Vihainen periaatteen nuori

Kukapa meistä ei olisi ollut vihainen murrosiässä? Mutta kun on kolmetoista ja vanhemmat eroaa, on vaikea sanoa onko alituinen vihaisuus murrosiän kiukkua vai eron aiheuttamaa pahaa oloa. Vai ehkä molempia.

Aloin kirjoittaa päiväkirja yhdeksän vanhana satunnaisesti ja yhdentoista vanhana säännöllisesti kutakuinkin päivittäin. Tapa on jatkunut aina tänne aikuisuuteen asti, joskin nykyisellään kirjoitustiheys vaihtelee suuresti elämäntilanteiden vaihdellessa. Päiväkirjoja on siis kertynyt lähes parikymmentä jo, ja palaan niiden pariin säännöllisen epäsäännöllisesti isommissa käänteissä. Viimeksi taisin lukea ne alusta alkaen läpi kymmenkunta vuotta sitten esikoista odottaessani. Jotenkin päiväkirjat ankkuroivat minut muutosten tuulissa siihen, mitä olen.
Ja nyt luen niitä jälleen systemaattisesti läpi, koska tekee mieli tehdä niin. Ja olen päässyt pisteeseen, jossa vanhempani ovat vastikään eronneet. Siihen saakka päiväkirjamerkintäni olivat rakastuneen huokailua semisti kaukorakkauden perään ja juttuja kaikesta mitä oli tehnyt kavereiden, vanhempien ja iki-ärsyttävän pikkusiskon (sori sisko, but, you know :) ) kanssa. Mutta siitä entrystä alkaen, missä kirjoitin vanhempieni erosta, alkoi lähes jokainen kirjoitus olla täynnä puhkuvaa raivoa ja vihaa ja yksinäisyyden tunnetta.
Jos kohta tosikoisessani näkyy eron aiheuttama ahdistus, antaa esikoinen aina silloin tällöin ihan sanallisesti kaiken tuskansa tulla pihalle. Mikä on hienoa sinänsä. Ja tunnistan tyttären tunteista hyvin itseni omien vanhempieni eron jälkeen. Jännää on, miten löydän nyt päiväkirjastani lähes täsmälleen samoin sanoin kuvattuna niitä tunteita, joita esikoinen välillä puhaltaa ulos. Ei siis ihme kai, että otan niin yltiö-emotionaalisesti tytärteni ahdistuksen – se osuu suoraan omiin kokemuksiini. Kauan sitten parantuneisiin haavoihin, mutta muistijälki niiden kivusta ei taida ihan hävitä.
Mielenkiintoista on ollut myös lukea ajatuksiani parisuhteista jo ajalla ennen vanhempieni eroa, ja alkoholinkäytöstä ja tupakoinnista. Olen umpituohtuneena tilittänyt päiväkirjaan sitä, miten suunnattoman väärin Kelly Skyways-saippiksessa teki jättäessään miehensä ja perään ehdottoman uskollisuuden peräänkuulutukseni. Ja miten maailmani on mennyt mullinmallin kun olen yhdentoista vanhana äitini jutuista onnistunut epäilemään tämän olleen humalassa laivalla. "Ei äiti ole voinut!" Enkä uskonut sitä. Ja miten ehdoton olen vielä kolmentoista vanhana siitä, ettei joskus tuleva poikaystäväni saa koskaan juoda (humalahakuisesti) tai polttaa tupakkaa.
Nuorena sitä näkee maailman niin eri silmin kuin sitten kun vähän kertyy kokemuksia elämään. Paljon on omassa elämässäni muuttunut, asenteet muuttuneet, ehdottomuudet karisseet mahdottomuuksina ja eteen tullut tilanne jossa on ollut pakko hyväksyä se tosiasia, ettei avioliittoni ollutkaan happily-ever-after-fairytale vaan päättyi umpikujaan. Nyt on yhdeksänvuotiaan tyttäreni vuoro tuskailla sen kanssa, ettei maailma olekaan sellainen kuin haluaisi. Olla vihainen ja tuntea itsensä yksinäiseksi ja hylätyksi. Harmi. Mutta onneksi siitä selviää. Minäkin selvisin.

One thought on “Vihainen periaatteen nuori

  1. Eroaminen on rankkaa, niin lapsille kuin aikuisille. Olet kuitenkin oikeassa, siitä selviytyy kukin omalla tavallaan. Voimia se vaatii, ja sopeutumista, mutta siitä muokkaantuu persoonat, joita tulemme loppuelämän olemaan.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.