kuunnella, sellaista mitä latasin hänelle juuri eilen puhelimeen. Tyttären kännykkä lensi viime viikolla trampalta (ei, en tiedä mitä se teki trampalla) maahan ja levisi kuin jokisen eväät. Tytär hogasi poimia akun ja sim-kortin talteen, muttei huomannut muistikortinkin lähteneen teilleen. Eilen siis kaivoin pöytälaatikosta tytölle uuden kortin ja latasin siihen musaa – pyydettyä ja vähän bonuksiakin 😉

“Äiti, sä oot paras,” sanoi tosikoinen halatessaan minua muistikortti tiukasti taas puhelimessa.

Nyt kello on sunnuntai-ilta ja valtakunnassa kaikki hyvin. Huomenna odottaa taas SharePoint. Ja tanssitunti ❤

 

Huviloiden hautausmaata etsimässä

Kuukausi sitten en tiennyt Kruunuvuoren huvila-alueen olevan edes olemassa. En ollut ikänä kuullut koko nimeä, saati tuntenut alueen historiaa. Ei kai sitä helsinkiläisetkään kaikkea kaupungistaan voi tietää, vaikka hassulta se nyt tuntuu, että moinen hurmaavan hämmentävä, tai toisinpäi,n paikka on tuossa aivan nurkalla. No, melkein ainakin. Laajasalossa.

Kruunuvuoren alue tuli tietoisuuteeni sattumalta, yhden kaverini käytyä kuvaamaassa huviloita. Kruunuvuoren hylätyt huvilat keskellä Helsinkiä kuulosti mystiseltä, joten googlettelin vähäsen. Wikipedia tietää kertoa, että vanhimmat alueen huvilat on rakennettu 1800-luvulla ja että alue oli välillä Neuvostoliiton ja suomalaisten kommunistien juhlakäytössä ja siinäpä se. Ruosteinen kertoo alueesta huomattavasti enemmän. Kannattaa lukaista!

Lyhyesti, tuolla 1950-luvulta lähtien rapautuneella alueella on kymmenkunta huvilaa (joista me taidettiin lopulta katsastaa ja kuvata kolme tai neljä, riippuen siitä oliko se ensimmäinen huvila vai ei), meren rannalla, metsikön tuolla puolen. Alueella on myös pieni soinen lampi, Kruunuvuorenlampi, joka on varmaan yhtä monta metriä meren pinnan yläpuolella kuin mitä se sijaitsee meren rannasta. Ruosteinen kuvaa aluetta mystiseksi; en siitä tiedä, mutta onhan se erikoinen paikka. Ja nuorison hajoittama ja spray-maalaama ja maassa lojuvista kamoista päätellen kodittomien kesäpaikka.

Sitä siis lähdettiin tänään etsimään. Pitihän se nähdä ihan omin silmin! Wikipedian kartta näytti alueen. Google maps ei löytänyt Kruunuvuorta Laajasalosta ollenkaan, Tahvonlahden kylläkin. Ajattelin, että kaipa se sieltä jostain löytyy, ajetaan nyt sinne öljysataman tuntumaan vaan. Ajettiin, ja kun ei muutakaan osattu, ajettiin Stansvikin kartanolle, ajatellen, että se voisi olla hyvä paikka aloittaa ihmettely.

Stansvikin kartanon vieremillä sijaitsee Uusikylä ja Vanhakylä. Niinikään paikkoja, jollaisten olemassaolostakaan tässä kaupungissa en tiennyt. Siis pieniä mökkikyliä, joissa on pieniä mökkejä joita asuttaa – tai kesäasuttaa? – noh, kylien asukkaat. Vanhakylän portilla luki oksista tehdyillä kirjaimilla: Wanhis – tervetuloa! Uusikylän portilla oli monta kylttiä: “vain kylän asukkaille” (parkkipaikat nyt ainakin), joten eipä sinne astuttu jalallakaan. Eikähän ne hylätyiltä huviloilta näyttäneetkään.

Arvatenkaan ei tuolta, myöskään sinänsä kauniilta vaahteranlehtien kyllästämältä merenrantapolulta, löydetty sitä etsimäämme huviloiden hautausmaata, joka odottaa purkutuomiota, jahka city tai Laajasalo tai molemmat pääsee johonkin yhteisymmärrykseen alueen rakentamisesta nykyasumuksiksi. Sinänsä riipii, että taas yksi kaunis luontoalue muutetaan kerrostalolähiöksi. Tai joksikin.

Uusikylältä autolle kävellessämme otin kännykän kauniiseen käteeni ja googletin lisää. Oli jo ilmiselvää, ettemme omin avuin huviloita löytäisi. Kuvia netissä oli vaikka kuinka hurustruku, mutten meinannut löytää mitään kartantapaistakaan, joka ohjaisi meidät sinne. Tuntui, että kaikki tiesivät missä huvilat olivat, kaikki löysivät sinne, mutta ohjeita ei ollut missään. Tai ehkäpä hakutulosten silmäilyni oli vain liian ylimalkainen ja kärsimätön.

Apu löytyi lopulta tästä City-lehden blogikirjoituksesta, jossa kirjoittaja ei kerro vain huviloista vaan myös matkastaan sinne. Eli Laajasalontieltä käännytään Koirasaarentielle, jolta käännytään Henrik Borgströmin tielle. Se jatkuu Aino Achtén huvilan kyltin jälkeen Päätienä, jonka päätyyn saakka voi ajaa autolla. Siellä, uusien omakotitalojen keskellä (missä asukkaat varmaan tykkäävät sunnuntaiulkoilijoista hirveästi) voi sen auton sitten parkkeerata johonkin rakoon. Tien päädystä lähtee hiekkatie oikealle. Tien alussa on puomi.

Pienehkön etsinnän ja parin hiuksen raastamisen ja lievän hermojen kiristymisen (se parkkioperaatio ei ollut ihan simppeli, ja kun ei edes tiedetty vielä oltiinko oikeassa paikassa) jälkeen löydettiin tuo hiekkatie. Kuvittelin ensin kiipeäväni vanhoja jyrkkiä portaita ylös kalliolle, mutta tarkemmalla tarkastelulla, portaathan alkoivat noin kolmannesmatkaa jo ylöspäin! Ehkei siis. Vaan jatkettiin märkää kapeaa tientapaista pitkin metsään. Kierrettiin kaatunut koivu, ja nähtiin vasemmalla edellä mainitun bloginkin mainitsemat rantaa kohti vievät “pitkospuut” (lue: kuormalavoja ja laudanpätkiä).

Siinä mentiin vähän metsään. Olisi pitänyt kaartaa oikealle. Mutta sehän siis selvisi vasta paljon myöhemmin, kun oltiin hipsitty hämärän kolmikon ohi katselemaan yhtä lahoa mökkeröä, yritetty jatkaa matkaa siitä eteenpäin kuvitellen seuraavaa talonrotiskoa asutuksi, kaarrettu takaisin ja päädytty lammelle, kuljettu lammen ympäri takaisin sille polulle, jolla oltiin haluttu alunperinkin olla, ja kuvattu ne muutama huvila, jotka viimein oli löydetty, nälän jo kurniessa vatsassa.

Se ensimmäinen talonrotisko. Sen vieressä oli palaneen mökin hiillokset. Ja portailla kolmikko, joista yhdellä oli otsa verillä, ja toiselle tuo verissäpäinen yritti vatsan ympärille kääriä ideal-sidettä (tai poistaa sitä?). Tyypit naureskelivat eivätkä meistä välittäneet, joten liekö olleet ennenaikaisissa Halloween-bileissä tai sellaisiin menossa? Yhtä kaikki, kokonaisuus oli sen verran creepy, että tosiaan mieluusti siirryttiin takavasemmalle tuumaten, ettei tuolle alueelle ainakaan pimeällä kannata mennä.

Päädyttiin siis siitä sen jälkeen tuon mielenkiintoisen lammen rantaan, kierrettiin lampi ja löydettiin taas tie. Karrettiin tien vasenta haaraa takaisin kohti sitä suuntaa, jossa juuri oltiin oltu, siellä puiden lomassa kun sopivasti häämötti jotakin huvilan tapaista.

Löydettiin spray-maalattu huvila, jonka sisukset näyttivät hippasen uudemmilta kuin 1800-lukuiset, hellaa lukuunottamatta. Näytti siltä, kuin siellä olisi pidetty kerhomajaa tai asuttu tai ehkä molempia. Seinät oli täynnä graffiteja ja erilaisia taideteoksia niin sisä- kuin ulkopuoleltakin. Sisällä oli ruttaantunutta mattoa ja sanomalehtiä, ulkopuolella patjoja ja peittoja. Kaikkialla lasinsiruja.

Seuraava huvila siitä eteenpäin kulkiessamme oli keskeltä painunut kokonaan kasaan. Kuvailin huvilaa eri kulmista, mies bongasi vanhan kaivon, minä kivitolpan, jonka funktio siinä puun vieressä jäi minulle hämärän peittoon. Huvilan ulkohuone oli kumollaan rinteessä. Mutta maisemat stadiin päin kalliolta huvilan pihasta upeat!

Se kolmas ja viimeinen, se näytti olevan käytössä ja jonkun jonkinlaisessa hoidossa. Pihassa oli kyltti, että alue on vartioitu. Ovi oli teljetty kiinni isolla rautapalkilla. Kuistilla oli ämpäri ja moppi. Ikkunatkin olivat kaikki ehjiä, pihalla muovisia puutarhakalusteita. Mutta ketään ei näkynyt, eikä mistään selvinnyt, kuka tai mikä taho siellä pitää majaa. Tuli mieleeni Vartiosaaren huvila, jossa nuoruuden kesinä vietin aikaa paljonkin.

Harharetkiemme ansiosta huviloista jäi ihmettelemättä yli puolet, jotka kaiketi sijaitsevat siellä lammen jälkeen oikealla tien haaralla. Meillä oli tuossa vaiheessa, kellon lyödessä viittä, jo niin nälkä, että käveltiin autolle ja ajettiin Itikseen Kimeneen kebabille. Pitää mennä tutkimaan Kruunuvuorta uudestaan joku toinen kerta – jos kerkiän ennen kuin huvilat puretaan uudisrakennusten tieltä. Kovin kiirettä sen kanssa ei ole pidetty, mutta ei sitä koskaan tiedä milloin purkupallo heilahtaa.

Stansvikin kartanolla ja Kruunuvuoressa

 

[Lisää kuvia Stansvikistä ja Kruunuvuoresta Flickrissä]

Party hard, lapset lähti

Sinne ne taas menivät, tytöt perjantaina toisille vanhemmilleen. Keskimmäinen lähti kouluun kukonlaulun aikaan ja sieltä suoraan äidilleen. Tosikoinen sairasti vielä kotosalla, ja minä etätyöskentelin hoidellen makoilemiseen ja oleiluun lopen kyllästynyttä tyttöä. Esikoinen tuli koulusta vielä meille; isänsä yleensä hakee tytöt meiltä kamoineen (näyttävät joka kerta kotia vaihtaessaan siltä kuin olisivat lähdössä kuukaudeksi matkoille) töiden jälkeen näinpäinvaihtoperjantaisin.

Sinne siis menivät, joskus puoli kuuden pintaan, tosikoinen pullapussi kädessään. Sairaspäivän kunniaksi tytär oli iltapäivästä päättänyt leipoa pullaa. Taikinan teki minun avustuksellani, loppuhomma hoitui koulusta kotiutuneen isosiskon kanssa, minun paettuani tyttöjen puheensorinaa telkkarihuoneeseen. Toisinaan työnteko sujuu ihan hyvin vaikka perhe on ympärillä, toisinaan ei vaan pysty keskittymään.

Tyttöjen mukaan meillä alkaa heidän lähdettyään aina party time. Discopallo ja dj otetaan esiin kaapista ja alkaa tauoton biletys.

Tosiasiassa, tyttöjen lähdettyä me hypättiin miehen kanssa autoon ja ajettiin ruokakauppaan. Tytöt (meidän cappucino per naama per aamu -avustuksella) olivat juoneet viikon aikana jonkun 15 litraa maitoa. Ja silti rutisivat, kun torstai-iltana ilmoitin että ne viimeisen tölkin viimeiset tipat on meidän aamukahvejamme varten, ellei joku tai jotkut halua lähteä hakemaan kaupasta lisää maitoa. Ei ollut innokkaita lähtijöitä, joten jo ihan turvataksemme lauantaiaamun cappucinot, kauppareissu odotti perjantai-iltana.

Uskaltauduttiin Jumboon Stockan Hulluista päivistä huolimatta, eikä se tungos kummoinkaan ollut, kun valitsi kulkureittinsä oikein. Jumbon Citymarket on oiva paikka ostaa lihaa, ollaan huomattu. Toisinaan sieltä saa hevosta alle kahdella kympillä ja toisinaan pupua puoleen hintaan ja tällä kertaa löytyi kokonaisia entrecote-paloja jauhelihaakin halvemmalla. Entrecotea se siis oli, ja pullo punkkua alkosta mukaan.

Kotona leikattiin liha pihveiksi ja paloiksi ja pakastettiin siitä suurin osa. Paistettiin itsellemme pihvit, jotka nautiskeltiin punkun ja paistettujen ruusukaalien kanssa. Puoli yhdeltätoista minä olin nukahtanut sohvalle, miehen jutteluun, joten kömmittiin sänkyyn unia jatkamaan. Ihan hurjat juhlat meillä.

Aamulla heräsin siihen samaan hassuun tunteeseen, johon herään aina lauantaisin silloin kun tytöt ei ole meillä. Se ensimmäisen lapsettoman aamun haikeus. Kolme ja puoli vuotta olen elänyt joka toisen viikon ilman tyttäriäni. Alkuun se oli raastavaa. Sitten siihen alkoi tottua. Mutta joka kerta heidän lähdettyään tuntuu hetken haikealta ja tyhjältä. Sitten se lapseton viikko menee siinä omalla painollaan, ja onhan tässä oppinut jo nauttimaankin siitä, että on pakostikin aikaa itselleen, ja parisuhteelleen.

Tätä myötä pysähdyin siinä aamutuimaan hetkeksi pohtimaan niitä vanhempia, jotka eivät ole olleet koskaan lapsistaan erossa päivää, paria pitempään, vaikka lapset ovat jo teini-iän kynnyksellä. Ja niitä vanhempia, joiden vuoksi koko luokka ei pääse leirikouluun, koska ei heidän lapsensa voi olla koko viikkoa poissa. Jotain lyhyempää, jossain lähempänä. No, arvostelematta ketään, jätetään se sivuhuomautukseksi. Sellaisena mieskin tämän pohdintani sivuutti. Mitäpä se minulle kuuluu.

Ulkona paistoi aurinko, oli kuulas syysaamu. Ruskaiset lehdet loistivat kirkkaina auringossa ja minä kaivoin kamerani esille kuvatakseni naapurin kirsikkapuuta tuossa aivan meidän pihan nurkalla – puu hohtelee komeasti kolmen värisenä – ja meidän puutarhan rippeitä. Ei siellä kaikki vielä ole kuollut, vaikka onkin ollut jo jonkin aikaa vailla huomiota ja syksyisten säiden armoilla.

Aamupalaa laittaessamme huomattiin pejantain kauppareissun olleen vähintäänkin lacking. Kananmunatilanne oli low, ja Hershey's chocolate syrup – tärkeä osa (minulle viikonlopun, sillä arkisin käytän kanelia) cappucinoa! – oli vallan kokonaan loppu. Muutama muukin peruselintarvike oli jäänyt ostamatta. Rauhallisen aamupalan ja uutistenlukuhetken jälkeen lähdettiin siis uudelleen vähän liikkeelle.

Himaan palattuamme mies sytytti grillin. Siitä onkin jo aikaa, kun sitä edellisen kerran käytettiin! Melkeinpä voi sanoa, että se jäi hylättynä pihaan nököttämään siinä vaiheessa kun alkoi olla liian kylmä syödä pihalla. Joskus elokuussa jo? Sen jälkeenkin on ollut toki hienoja viikonloppupäiviä, sellaisia kuin eilinen, jolloin olisi voinutkin grillata, mutta mehän on melkein aina oltu jossain päin luonnon helmassa kuljeksimassa päivällä.

Makkarat – juustokrakovia ja mustaa makkaraa, kiitos rakkaan elämänsä varrella sekä saksalaistuneen että tamperelaistuneen jenkkini 😉 – paistuivat grillissä ja palattiin sisälle syömään niitä. Minä perusstadilainen viime kesänä yllätin itseni pitämästä mustasta makkarasta. Hämmentävää.

Hiljaisen musiikin kuuntelun ja puutarhasta nipsittyjen oreganonippujen kuivumaan ripustamisen merkeissä sujuneen illan jälkeen yöunille ja tänän aamuna paistaa taas aurinko puolipilviseltä taivaalta. Vähän näyttäisi tuulevan, kun nuo viimeiset vielä tiukasti kiinni olevat keltaiset lehdet noin hulmuavat. Taitaa tulla toinen rauhallinen päivä. Eilinen haikeus on jo antanut sijaa sille hiljaiselle peruselolle. Ei ne tytöt siitä mihinkään katoa, vaikka ovatkin taas viikon toisaalla.

Ens perjantai on ennen kuin huomataankaan, ja talo taas täynnä tyttöjen elämää ❤

 

Layers of onion

“Life is like an onion. You peel it one layer at a time, never knowing what comes next. Sometimes it makes you cry, sometimes it tastes good, sometimes it’s rotten.”

Tosikoinen valitteli eilen kurkkukipua. Oli kuitenkin niin ok kunnossa, ettei mielessäkään käynyt, etteikö voisi mennä tanssitunnilleen. Ei ennen kuin tuli sieltä ulos umpiväsyneenä. Muttei ollut itsekään tuntenut oloaan kummemmaksi sitä ennen. Ainoa indikaattori siitä, ettei kaikki ollut aivan okei, oli ylimääräinen ärtyisyys päivällispöydässä. Eikä sekään järin tavatonta.

Illemmalla, tytön ollessa jo nukkumassa, kuuntelin, että vähän tuo yski siellä. Nukkui kuitenkin läpi yön, heräilemättä yskimään enempää. Aamulla yskikin senkin edestä, ja totesin ettei sitten kouluun mene ainakaan. Lääkäriin kylläkin, yskä kun kumisi keuhkoissa pahasti vaikka olikin vasta alkanut.

“Täh, lääkäriin? Ei muakaan ole aina lekuriin raahattu vaikka oon ollut flunssassa monta päivää,” ihmetteli esikoinen, aivan kuin olisi jäänyt jostain paitsi, tai ehkä vähemmälle care-takingille. “Oireista se riippuu, lapsi rakas. Siskosi yskä on aika hurja, vaikka vasta alkoikin.” Kaiken nuo lapset laskevatkin.

Minä lähdin toimistolle työstämään dokumenttia työkaverin kanssa, jättäen tosikoisen isäpuolensa turvalliseen huomaan. Mies soitti lekurin ja vei lapsen sinne, ja soittelivat sitten myöhemmin minulle duuniin lekurin kuulumisia. Tytöltä oli tsekattu senkka ja otettu nielunviljely, ja määrätty Cocillanaa, sillä kuiva ärsytysyskä synnyttää helposti tulehduksen.

Hetken aikaa kaikki oli hyvin. Ja sitten minulle soitti pieni kiukkuinen neiti, joka ilmoitti ettei hän ota sitä kamalan makuista yskänlääkettä. Väsynyt tyttö raivosi minulle puhelimeen ja isäpuolelle livenä, ja minä siinä etänä sitten koitin saada tyttäreni tyyntymään.

Vaikka rauha siitä taas kotiin laskeutuikin, lähdin iltapäiväksi kotitoimistolle töihin. Yskänlääkekin meni nätisti alas, kun oli äiti lusikan varressa. Liekö tuo sitten manipulaatiota vai ihan vaan sairauden aiheuttaman pahan olon purkamista? Äiti on aina äiti.

Jonkin aikaa kun olin ollut himassa, soitti oma äitini skypellä, sen verran vakava ilme naamallaan, että tiesin heti ettei sieltä ainakaan hyviä uutisia ollut tulossa. Mutsilla on syöpä. Se jo melkein leikattiin kuukausi sitten, mutta se osoittautui liian riskialttiiksi. Ja tänään sitten ensin luultiin syövän levinneen, ja sitä se mutsi siellä soitteli. Myöhemmin selvisikin, että sitä vasta haluttiinkin tutkia lisää, siis että onko vai eikö ole etäpesäkkeitä.

Ei tässä oikein tiedä mitä pitäisi ajatella, tuntea, pelätä, toivoa. MIhin pitäisi suhtautua ja miten. Aika näyttää mitä tapahtuu, elämää eletään päivä kerrallaan ja mutsi on meidän ilona (skypessä 😉 ) niin kauan kuin on. Olipa se sitten vielä monta vuotta tai vähemmän aikaa. Joka tapauksessa vajaan parin kuukauden päästä mennään sinne mutsin luo viikoksi tyttöjen kanssa.

Kotimatkalla, siinä iltapäivällä, erinäisten ajatusratojen päätteeksi päädyin jo sangen existentialistisiin sfääreihin, miettiessäni mihin me ihmiset tällä kaikella oikeastaan edes tähdätään. Miksi me rakennetaan tätä kaikkea, näitä rakenteita, yhteiskuntaa, jota hallitsevat vallanhimoiset ja itsekkäät?

Mielessäni piipahti sama ajatus, joka siellä on käynyt monesti ennenkin. Ihmiskunta joutaisi jo tulla pyyhkäistyksi tältä palloltamme kokonaan. Olemme melko rotten eliölaji.

No, ei tämä maailma onneksi ole kokonaan paha. Pienet ja isot kädet kaulani ympärillä lämmittävät kummasti mieleni ja saavat elämän sipulin taas maistumaan makealta ❤ Oma perhe on vaan paras ❤