Surffailin jälleen aamulla työmatkalla radiokanavilla ja satuin Rockille juuri sellaisella hetkellä, jolloin siellä soi Finlandia-hymni acapella-mieskuoron esittämänä. Hetken hätkähdin ja vaihdoin kanavaa jotain viihteellisempää etsien, mutta palasinkin takaisin kuuntelemaan hymniä. Finlandia-hymni on lapsesta saakka ollut yksi ihan ehdottomia suosikkejani isänmmallisten laulujen joukossa ja jälleen se onnistui saamaan väreet kulkemaan pitkin kroppaani. On se vaan niin hieno!

 

Minut on kasvatettu hyvin konservatiivisesti ja konservatiiviseksi ja isänmaalliseksi. Suomalaisuus on istutettu minuun pienestä lapsesta asti. Suomalaisuus ainutlaatuisena asiana, Suomi ainutlaatuisena maana. Evakon ja sotaveteraanien lapsenlapsena – joita toki ikäpolvestani on iso osa – minut on pienestä asti opetettu kunnioittamaan ja arvostamaan sitä, että Suomi on itsenäinen, että se ei ole itsestäänselvää ja että Suomi on lähes tyhjästä rakennettu parissa sukupolvessa sellaiseksi kuin se tänä päivänä on.

 

Ainutlaatuisuus on sinänsä suhteellinen käsite. Jokaiselle oma maa on ainutlaatuinen. Suomessa, kuten kaikissa muissakin maissa, on hurjasti hyvää, mutta myös nurjat puolensa. Mikään maa ei ole täydellinen. Mutta se ei poista sitä, että yhä tuntuu hienolta laulaa Maamme-laulua olipa se sitten urheilukisojen voiton myötä tai päiväkodin itsenäisyyspäivä- ja joulujuhlassa, kuten eilen, nuoremman tyttäreni ollessa toisena airuena lipun kantajan vierellä. Ja yhä tuntuu hienolta kuulla Finlandia-hymni radiosta tai vaikka vain laulaa kotona Siniristilippua tai maakuntalauluja – joita minut on myös opetettu rakastamaan jo pienestä asti. Ja joihin ilahduksekseni myös tyttäreni ovat tykästyneet 🙂

 

Itsenäisyyspäivän vietto on meillä yleensä vähemmän perinteikästä tai juhlavaa, usein tulee leivottua (mikä on meininki huomennakin) tai tehtyä muita jouluvalmisteluja, kun on yksi "ylimääräinen" vapaapäivä näin joulunaluskiireiden alla. Jos ollaan kotona, saatetaan hyvällä tsägällä muistaa sytyttää kynttilät illalla ja tyttäret tykkäävät tästä yleisestä kansanhuvista eli arvostella linnanjuhlijoiden "prinsessapukuja "telkkarista. Sen lähemmäs hovielämää kun ei meidän maassa päästä.

 

Silti, mitä vanhemmaksi tulen, sitä tärkeämmältä suomalaisuus tuntuu tuntuvan. Luulisi, että kaikki EU:t ja eurot (joita alunperin vastustin ja joissa yhä näen sekä hyvät että huonot puolensa, mutta joiden vastustamisessa en enää näe mitään mieltä, kun ne nyt ovat jo tapahtuneita asioita) olisivat vähän kerrassaan muuttaneet minuakin enemmän eurooppalaiseksi. Mutta ei, kyllä minä olen suomalainen. Eurooppalaisuus on vain sana. Suomalaisuus on tunne. Markkoja olen lakannut jo kaipaamasta 😉 mutta lipusta en luovu.

 

 

Kun nykyisin puhutaan suomalaisuudesta, nostetaan aina esille Nokia ja Räikkönen, takavuosina Häkkinen ja Nykänen. Milloin mikäkin ja kukakin, joka tavallaan vie Suomea maailmankartalle. Onhan se totta, että Räikkösen myötä on ehkä muutama ihminen enemmän maailmassa, joka tietää, että on olemassa maa nimeltä Suomi ja äf-ykkösiä tai rallia seuraavat ovat jo tehneet sen johtopäätöksen, että suomalaiset tykkäävät ajaa kovaa. Nokia – kuinka moni enää tietää, mikä sen emämaa on? Kuinka moni muistaa, että Lego on tanskalainen?

 

Suomalaisuus on paljon enemmän kuin Nokia tai Räikkönen. Paljon enemmän kuin se, mitä Conan O’Brien täältä sai vuosi sitten irti. Paljon enemmän kuin kaikki eukonkanto- ja saunomiskisat, tai suopallo ja muut extreme-jutut, joilla Suomea yleensä maailmalle markkinoidaan. Enemmän kuin mikä tahansa mitä yksittäiset tai massoittaiset ihmiset tekevät. Suomalaisuus on suomalaisten sydämessä ja mielessä. Se on asenne. Se saadaan äidinmaidossa. Tai isän laulaessa kehtolauluksi Elo tää juoksuhaudoissa on… 😉

Nyt se on alkanut, se vuodenkierron vaikein aika. Kanarianlataukset ovat jo kuluneet akusta pois ja kaamosväsymys hiipinyt jäseniin. Aurinko on jossain kaiken tuon lähes valkoisen harmauden takana, piilossa. On kylmää. On lunta. On harmaata. Ja minä käyn enää puolella teholla. Huomasin eilen tanssitunnilla, etten illalla enää yksinkertaisestikaan jaksanut keskittyä. Aivoni lakkasivat toimimasta siinä noin kahdeksan aikaan.

 

Eilen satoi lunta. Helsingissä se oli räntää ja illalla enää ihan silkkaa vettä, mutta täällä 30km päässä sisämaassa se oli ihan lunta. Märkää, raskasta ja paksua, mutta lunta. Ja tiet olivat ja sivutiet ovat varmaan vieläkin aivan puuroa. Liikenne oli eilen iltapäivällä tanssitunneille matkatessamme täyttä mössöistä jumitusta. Ehkei aivan kaaosta, mutta ei paljon enää puuttunut. Täällä Klaukkalan päässä tein reittivalintoja sen mukaan, ettei tarvinnut ajaa risteyksen yli ylämäkeen ruuhkassa – ylitystähän olisi saanut odottaa puoli päivää, kun ei voinut kiihdyttää vain johonkin väliin.

 

Asunto ei ole vieläkään myyty ja se ahdistaa tässä kaamoksen keskellä myös. Etenkin, kun tämä pitäisi jatkuvasti pitää 24h varoitusajalla näyttösiistinä. Meillähän normaalisti on melkoista kaaosta arkisin, kun lapset ja mies levittävät tavaransa ympäri lukaalia eikä kukaan ymmärrä laittaa likaisia astioita saman tien koneeseen (puhumattakaan, että joku tyhjentäisi sen, jos siellä on puhtaat), joten joka kerta kun tänne pitäisi päästää joku katsomaan, on uusi siivousurakka edessä. En selvästikään ole kouluttanut perhettäni riittävän hyvin. Mutta se johtunee siitä, etten itsekään normaalioloissa ole järin aktiivinen siistinäpitäjä.

 

Sunnuntaina tein taas ison siivouksen. Yksin. Jopa lasten huoneet jouduin lopulta siivoamaan itse, kun ei siitä taas mitään tullut. Esikoinen toisinaan saa siivousinnostuksia ja pari viikkoa sitten siivosi huoneensa, pesi lattiansa, tamppasi mattonsa ja viikkasi vielä pyykitkin kaappiin. Mutta ei siitä taas viime sunnuntaina ollut jälkeäkään siitä innosta. Joten puunasin kodin yksin, miehen ahertaessa raksalla, ja olin lopulta kuin peppuun ammuttu karhu, kun suututti jo niin. Ja tänä iltana täällä pitäisi taas olla siistiä. Ei kai tässä kauheasti luulisi ehtineen talo sotkeentua, mutta on täällä silti vähän tekemistä taas. Syvä huokaus.

 

Onneksi kohta on joulu. Olen jo kauan sitten lakannut toivomasta lunta jouluksi, paitsi ehkä ihan vaan aatoksi. Fifty-sixty-tsänsseillä sitä on tai ei, ihan sama minulle. Mutta itse joulu on juhlista parhaita. Olen viime vuosina lasteni myötä oppinut uudestaan nauttimaan siitä. Kuusen tuoksu, kinkku uunissa, joulupöytä koreana 🙂 Yhdessäoloa, rauhaa ja lepoa. Edes lasten mekastus ei haittaa niin paljon jouluna. Kun vaan ehtisi leipoa vähän ennen joulua! Ihan perinteisiä pipareita, daim-pikkuleipiä, vaikka joulupullia, omenakakkua… Edes jotain!

 

Joulun jälkeen onkin kohta uusi vuosi. Kaamosaikaa kestää vielä jonkin aikaa, vaikka tammikuussa auringon näkemisen todennäköisyys taas kasvaakin. Mutta talven kylmin aika on silloin vasta edessäpäin ja se on pimeyttäkin pahempaa. Monta kuukautta vielä odotettavana ennen kuin aurinko alkaa lämmittää, lumi väistyy ja puut alkaa taas vihertää. Ennen kuin minunkin soluni heräävät talvihorroksestaan.

 

Miten tämän talven taas jaksaa ja kestää? Äiti, lähetä mulle auringonsäteitä sieltä kanarialta tänne!

Kuinkahan paljon siitä onkaan aikaa, kun vuodatin tänne tuskaani siitä, että nyt jo seitsemän vuotta vanha dvd-soittimemme on kovakoodattu regioneille 2-5? The hackimpossible sony, that made my life miserable, kun en voinut katsoa sillä jenkeistä ostettuja ihania musikaaleja, joten en niitä viitsinyt sitten enempää edes ostaa, koska silloisen työkoneeni (kotikoneesta nyt puhumattakaan) näytönohjain ei edes pysynyt esim. Summer Stockin mukana. Tosi kiva katsoa pätkivää musikaalia 😮 Ja nyt tässä työkoneessa ei ole automaattisesti adekvaattia decooderia, enkä viitsi alkaa asennella sellaista firman masiinaan.

 

Niin siis, siitä lienee vuosi tai jotain. Siitä lähtien olen tasaisin väliajoin valittanut miehelleni, että pitäisi saada uusi dvd-soitin, joka toistaa (lue: jos ei muuten niin sen saa hackatyä toistamaan) myös reg-ykköstä. Viimeinen niitti vanhan dvd-soittimen arkkuun oli se, ettei se soittanut edes tyttärelle synttärilahjaksi ostamaani iki-ihanaa Totoroa, vaan lasten piti katsoa sitä koneelta (kotikoneelta, joka ihmeen kaupalla pysyi animaation perässä). Menihän siitäkin vielä aikaa ennen kuin tähän asti päästiin, mutta nyt. Nyt se on tapahtunut.

 

Tänään kannoin meille Prismasta Tekniikan maailman kevyen sarjan dvd-soittimien testivoittajan, jvc:n jonkun mikähän malli se nyt olikaan. Ei siis tallentavaa eikä kiintolevyllistä. Siihen ei ole tarvetta. Myyjä liikkeessä sanoi, että laite toistaa tehtaan ilmoituksen mukaan ihan normaalisti (vain) reg-kakkosta eikä tiennyt hackäys-mahdollisuuksista. Minä olin asiaa googletellut jo etukäteen, mitään infoa en ollut löytänyt, en hackingistä enkä toistettavista regioneista. Otin riskin. Ajattelin, että onpahan edes uusi laite, soipahan edes Totoro, ehkä minä joskus vielä löydän se hacking-ohjeenkin.

 

Kannatti. Kunhan laite oli asennettu (joku kirjoitti netissä, että on fool proof asentaa ja se pitää kyllä täysin paikkansa!) paikoilleen, testasin laitetta. Ensin satavarmaa levyä, jota soitti vanhakin laite. Sitten Totoroa – yes, se toimi! Ja sitten jännityksellä Summer Stockia – YEEESH!!! se toimi!!! Tänä iltana en vielä pääse nauttimaan uudesta parannetusta elokuvanautinnosta ko. leffan parissa, koska mies hekottelee tuolla Ace Venturalle, mutta joku ilta sitten :)) Uskomatonta, miten hassut asiat joskus saavat niin superonnelliseksi.

 

Joten kun en kerran pääse katsomaan, ehkäpä seuraavaksi suuntaan Amazoniin ja ostan lisää Gene Kellyä ja Judy Garlandia, ikisuosikkejani, dvd:llä. Kun nyt kerran on peli, jolla niitä katsoa. Jiihaa ja jipii!

 

Ja sen jälkeen ehkä jatkan uusimman Stephanie Plumin parissa. Viime aikoina olenkin taas lukenut paljon enemmän kuin katsonut elokuvia (ja pari kirjaa Pluminkin jälkeen odottaa lukemista), but the season’s about to change again, ainakin joksikin aikaa kunhan tämän illan kohta-ostokset kolahtavat postilaatikkooni. Siihen menee kuitenkin sen verran aikaa, että enköhän ehdi nuo Gibbinsin ja Palmerin uusimmat vielä sitä ennen lukea.

 

Ooohh…

"Miks sä oot noin kireenä?" kysyi mieheni minulta eilen illalla, kun olin tanssitunnilta kotiutumisestani lähtien vain tiuskinut hänelle ilman mitään hyvää syytä (onko tiuskimiselle yleensäkään olemassa hyviä syitä?). Luulisi, että tanssitunnin jälkeen korkeintaan lihakset olisivat kireinä, mutta havahduin siihen tosiasiaan, että olin tosiaan tuossa vaiheessa jo tunnin verran vain tiuskinut.

 

Syksy on jo pitkällä, on ollut kiireinen ja työntäyteinen niin kotona kuin töissä, tai varmaan eniten töissä. Täynnä uutta opittavaa, uusia asioita, deadlineja, aikavajetta. Mitään noista en listaisi negatiivisiksi silti, on kivaa oppia uutta ja on kivaa tehdä erilaisia haasteellisia projekteja. Mutta oman stressinsä ne tuovat silti, etenkin silloin kun niitä kasaantuu päällekkäin. Ja kasaantuuhan niitä.

 

Eilen illalla oli taas hetki, jolloin muistettavia asioita vilisti villinä pääkopassa edestakaisin ja samalla yritin koota muita ajatuksiani päiväkirjaani, siihen manuaaliseen. Tuntui että niin täysi kuin pääni olikin (ja on, ei se tästä miksikään ole muuttunut, vaikka yhden työpäivän ja pari taskia pitemmällä taas ollaankin), nyhjin taas tyhjää, kun yritin jäsentää ajatuksiani. Pientä stressiä monestakin lähteestä.

 

Eikä niitä pienimpiä stressinaiheita minulle suinkaan ole kaikki uusi opiskeltava, vaikka se mukavaa onkin. Se pitäisi kyetä panemaan käytäntöön ja se on hirvityksen paikka minulle. Tähän mennessä olen jo oppinut, että härkää on vain otettava joskus niistä sarvista kiinni ja a woman’s gotta do what a woman’s gotta do. Mutta ne ensimetrit villinä juoksevan härän sarvissa roikkuen on pelottavia. Sitten se siitä tasaantuu, kunhan härän saa taltutettua. Ja talttuuhan se aina. Jollei talttuisi, olisin ihan oikeasti tyhjäpää.

 

Mutta sitä en ole. Lantioni lienee takavuosina tuottanut niin paljon omega3-rasvahappoja, että olen onnistunut kasvamaan kohtalaisen älykkääksi yksilöksi (on se hyvä, että laihduin vasta lasten syntymän jälkeen, sillä näin olen kenties saanut lapsillenikin vähän extra-omegakolmosia ja extra-älykkyyttä 😉 ), joten kyllä tämäkin tästä taas iloksi muuttuu! Minun ongelmani vain on sama kuin esikoisenikin: se perfektionistin suuri virheiden tekemisen pelko. Mainehan siinä menee, jos ei olekaan täydellinen 😮

 

Oltiin eilen esikoisen arviointikeskustelussa koulussa ja opettaja kehui lastani tunnolliseksi ja reippaaksi ja fiksuksi. Lukeminen ja kirjoittaminen sujuvat jo mallikkaasti 🙂 ja tyttö on taitava laskija (matikka hänestä onkin koulussa kivointa!). Kehityskohdaksi opettaja mainitsi, että vähän rohkeammin voisi osallistua tunneilla. Sanoi tietävänsä, että tytär osaa ja tietää, mutta ei silti aina viittaile kysyttäessä. Syynä, tiedän, pelko siitä, että tekeekin virheen ja siten muillekin paljastuisi se "häpeällinen" tosiseikka, ettei olekaan täydellinen. Ihan niinkuin muut niin olettaisivat. Not. Mutta kun itse sitä niin kovasti haluaisi olla, ainakin muiden silmissä.

 

Tiedän hyvin kuinka raskasta on kokea epäonnistuneensa kokeessa, kun tulos oli "vain" 27pistettä, maksimin ollessa 30. Mutta jossain vaiheessa vaan on opittava, ettei joka kokeesta voi saada täysiä pisteitä 😉 Minä olen sen jo oppinut ja osaan olla tiettyyn rajaan itselleni armollinen. Tyttäriltäni en ole koskaan vaatinut täydellisyyttä, se on ihan sisäsyntyistä (molemmilla…), enkä tietääkseni ole antanut siihen myöskään mallia. Olen yhä perfektionisti, mutta onnekseni edes jotenkin olen saanut rimaa laskettua. Mutta elämäni loppuun asti se vaikuttaa minussa ja tekemisissäni silti. Kerran alkoholisti, aina alkoholisti. Eikun perfektionisti 😀

 

Olisi paljon helpompaa, jos osaisi suhtautua itseensä ja osaamiseensa vähän rennommin. Monta stressitekijää häviäisi elämästä ihan jo sillä. Mutta toisaalta, se on se voima, joka ajaa minua eteenpäin, oppimaan enemmän, osaamaan enemmän, suoriutumaan paremmin. Ilman tarvettani tavoitella täydellisyyttä olisin jossain ihan muualla kuin täällä. Tekisin jotain ihan muuta kuin tätä, mitä oikeasti rakastan! Toivottavasti tyttäreni saavat siitä samanlaisen eteenpäin vievän voimavaran sen sijaan että se rampauttaisi heidät.

 

Vaatinee oivalluksen siitä, että en ole täydellinen, en tule koskaan olemaan täydellinen, mutta voin aina pyrkiä siihen. Vaikka se tarkoittaakin sitä, että välillä on workloadin kanssa täyspäinen tyhjäpää, eikun tyhjäpäinen täyspää, eikun… jotain. Kunhan siitä sitten selviää myös. Ja perfektionistihan selviää! Epäonnistuminen kun ei ole vaihtoehto 😉

"Kato äiti, kun tätä kastelee ja hieroo tällee käsiin, tulee kädet ihan saippuaisiks!" selitti nelivuotias tosikoiseni tohkeissaan silmät ymmyrkäisinä minulle pestessään käsiään isoäitini luona. Käsissä tyttärellä keltainen palasaippua, joka oli lapsestani maailman ihmeellisin asia juuri sillä hetkellä. Aivan uskomaton keksintö. Saippua, joka onkin palana eikä pullossa!

 

Retron merkitys aukeni minulle sillä hetkellä. Kun minä olin lapsi, kaikkialla oli aina palasaippuoita, jotka pomppivat käsistä minne sattoi ja olivat lopulta aivan kamalan näköisiä, juovaisia ja likaisia, ällölimaisia. Sitten tuli Bliw. Kätevää, saippua olikin nesteenä! Ja sitten tuli jo pumpupullotkin, en jaksa muistaa milloin. Sitten Bliwin markkinoilletulon ei minun kotonani nähty palasaippuaa. Tai no, jos se siellä bliivin kaverina olikin, en minä ainakaan enää siihen koskenutkaan. Ja todellakin, lapseni ovat nähneet palasaippuoita varmaankin vain isoäitini luona.

 

Sanotaan, että lapsista huomaa ajan kulun. Kyllä vaan. Jos kerran minulla on ekaluokkalainen lapsi, en voi enää itse olla ihan teini. Omien vuosien karttumista ei sillä tavoin ajattele tai edes miellä, mutta kun sukulaislapsi, joka "vasta just oli meidän häissä ihan vauva!" menee yläasteelle, tietää ajan oikeasti kuluneen. Vielä konkreettisemmin sen kuitenkin huomaa siinä, mitä lapset pitävät normaalina, mitä antiikkina ja mistä eivät ole koskaan kuulleetkaan.

 

Palasaippuan kanssa samaan kastiin kuuluvat lankapuhelimet. Muistan kun esikoiseni näki sellaisen ensimmäistä kertaa meidän landella, kysyi hän: "Onks toi leikkipuhelin." Ja kun mieheni eräänä iltana junior-aliasta tyttöjen kanssa pelatessaan yritti selittää lankapuhelinta lapsille (miten ihmeessä siellä sellainen kuva edes oli?!), eivät kyllä reppanat mitenkään ymmärtäneet mitä isi selitti, kännykkää vain tarjosivat. Kun oikea sana selvisi, syttyi esikoisen pään päällä lamppu: "Ainii! Mä oon puhunu sellasella isoisoäidin luona!"

 

Ja televisio ja video -asiat ne jaksavat naurattaa tyttäriä. Ettei telkussa ollutkaan värejä! Tai ettei ollut videoita! Joskus esikoisen ollessa noin viiden, puhuttiin asiasta taas kerran (kuten monta kertaa sen jälkeenkin…) ja isi kertoi tyttärille, että kun me oltiin pieniä, ei ollut videoita, mutta telkkari oli kyllä. Tytär siihen hölmistyneenä: "No mitäs järkeä siinä nyt on, kun ei sieltä sitten voinut mitään katsoakaan!" Ja viime jouluna tosikoinen, silloin kolmen, olisi halunnut nähdä joulurauhan julistuksen uudestaan, eikä millään meinannut tajuta, etten minä sitä voi vain laittaa tulemaan uudestaan. Tosi videolapsia – eikun anteeksi DVD 😉

 

Tuolla isoäitini luona isoäiti myös tapansa mukaan kaiveli vanhoja, tällä kertaa laatikosta, jossa oli isäni ja veljensä lapsena kirjoittamia kirjeitä ja kortteja ja matikan pistareita (!) ja muuta sälää. Siellä oli myös tietokilpailu, jonka veljekset olivat pitäneet joku kerta aikuisille ja kysymyksissä oli mm. milloin Neuvostoliitto ja Kiina osallistuivat ensimmäistä kertaa olympialaisiin (1952) ja kuka voitti jalkapallon maailmanmestaruuden vuonna 1960 (Jugoslavia). Aika antiikkista tietoa minullekin, mutta häkellyttävää oli tajuta, että vaikka lapseni tietäisivät jotain oikeasti maantiedosta, olisi vastakysymys silti ollut "Mikä on Neuvostoliitto/Jugoslavia?" Vaikka ehkä se sitten olisi jo kerrottu historiantunnilla?

 

Maailma muuttuu aikamoista vauhtia ja välillä huomaa, että sitä itsekin jää vähän kehityksestä jälkeen. Meillä ei esimerkiksi vieläkään ole navigaattoria (tosin tietoinen valinta, ettei ole). Senkin aika tulee joskus, mutta toistaiseksi on hyvin pärjätty ilman. Mutta luultavasti esikoiseni sitten aikanaa omille lapsilleen kertoo: "Muistan kun meille hankittiin ensimmäinen navigaattori…" ja lapset on ihan että "Hä? Miten muka mihinkään osas mennä jos ei ollu navigaattorii?" Ja sitten ne löytävät ukin kätköistä paperikarttoja: "Vähäks hei mageeta, täst näkee melkeen koko Suomen kerralla, jos tän levittää kokonaan auki!" Niin se vaan menee.