"Kato äiti, kun tätä kastelee ja hieroo tällee käsiin, tulee kädet ihan saippuaisiks!" selitti nelivuotias tosikoiseni tohkeissaan silmät ymmyrkäisinä minulle pestessään käsiään isoäitini luona. Käsissä tyttärellä keltainen palasaippua, joka oli lapsestani maailman ihmeellisin asia juuri sillä hetkellä. Aivan uskomaton keksintö. Saippua, joka onkin palana eikä pullossa!

 

Retron merkitys aukeni minulle sillä hetkellä. Kun minä olin lapsi, kaikkialla oli aina palasaippuoita, jotka pomppivat käsistä minne sattoi ja olivat lopulta aivan kamalan näköisiä, juovaisia ja likaisia, ällölimaisia. Sitten tuli Bliw. Kätevää, saippua olikin nesteenä! Ja sitten tuli jo pumpupullotkin, en jaksa muistaa milloin. Sitten Bliwin markkinoilletulon ei minun kotonani nähty palasaippuaa. Tai no, jos se siellä bliivin kaverina olikin, en minä ainakaan enää siihen koskenutkaan. Ja todellakin, lapseni ovat nähneet palasaippuoita varmaankin vain isoäitini luona.

 

Sanotaan, että lapsista huomaa ajan kulun. Kyllä vaan. Jos kerran minulla on ekaluokkalainen lapsi, en voi enää itse olla ihan teini. Omien vuosien karttumista ei sillä tavoin ajattele tai edes miellä, mutta kun sukulaislapsi, joka "vasta just oli meidän häissä ihan vauva!" menee yläasteelle, tietää ajan oikeasti kuluneen. Vielä konkreettisemmin sen kuitenkin huomaa siinä, mitä lapset pitävät normaalina, mitä antiikkina ja mistä eivät ole koskaan kuulleetkaan.

 

Palasaippuan kanssa samaan kastiin kuuluvat lankapuhelimet. Muistan kun esikoiseni näki sellaisen ensimmäistä kertaa meidän landella, kysyi hän: "Onks toi leikkipuhelin." Ja kun mieheni eräänä iltana junior-aliasta tyttöjen kanssa pelatessaan yritti selittää lankapuhelinta lapsille (miten ihmeessä siellä sellainen kuva edes oli?!), eivät kyllä reppanat mitenkään ymmärtäneet mitä isi selitti, kännykkää vain tarjosivat. Kun oikea sana selvisi, syttyi esikoisen pään päällä lamppu: "Ainii! Mä oon puhunu sellasella isoisoäidin luona!"

 

Ja televisio ja video -asiat ne jaksavat naurattaa tyttäriä. Ettei telkussa ollutkaan värejä! Tai ettei ollut videoita! Joskus esikoisen ollessa noin viiden, puhuttiin asiasta taas kerran (kuten monta kertaa sen jälkeenkin…) ja isi kertoi tyttärille, että kun me oltiin pieniä, ei ollut videoita, mutta telkkari oli kyllä. Tytär siihen hölmistyneenä: "No mitäs järkeä siinä nyt on, kun ei sieltä sitten voinut mitään katsoakaan!" Ja viime jouluna tosikoinen, silloin kolmen, olisi halunnut nähdä joulurauhan julistuksen uudestaan, eikä millään meinannut tajuta, etten minä sitä voi vain laittaa tulemaan uudestaan. Tosi videolapsia – eikun anteeksi DVD 😉

 

Tuolla isoäitini luona isoäiti myös tapansa mukaan kaiveli vanhoja, tällä kertaa laatikosta, jossa oli isäni ja veljensä lapsena kirjoittamia kirjeitä ja kortteja ja matikan pistareita (!) ja muuta sälää. Siellä oli myös tietokilpailu, jonka veljekset olivat pitäneet joku kerta aikuisille ja kysymyksissä oli mm. milloin Neuvostoliitto ja Kiina osallistuivat ensimmäistä kertaa olympialaisiin (1952) ja kuka voitti jalkapallon maailmanmestaruuden vuonna 1960 (Jugoslavia). Aika antiikkista tietoa minullekin, mutta häkellyttävää oli tajuta, että vaikka lapseni tietäisivät jotain oikeasti maantiedosta, olisi vastakysymys silti ollut "Mikä on Neuvostoliitto/Jugoslavia?" Vaikka ehkä se sitten olisi jo kerrottu historiantunnilla?

 

Maailma muuttuu aikamoista vauhtia ja välillä huomaa, että sitä itsekin jää vähän kehityksestä jälkeen. Meillä ei esimerkiksi vieläkään ole navigaattoria (tosin tietoinen valinta, ettei ole). Senkin aika tulee joskus, mutta toistaiseksi on hyvin pärjätty ilman. Mutta luultavasti esikoiseni sitten aikanaa omille lapsilleen kertoo: "Muistan kun meille hankittiin ensimmäinen navigaattori…" ja lapset on ihan että "Hä? Miten muka mihinkään osas mennä jos ei ollu navigaattorii?" Ja sitten ne löytävät ukin kätköistä paperikarttoja: "Vähäks hei mageeta, täst näkee melkeen koko Suomen kerralla, jos tän levittää kokonaan auki!" Niin se vaan menee.