"Miks sä oot noin kireenä?" kysyi mieheni minulta eilen illalla, kun olin tanssitunnilta kotiutumisestani lähtien vain tiuskinut hänelle ilman mitään hyvää syytä (onko tiuskimiselle yleensäkään olemassa hyviä syitä?). Luulisi, että tanssitunnin jälkeen korkeintaan lihakset olisivat kireinä, mutta havahduin siihen tosiasiaan, että olin tosiaan tuossa vaiheessa jo tunnin verran vain tiuskinut.

 

Syksy on jo pitkällä, on ollut kiireinen ja työntäyteinen niin kotona kuin töissä, tai varmaan eniten töissä. Täynnä uutta opittavaa, uusia asioita, deadlineja, aikavajetta. Mitään noista en listaisi negatiivisiksi silti, on kivaa oppia uutta ja on kivaa tehdä erilaisia haasteellisia projekteja. Mutta oman stressinsä ne tuovat silti, etenkin silloin kun niitä kasaantuu päällekkäin. Ja kasaantuuhan niitä.

 

Eilen illalla oli taas hetki, jolloin muistettavia asioita vilisti villinä pääkopassa edestakaisin ja samalla yritin koota muita ajatuksiani päiväkirjaani, siihen manuaaliseen. Tuntui että niin täysi kuin pääni olikin (ja on, ei se tästä miksikään ole muuttunut, vaikka yhden työpäivän ja pari taskia pitemmällä taas ollaankin), nyhjin taas tyhjää, kun yritin jäsentää ajatuksiani. Pientä stressiä monestakin lähteestä.

 

Eikä niitä pienimpiä stressinaiheita minulle suinkaan ole kaikki uusi opiskeltava, vaikka se mukavaa onkin. Se pitäisi kyetä panemaan käytäntöön ja se on hirvityksen paikka minulle. Tähän mennessä olen jo oppinut, että härkää on vain otettava joskus niistä sarvista kiinni ja a woman’s gotta do what a woman’s gotta do. Mutta ne ensimetrit villinä juoksevan härän sarvissa roikkuen on pelottavia. Sitten se siitä tasaantuu, kunhan härän saa taltutettua. Ja talttuuhan se aina. Jollei talttuisi, olisin ihan oikeasti tyhjäpää.

 

Mutta sitä en ole. Lantioni lienee takavuosina tuottanut niin paljon omega3-rasvahappoja, että olen onnistunut kasvamaan kohtalaisen älykkääksi yksilöksi (on se hyvä, että laihduin vasta lasten syntymän jälkeen, sillä näin olen kenties saanut lapsillenikin vähän extra-omegakolmosia ja extra-älykkyyttä 😉 ), joten kyllä tämäkin tästä taas iloksi muuttuu! Minun ongelmani vain on sama kuin esikoisenikin: se perfektionistin suuri virheiden tekemisen pelko. Mainehan siinä menee, jos ei olekaan täydellinen 😮

 

Oltiin eilen esikoisen arviointikeskustelussa koulussa ja opettaja kehui lastani tunnolliseksi ja reippaaksi ja fiksuksi. Lukeminen ja kirjoittaminen sujuvat jo mallikkaasti 🙂 ja tyttö on taitava laskija (matikka hänestä onkin koulussa kivointa!). Kehityskohdaksi opettaja mainitsi, että vähän rohkeammin voisi osallistua tunneilla. Sanoi tietävänsä, että tytär osaa ja tietää, mutta ei silti aina viittaile kysyttäessä. Syynä, tiedän, pelko siitä, että tekeekin virheen ja siten muillekin paljastuisi se "häpeällinen" tosiseikka, ettei olekaan täydellinen. Ihan niinkuin muut niin olettaisivat. Not. Mutta kun itse sitä niin kovasti haluaisi olla, ainakin muiden silmissä.

 

Tiedän hyvin kuinka raskasta on kokea epäonnistuneensa kokeessa, kun tulos oli "vain" 27pistettä, maksimin ollessa 30. Mutta jossain vaiheessa vaan on opittava, ettei joka kokeesta voi saada täysiä pisteitä 😉 Minä olen sen jo oppinut ja osaan olla tiettyyn rajaan itselleni armollinen. Tyttäriltäni en ole koskaan vaatinut täydellisyyttä, se on ihan sisäsyntyistä (molemmilla…), enkä tietääkseni ole antanut siihen myöskään mallia. Olen yhä perfektionisti, mutta onnekseni edes jotenkin olen saanut rimaa laskettua. Mutta elämäni loppuun asti se vaikuttaa minussa ja tekemisissäni silti. Kerran alkoholisti, aina alkoholisti. Eikun perfektionisti 😀

 

Olisi paljon helpompaa, jos osaisi suhtautua itseensä ja osaamiseensa vähän rennommin. Monta stressitekijää häviäisi elämästä ihan jo sillä. Mutta toisaalta, se on se voima, joka ajaa minua eteenpäin, oppimaan enemmän, osaamaan enemmän, suoriutumaan paremmin. Ilman tarvettani tavoitella täydellisyyttä olisin jossain ihan muualla kuin täällä. Tekisin jotain ihan muuta kuin tätä, mitä oikeasti rakastan! Toivottavasti tyttäreni saavat siitä samanlaisen eteenpäin vievän voimavaran sen sijaan että se rampauttaisi heidät.

 

Vaatinee oivalluksen siitä, että en ole täydellinen, en tule koskaan olemaan täydellinen, mutta voin aina pyrkiä siihen. Vaikka se tarkoittaakin sitä, että välillä on workloadin kanssa täyspäinen tyhjäpää, eikun tyhjäpäinen täyspää, eikun… jotain. Kunhan siitä sitten selviää myös. Ja perfektionistihan selviää! Epäonnistuminen kun ei ole vaihtoehto 😉