Kuukausi sitten en tiennyt Kruunuvuoren huvila-alueen olevan edes olemassa. En ollut ikänä kuullut koko nimeä, saati tuntenut alueen historiaa. Ei kai sitä helsinkiläisetkään kaikkea kaupungistaan voi tietää, vaikka hassulta se nyt tuntuu, että moinen hurmaavan hämmentävä, tai toisinpäi,n paikka on tuossa aivan nurkalla. No, melkein ainakin. Laajasalossa.

Kruunuvuoren alue tuli tietoisuuteeni sattumalta, yhden kaverini käytyä kuvaamaassa huviloita. Kruunuvuoren hylätyt huvilat keskellä Helsinkiä kuulosti mystiseltä, joten googlettelin vähäsen. Wikipedia tietää kertoa, että vanhimmat alueen huvilat on rakennettu 1800-luvulla ja että alue oli välillä Neuvostoliiton ja suomalaisten kommunistien juhlakäytössä ja siinäpä se. Ruosteinen kertoo alueesta huomattavasti enemmän. Kannattaa lukaista!

Lyhyesti, tuolla 1950-luvulta lähtien rapautuneella alueella on kymmenkunta huvilaa (joista me taidettiin lopulta katsastaa ja kuvata kolme tai neljä, riippuen siitä oliko se ensimmäinen huvila vai ei), meren rannalla, metsikön tuolla puolen. Alueella on myös pieni soinen lampi, Kruunuvuorenlampi, joka on varmaan yhtä monta metriä meren pinnan yläpuolella kuin mitä se sijaitsee meren rannasta. Ruosteinen kuvaa aluetta mystiseksi; en siitä tiedä, mutta onhan se erikoinen paikka. Ja nuorison hajoittama ja spray-maalaama ja maassa lojuvista kamoista päätellen kodittomien kesäpaikka.

Sitä siis lähdettiin tänään etsimään. Pitihän se nähdä ihan omin silmin! Wikipedian kartta näytti alueen. Google maps ei löytänyt Kruunuvuorta Laajasalosta ollenkaan, Tahvonlahden kylläkin. Ajattelin, että kaipa se sieltä jostain löytyy, ajetaan nyt sinne öljysataman tuntumaan vaan. Ajettiin, ja kun ei muutakaan osattu, ajettiin Stansvikin kartanolle, ajatellen, että se voisi olla hyvä paikka aloittaa ihmettely.

Stansvikin kartanon vieremillä sijaitsee Uusikylä ja Vanhakylä. Niinikään paikkoja, jollaisten olemassaolostakaan tässä kaupungissa en tiennyt. Siis pieniä mökkikyliä, joissa on pieniä mökkejä joita asuttaa – tai kesäasuttaa? – noh, kylien asukkaat. Vanhakylän portilla luki oksista tehdyillä kirjaimilla: Wanhis – tervetuloa! Uusikylän portilla oli monta kylttiä: “vain kylän asukkaille” (parkkipaikat nyt ainakin), joten eipä sinne astuttu jalallakaan. Eikähän ne hylätyiltä huviloilta näyttäneetkään.

Arvatenkaan ei tuolta, myöskään sinänsä kauniilta vaahteranlehtien kyllästämältä merenrantapolulta, löydetty sitä etsimäämme huviloiden hautausmaata, joka odottaa purkutuomiota, jahka city tai Laajasalo tai molemmat pääsee johonkin yhteisymmärrykseen alueen rakentamisesta nykyasumuksiksi. Sinänsä riipii, että taas yksi kaunis luontoalue muutetaan kerrostalolähiöksi. Tai joksikin.

Uusikylältä autolle kävellessämme otin kännykän kauniiseen käteeni ja googletin lisää. Oli jo ilmiselvää, ettemme omin avuin huviloita löytäisi. Kuvia netissä oli vaikka kuinka hurustruku, mutten meinannut löytää mitään kartantapaistakaan, joka ohjaisi meidät sinne. Tuntui, että kaikki tiesivät missä huvilat olivat, kaikki löysivät sinne, mutta ohjeita ei ollut missään. Tai ehkäpä hakutulosten silmäilyni oli vain liian ylimalkainen ja kärsimätön.

Apu löytyi lopulta tästä City-lehden blogikirjoituksesta, jossa kirjoittaja ei kerro vain huviloista vaan myös matkastaan sinne. Eli Laajasalontieltä käännytään Koirasaarentielle, jolta käännytään Henrik Borgströmin tielle. Se jatkuu Aino Achtén huvilan kyltin jälkeen Päätienä, jonka päätyyn saakka voi ajaa autolla. Siellä, uusien omakotitalojen keskellä (missä asukkaat varmaan tykkäävät sunnuntaiulkoilijoista hirveästi) voi sen auton sitten parkkeerata johonkin rakoon. Tien päädystä lähtee hiekkatie oikealle. Tien alussa on puomi.

Pienehkön etsinnän ja parin hiuksen raastamisen ja lievän hermojen kiristymisen (se parkkioperaatio ei ollut ihan simppeli, ja kun ei edes tiedetty vielä oltiinko oikeassa paikassa) jälkeen löydettiin tuo hiekkatie. Kuvittelin ensin kiipeäväni vanhoja jyrkkiä portaita ylös kalliolle, mutta tarkemmalla tarkastelulla, portaathan alkoivat noin kolmannesmatkaa jo ylöspäin! Ehkei siis. Vaan jatkettiin märkää kapeaa tientapaista pitkin metsään. Kierrettiin kaatunut koivu, ja nähtiin vasemmalla edellä mainitun bloginkin mainitsemat rantaa kohti vievät “pitkospuut” (lue: kuormalavoja ja laudanpätkiä).

Siinä mentiin vähän metsään. Olisi pitänyt kaartaa oikealle. Mutta sehän siis selvisi vasta paljon myöhemmin, kun oltiin hipsitty hämärän kolmikon ohi katselemaan yhtä lahoa mökkeröä, yritetty jatkaa matkaa siitä eteenpäin kuvitellen seuraavaa talonrotiskoa asutuksi, kaarrettu takaisin ja päädytty lammelle, kuljettu lammen ympäri takaisin sille polulle, jolla oltiin haluttu alunperinkin olla, ja kuvattu ne muutama huvila, jotka viimein oli löydetty, nälän jo kurniessa vatsassa.

Se ensimmäinen talonrotisko. Sen vieressä oli palaneen mökin hiillokset. Ja portailla kolmikko, joista yhdellä oli otsa verillä, ja toiselle tuo verissäpäinen yritti vatsan ympärille kääriä ideal-sidettä (tai poistaa sitä?). Tyypit naureskelivat eivätkä meistä välittäneet, joten liekö olleet ennenaikaisissa Halloween-bileissä tai sellaisiin menossa? Yhtä kaikki, kokonaisuus oli sen verran creepy, että tosiaan mieluusti siirryttiin takavasemmalle tuumaten, ettei tuolle alueelle ainakaan pimeällä kannata mennä.

Päädyttiin siis siitä sen jälkeen tuon mielenkiintoisen lammen rantaan, kierrettiin lampi ja löydettiin taas tie. Karrettiin tien vasenta haaraa takaisin kohti sitä suuntaa, jossa juuri oltiin oltu, siellä puiden lomassa kun sopivasti häämötti jotakin huvilan tapaista.

Löydettiin spray-maalattu huvila, jonka sisukset näyttivät hippasen uudemmilta kuin 1800-lukuiset, hellaa lukuunottamatta. Näytti siltä, kuin siellä olisi pidetty kerhomajaa tai asuttu tai ehkä molempia. Seinät oli täynnä graffiteja ja erilaisia taideteoksia niin sisä- kuin ulkopuoleltakin. Sisällä oli ruttaantunutta mattoa ja sanomalehtiä, ulkopuolella patjoja ja peittoja. Kaikkialla lasinsiruja.

Seuraava huvila siitä eteenpäin kulkiessamme oli keskeltä painunut kokonaan kasaan. Kuvailin huvilaa eri kulmista, mies bongasi vanhan kaivon, minä kivitolpan, jonka funktio siinä puun vieressä jäi minulle hämärän peittoon. Huvilan ulkohuone oli kumollaan rinteessä. Mutta maisemat stadiin päin kalliolta huvilan pihasta upeat!

Se kolmas ja viimeinen, se näytti olevan käytössä ja jonkun jonkinlaisessa hoidossa. Pihassa oli kyltti, että alue on vartioitu. Ovi oli teljetty kiinni isolla rautapalkilla. Kuistilla oli ämpäri ja moppi. Ikkunatkin olivat kaikki ehjiä, pihalla muovisia puutarhakalusteita. Mutta ketään ei näkynyt, eikä mistään selvinnyt, kuka tai mikä taho siellä pitää majaa. Tuli mieleeni Vartiosaaren huvila, jossa nuoruuden kesinä vietin aikaa paljonkin.

Harharetkiemme ansiosta huviloista jäi ihmettelemättä yli puolet, jotka kaiketi sijaitsevat siellä lammen jälkeen oikealla tien haaralla. Meillä oli tuossa vaiheessa, kellon lyödessä viittä, jo niin nälkä, että käveltiin autolle ja ajettiin Itikseen Kimeneen kebabille. Pitää mennä tutkimaan Kruunuvuorta uudestaan joku toinen kerta – jos kerkiän ennen kuin huvilat puretaan uudisrakennusten tieltä. Kovin kiirettä sen kanssa ei ole pidetty, mutta ei sitä koskaan tiedä milloin purkupallo heilahtaa.

 

[Lisää kuvia Stansvikistä ja Kruunuvuoresta Flickrissä]

Sinne ne taas menivät, tytöt perjantaina toisille vanhemmilleen. Keskimmäinen lähti kouluun kukonlaulun aikaan ja sieltä suoraan äidilleen. Tosikoinen sairasti vielä kotosalla, ja minä etätyöskentelin hoidellen makoilemiseen ja oleiluun lopen kyllästynyttä tyttöä. Esikoinen tuli koulusta vielä meille; isänsä yleensä hakee tytöt meiltä kamoineen (näyttävät joka kerta kotia vaihtaessaan siltä kuin olisivat lähdössä kuukaudeksi matkoille) töiden jälkeen näinpäinvaihtoperjantaisin.

Sinne siis menivät, joskus puoli kuuden pintaan, tosikoinen pullapussi kädessään. Sairaspäivän kunniaksi tytär oli iltapäivästä päättänyt leipoa pullaa. Taikinan teki minun avustuksellani, loppuhomma hoitui koulusta kotiutuneen isosiskon kanssa, minun paettuani tyttöjen puheensorinaa telkkarihuoneeseen. Toisinaan työnteko sujuu ihan hyvin vaikka perhe on ympärillä, toisinaan ei vaan pysty keskittymään.

Tyttöjen mukaan meillä alkaa heidän lähdettyään aina party time. Discopallo ja dj otetaan esiin kaapista ja alkaa tauoton biletys.

Tosiasiassa, tyttöjen lähdettyä me hypättiin miehen kanssa autoon ja ajettiin ruokakauppaan. Tytöt (meidän cappucino per naama per aamu -avustuksella) olivat juoneet viikon aikana jonkun 15 litraa maitoa. Ja silti rutisivat, kun torstai-iltana ilmoitin että ne viimeisen tölkin viimeiset tipat on meidän aamukahvejamme varten, ellei joku tai jotkut halua lähteä hakemaan kaupasta lisää maitoa. Ei ollut innokkaita lähtijöitä, joten jo ihan turvataksemme lauantaiaamun cappucinot, kauppareissu odotti perjantai-iltana.

Uskaltauduttiin Jumboon Stockan Hulluista päivistä huolimatta, eikä se tungos kummoinkaan ollut, kun valitsi kulkureittinsä oikein. Jumbon Citymarket on oiva paikka ostaa lihaa, ollaan huomattu. Toisinaan sieltä saa hevosta alle kahdella kympillä ja toisinaan pupua puoleen hintaan ja tällä kertaa löytyi kokonaisia entrecote-paloja jauhelihaakin halvemmalla. Entrecotea se siis oli, ja pullo punkkua alkosta mukaan.

Kotona leikattiin liha pihveiksi ja paloiksi ja pakastettiin siitä suurin osa. Paistettiin itsellemme pihvit, jotka nautiskeltiin punkun ja paistettujen ruusukaalien kanssa. Puoli yhdeltätoista minä olin nukahtanut sohvalle, miehen jutteluun, joten kömmittiin sänkyyn unia jatkamaan. Ihan hurjat juhlat meillä.

Aamulla heräsin siihen samaan hassuun tunteeseen, johon herään aina lauantaisin silloin kun tytöt ei ole meillä. Se ensimmäisen lapsettoman aamun haikeus. Kolme ja puoli vuotta olen elänyt joka toisen viikon ilman tyttäriäni. Alkuun se oli raastavaa. Sitten siihen alkoi tottua. Mutta joka kerta heidän lähdettyään tuntuu hetken haikealta ja tyhjältä. Sitten se lapseton viikko menee siinä omalla painollaan, ja onhan tässä oppinut jo nauttimaankin siitä, että on pakostikin aikaa itselleen, ja parisuhteelleen.

Tätä myötä pysähdyin siinä aamutuimaan hetkeksi pohtimaan niitä vanhempia, jotka eivät ole olleet koskaan lapsistaan erossa päivää, paria pitempään, vaikka lapset ovat jo teini-iän kynnyksellä. Ja niitä vanhempia, joiden vuoksi koko luokka ei pääse leirikouluun, koska ei heidän lapsensa voi olla koko viikkoa poissa. Jotain lyhyempää, jossain lähempänä. No, arvostelematta ketään, jätetään se sivuhuomautukseksi. Sellaisena mieskin tämän pohdintani sivuutti. Mitäpä se minulle kuuluu.

Ulkona paistoi aurinko, oli kuulas syysaamu. Ruskaiset lehdet loistivat kirkkaina auringossa ja minä kaivoin kamerani esille kuvatakseni naapurin kirsikkapuuta tuossa aivan meidän pihan nurkalla – puu hohtelee komeasti kolmen värisenä – ja meidän puutarhan rippeitä. Ei siellä kaikki vielä ole kuollut, vaikka onkin ollut jo jonkin aikaa vailla huomiota ja syksyisten säiden armoilla.

Aamupalaa laittaessamme huomattiin pejantain kauppareissun olleen vähintäänkin lacking. Kananmunatilanne oli low, ja Hershey's chocolate syrup – tärkeä osa (minulle viikonlopun, sillä arkisin käytän kanelia) cappucinoa! – oli vallan kokonaan loppu. Muutama muukin peruselintarvike oli jäänyt ostamatta. Rauhallisen aamupalan ja uutistenlukuhetken jälkeen lähdettiin siis uudelleen vähän liikkeelle.

Himaan palattuamme mies sytytti grillin. Siitä onkin jo aikaa, kun sitä edellisen kerran käytettiin! Melkeinpä voi sanoa, että se jäi hylättynä pihaan nököttämään siinä vaiheessa kun alkoi olla liian kylmä syödä pihalla. Joskus elokuussa jo? Sen jälkeenkin on ollut toki hienoja viikonloppupäiviä, sellaisia kuin eilinen, jolloin olisi voinutkin grillata, mutta mehän on melkein aina oltu jossain päin luonnon helmassa kuljeksimassa päivällä.

Makkarat – juustokrakovia ja mustaa makkaraa, kiitos rakkaan elämänsä varrella sekä saksalaistuneen että tamperelaistuneen jenkkini 😉 – paistuivat grillissä ja palattiin sisälle syömään niitä. Minä perusstadilainen viime kesänä yllätin itseni pitämästä mustasta makkarasta. Hämmentävää.

Hiljaisen musiikin kuuntelun ja puutarhasta nipsittyjen oreganonippujen kuivumaan ripustamisen merkeissä sujuneen illan jälkeen yöunille ja tänän aamuna paistaa taas aurinko puolipilviseltä taivaalta. Vähän näyttäisi tuulevan, kun nuo viimeiset vielä tiukasti kiinni olevat keltaiset lehdet noin hulmuavat. Taitaa tulla toinen rauhallinen päivä. Eilinen haikeus on jo antanut sijaa sille hiljaiselle peruselolle. Ei ne tytöt siitä mihinkään katoa, vaikka ovatkin taas viikon toisaalla.

Ens perjantai on ennen kuin huomataankaan, ja talo taas täynnä tyttöjen elämää ❤

 

“Life is like an onion. You peel it one layer at a time, never knowing what comes next. Sometimes it makes you cry, sometimes it tastes good, sometimes it’s rotten.”

Tosikoinen valitteli eilen kurkkukipua. Oli kuitenkin niin ok kunnossa, ettei mielessäkään käynyt, etteikö voisi mennä tanssitunnilleen. Ei ennen kuin tuli sieltä ulos umpiväsyneenä. Muttei ollut itsekään tuntenut oloaan kummemmaksi sitä ennen. Ainoa indikaattori siitä, ettei kaikki ollut aivan okei, oli ylimääräinen ärtyisyys päivällispöydässä. Eikä sekään järin tavatonta.

Illemmalla, tytön ollessa jo nukkumassa, kuuntelin, että vähän tuo yski siellä. Nukkui kuitenkin läpi yön, heräilemättä yskimään enempää. Aamulla yskikin senkin edestä, ja totesin ettei sitten kouluun mene ainakaan. Lääkäriin kylläkin, yskä kun kumisi keuhkoissa pahasti vaikka olikin vasta alkanut.

“Täh, lääkäriin? Ei muakaan ole aina lekuriin raahattu vaikka oon ollut flunssassa monta päivää,” ihmetteli esikoinen, aivan kuin olisi jäänyt jostain paitsi, tai ehkä vähemmälle care-takingille. “Oireista se riippuu, lapsi rakas. Siskosi yskä on aika hurja, vaikka vasta alkoikin.” Kaiken nuo lapset laskevatkin.

Minä lähdin toimistolle työstämään dokumenttia työkaverin kanssa, jättäen tosikoisen isäpuolensa turvalliseen huomaan. Mies soitti lekurin ja vei lapsen sinne, ja soittelivat sitten myöhemmin minulle duuniin lekurin kuulumisia. Tytöltä oli tsekattu senkka ja otettu nielunviljely, ja määrätty Cocillanaa, sillä kuiva ärsytysyskä synnyttää helposti tulehduksen.

Hetken aikaa kaikki oli hyvin. Ja sitten minulle soitti pieni kiukkuinen neiti, joka ilmoitti ettei hän ota sitä kamalan makuista yskänlääkettä. Väsynyt tyttö raivosi minulle puhelimeen ja isäpuolelle livenä, ja minä siinä etänä sitten koitin saada tyttäreni tyyntymään.

Vaikka rauha siitä taas kotiin laskeutuikin, lähdin iltapäiväksi kotitoimistolle töihin. Yskänlääkekin meni nätisti alas, kun oli äiti lusikan varressa. Liekö tuo sitten manipulaatiota vai ihan vaan sairauden aiheuttaman pahan olon purkamista? Äiti on aina äiti.

Jonkin aikaa kun olin ollut himassa, soitti oma äitini skypellä, sen verran vakava ilme naamallaan, että tiesin heti ettei sieltä ainakaan hyviä uutisia ollut tulossa. Mutsilla on syöpä. Se jo melkein leikattiin kuukausi sitten, mutta se osoittautui liian riskialttiiksi. Ja tänään sitten ensin luultiin syövän levinneen, ja sitä se mutsi siellä soitteli. Myöhemmin selvisikin, että sitä vasta haluttiinkin tutkia lisää, siis että onko vai eikö ole etäpesäkkeitä.

Ei tässä oikein tiedä mitä pitäisi ajatella, tuntea, pelätä, toivoa. MIhin pitäisi suhtautua ja miten. Aika näyttää mitä tapahtuu, elämää eletään päivä kerrallaan ja mutsi on meidän ilona (skypessä 😉 ) niin kauan kuin on. Olipa se sitten vielä monta vuotta tai vähemmän aikaa. Joka tapauksessa vajaan parin kuukauden päästä mennään sinne mutsin luo viikoksi tyttöjen kanssa.

Kotimatkalla, siinä iltapäivällä, erinäisten ajatusratojen päätteeksi päädyin jo sangen existentialistisiin sfääreihin, miettiessäni mihin me ihmiset tällä kaikella oikeastaan edes tähdätään. Miksi me rakennetaan tätä kaikkea, näitä rakenteita, yhteiskuntaa, jota hallitsevat vallanhimoiset ja itsekkäät?

Mielessäni piipahti sama ajatus, joka siellä on käynyt monesti ennenkin. Ihmiskunta joutaisi jo tulla pyyhkäistyksi tältä palloltamme kokonaan. Olemme melko rotten eliölaji.

No, ei tämä maailma onneksi ole kokonaan paha. Pienet ja isot kädet kaulani ympärillä lämmittävät kummasti mieleni ja saavat elämän sipulin taas maistumaan makealta ❤ Oma perhe on vaan paras ❤

“You are the most accident prone person I have ever known,” sanoi mieheni minulle huuhdellessaan vaelluskenkääni suolammikossa, minun putsatessani mutaa ja sammalta jalastani ja housunlahkeistani. “Somehow I have the recollection of having heard that before,” naureskelin, varpaideni lämmitellessä auringossa. “At least my life is never boring. Or your's either,” jatkoin, ja mietin kuinka paljon geeneillä mahtaa olla osuutta asiaan.

Isoäitini on varmasti vielä tapaturma-alttiimpi kuin minä, ja tosikoinen vähintään yhtä paha.

Parikymmentä minuuttia aiemmin oltiin jätetty auto parkkipaikalle Lopen Luutalammen rantamille, ja lähdetty samoamaan Samo-polkua pitkin. Syksyn kauniit värit loistivat ympärillämme, entisöintipoltettu metsä törrötti matkan varrella aavemaisena, erilaisia hassuja sieniä kasvoi siellä täällä, monet niistä jo vallan decay-puolella. Sitten puiden lomasta pilkotti lampi. Lähdin rämpimään kohti lammenrantaa, kun mies huikkasi kolmen metrin päästä: “Hey, here's a trail to the pond.” “Okay…” ja tarvoin polulle.

Noin sadan vuoden päästä lampea ei ehkä enää ole. Se vajoaa (voiko lampi vajota?) suohon as we speak. Katoaa, sammaloituu. Sammalsaarekkeita kelluilee lammessa muutama siellä täällä, ja sen rannat ovat märkää suosammalta. “There's even a hole with water here too,” osoitteli mieheni maassa olevaa koloa, noin metrin päässä siitä missä kuvailin yhtä sammalsaarelmaa. “Right-o!” sanoin, ja ihan oikeasti kuulin mitä mies sanoi.

Huomioni kiinnittyi lammen peilinä hohtavaan pintaan, auringon pilkistäessä pilvien lomasta. Peräännyin etsimään parasta kuvakulmaa ja “Damn!” “Are you ok?” kysyi mies minun ollessani rähmälläni märässä maassa. “NO! Could you you hold my camera, please,” ojensin kamerani miehelle, joka kysyi huolissaan: “Is your ankle broken?” “No, just stuck.”

Riuhdoin jalkaani kuopasta. Hetken aikaa tuntui siltä, ettei jalka kertakaikkisesti tule sieltä ulos, kengän kantapään ollessa liian iso kulmikas este. Mutta pienellä väännöllä sain kuin sainkin jalkani kolosta, kenkä tiukasti jalassa. Kumisaapas olisikin varmasti jäänyt koloon jalan luiskahtaessa ulos, mutta ei vaelluskenkäni. Sen verran tiukkaan vedän nauhat nilkkaa myöti kiinni.

Nilkutin jalka märkänä vähän matkan päässä sijaitsevalle penkille, ja riisuin kengän jalastani. Repussa oli onneksi paketillinen Nessuja, joten miehen ravistaessa pahimmat pois sukastani ja huuhdellessa gore-tex kenkäni lammessa, minä pyyhin koivestani kaikenlaista matkaan tarttunutta. Onneksi aurinko oli valinnut juuri tuon lammenrantahetken tullakseen ulos pilvien takaa. Ei ollut mikään kylmä edes siinä varpaita heilutellessa ja reissaria syödessä, kengän ja sukan vähän kuivatellessa.

“Well,” aloitin, kun reissarini oli syöty ja sen aiheuttama hikka taltutettu vedellä, “I guess those won't get any drier really, so I might as well pull them back on.” Irvistin vetäessäni kylmän märän teknisen vaellussukkani jalkaani. Irvistin uudestaan vetäessäni kosteutta hörpänneen kenkäni sukan päälle. Irvistin kolmannen kerran ottaessani ensimmäiset kosteat askeleet takaisin Samo-polulle.

“These socks are just amazing!” herkesin ylistämään sukkiani käveltyämme eteenpäin vain vähän matkaa. Lidlistä ostettuja viiden euron teknisiä vaellussukkia, jotka ovat lunastaneet lupauksensa korkojen kera. Olen ennenkin huomannut jalkojen pysyvän ihastuttavan kuivina kuumana kesäpäivänäkin, jalkojen satavarmasti hiotessa kengissä. Tänään sain todeta sukan pitävän jalkani kuivana jopa sen jälkeen kun kenkä on hörpännyt vettä sisäänsä. Koko loppu-hiken aikana ei jalkani tuntunut yhtään märältä eikä epämukavalta.

“My feet look like I'd have non-matching shoes,” totesin kengänkärkiäni katsellessani, jossain siellä metsän keskellä. “Like I accidentally picked out one dark brown and one light tan shoe.” “Don't worry, it'll dry out.” “Yeah, I guess.” Eikä siitä sen enempää. Kiivettiin ylös harjanteita, laskeuduttiin takaisin alas, ihmeteltiin suppoja (siis suppa-kuoppia), hämmästeltiin kummallisia puita ja sieniä. Löysin eräältä aukealta jännittävän näköisen muurahaispesän ja siihen johtavan muurahaisten valtatien.

Polku päätyi tielle, jota pitkin talsittiin jonkin matkaa kohti parkkipaikkaa. “According to the map, the trail should continue by the lake side. I don't know if we missed it,” mietin ääneen, muistellessani edellisen viikonlopun retkeämme tyttöjen kanssa Lemmenlaaksoon, missä polun jatkuminen tiepätkän jälkeen oli niin huonosti merkattu, että missattiin se, ja käveltiin tietä pitkin autolle saakka. “Oh, hey, there it is!”

“Haha, duckboards!” hihkaisin, kun käännyttiin polulle, missä pitkospuut johtivat kohti Luutalammen rantaa. Se on minusta ehkä yksi hauskimmista englannin sanoista. “Yeah, I remember seeing them on that luontoon.fi web site. I like that site,” mies vastasi. Pysähdyin lukemaan jälleen yhtä plakaattia; reitin varrella on infotauluja siellä ja täällä, kertomassa ympäröivästä luonnosta.

“Look at that räme!” huudahdin miehelle, huomatessani taulun takaa puiden lomasta pilkottavan rämealueen. “The what?” “Räme. That watery swamp there.” “Ah, yeah,” mies vastasi minun jo pomppiessani mättäillä hakemassa hyvää kuvauskohtaa.

“Don't sprain your ankle, be careful there!” mies huuteli minulle. “I won't, I promise. I'm looking where I'm stepping. That was my mistake, you know, backing up without looking,” selvitin kuvatessani rämettä. “Sorry you need to worry about me,” sanoin miehelle astellessani takaisin slippery when wet -pitkospuille. Naurahdus.

Jatkettiin matkaa pitkoksia pitkin, ja saavuttiin Luutalammen rantaan. “Terve,” kuului nuotion äärestä tervehdys saapuessamme grillauspaikalle. Luonnossa suomalaisetkin puhuvat vieraille ihmisille. Meillä ei tällä kertaa ollut makkarapakettia mukana, joten ei notskille sen pitemmäksi aikaa pysähdytty, vaan jatkettiin järvenrantaa pitkin kohti retkemme loppua.

Autolle päästyämme meillä oli jo melkoinen nälkä ja mieleen tupsahti “Lopen uupuneet”. Kello oli vähän yli viisi, joten todettiin ehtivämme vielä Lopen S-markettiin ostamaan jauhelihaa. Ajatus kuumasta tulisesta chilistä täytti mielen, kun vilu hiipi autossa ytimiin lämmityksestä huolimatta. Vasen jalkakin alkoi tuntua märältä ja inhalta kun en enää kävellyt, ja vedinkin kengän ja sukan kotimatkan ajaksi pois jalasta kokonaan.

Back at home mies laittoi padallisen parilla oman pihan bhut jolokialla höystettyä chiliä porisemaan. Sitä kun söi lautasellisen, ei enää ollut kylmä.