Musen mittainen lenkki

Vietettyäni koko aamupäivän ja osan iltapäivää sohvalla suklaakahvin ja suklaan ja suklaapistaasien ja jouluruuan rippeiden kanssa katsoen Ally-maratonia dvd:ltä, tuli viimein pakonomainen tunne päästä ulos raittiiseen ilmaan, vähän liikkumaan. Ottaen huomioon, että taivaalta tuli jäistä tihkua joka hädin tuskin qualifioitui lumeksi, ja tuuli puski päin naamaa, koko ulkoilu oli jotain mielenhäiriön rajamailla minulle, vannoutuneelle anti-talviulkoilijalle.

Puin päälleni lämpökerraston ja skimba-housut ja mustan untsini – ei ehkä väriltään järin viisas valinta, kun en edes muistanut ottaa mukaan heijastinta – ja otin kameran olalleni, viritin iPodin korvilleni ja napsautin kännykästä Smartrunnerin päälle ja painuin ulos viimaan. About ulko-ovella iPod soitti neljästä Muse-albumistani ensimmäisen albumin intron, jolloin napsautin shufflen pois päältä ja annoin Musen tulvia korviini biisi toisensa perään. Se tuntui juuri oikealta siihen hetkeen.

Tarvoin hangessa joskus ehkä viimeksi viime viikolla aurattuja kävelyteitä Backaksen kartanon ohi kohti Kartanonkoskea ja sieltä kohti Tammistoa ja sillan yli Haltialan tilalle, pysähdellen kuvaamaan välillä lumisia maisemia, jälleen kerran. Haltialassa pyörin hetken tilan pihamailla ja tuijotin silmiin jotain jakkihärkää tai sen tapaista, jotain joka tuntui jotenkin soul-matelta siinä säässä. Ulkona viimasta välittämättä.

Haltialasta jatkoin kulkuani sinne minne jalat veivät. Minulla ei ollut kiire minnekään, talsin eteenpäin mietteissäni, välittämättä oikeastaan minne kuljin, arvellen että jonnekin siitä päädyn kuitenkin – tulihan sieltä joitain ihmisiä välillä vastaankin. Tie oli kuitenkin umpikuja, johti jollekin Paloheinä-Tuomarinkylä-Haltiala-alueen hiihtoreittien parkkipaikalle. Tuijotin aikani hiihtoreittikarttaa ja totesin lopulta että what the heck, tiedänhän minä Tuomarinkylän olevan tuossa vasemmalla, sinne siis.

En siis suin surmin kulje takaisin samoja askelmia, joita olen johonkin pisteeseen tullut, jos suinkin on vaihtoehto. Nyt päätin hiihtoladun olevan riittävä vaihtoehto, ja lähdin sitä pitkin kohti Tuomarinkylää. Ainoa vaan, että jossain vaiheessa latu kaarsi liiaksi oikealle, kun minä halusin vasemmalle, joten tuumin että tuostapa voisin oikaista tuon metsikön läpi kohti sitä valaistua tietä, joka oli päämääräni.

Kaikki meni ihan hyvin sen metsikön poikki, mikä ikinä sen nimi olikaan. Opastetaulukin kertoi, etten minä kuulu sen metsän ravintoketjuun, joten oli ihan turvallista polkea jonkun hiihtämää latua pitkin kuusien suojassa. Ihan niin yksinkertaista ei eteneminen enää ollutkaan sitten kun tulin metsän suojista avopellolle. Siinäpä sitä umpihankea oli kerrakseen! Ja siis as said, täällä päin Suomea se tarkoittaa juuri nyt noin 60-70cm hankea. Ei ihan piece of cake.

Ei sille valaistulle reitille mikään pitkä matka siitä ollut, ehkä parisataa metriä, mutta tarvo se hangessa, joka ulottuu puolireiteen asti! Löysin sentään kaistaleen, jossa hankisyvyyn (tai ainakin se mihin jalka upposi) oli vain noin polveen asti, ja pääsin liikkumaan askel kerrallaan eteenpäin, sisulla. Välillä kontaten kun alkoi uuvuttaa, kontaten kun ei uponnut juurikaan. Kyllä mietin että minä se osaan hankkiutua kummallisiin tilanteisiin. Miten olisi jos pysyisi joskus tiellä?

Kunhan olin selvinnyt umpihangesta “tielle” – siinä oli niukin naukin latu ja jalka upposi lumeen vain nilkkaa myöten, mutta olipahan sentään valaistu – könysin istumaan roskiksen päälle ja kaivoin varmuuden vakuudeksi kännykän esiin, tsekatakseni sijaintini ja tarkistaakseni seuraavan suuntani. GPS ♥

En minä eksyksissä ollut, gps vahvisti sen minkä olin arvellutkin. Mutta maailma oli niin kauttaaltaan valkoinen ja alkoi jo hämärtääkin, että oli paras tarkistaa suunta ennen kuin jatkoin matkaa. Eespäin, tai oikeammin kotia kohti siitä, ladunviertä pitkin koittaen olla tallomatta latua vaikkei se nyt kovin häävi ollutkaan. Parhaimmillaankin epämääräinen, ei näyttänyt edes siltä kuin olisi koneella tehty, tai ainakin se oli jo moneen kertaan mennyt umpeen sen jälkeen.

Päädyin takaisin Haltialan tilan kulmille, ja annoin sen verran periksi tässä “not tracing my steps” -pakkomielteessäni, että palasin Vantaanjoen yli Tammistoon samaisen sillan yli kuin olin mennytkin. Mutta Tammistossa en jatkanut kotia kohti suorinta tietä Kartanonkosken läpi vaan lähdin kulkemaan Tammiston läpi, poikkesin taas yhteen hämärtyvään metsään – polulle, tällä kertaa – ja jatkoin aina Ylästöntielle saakka ja sieltä sitten suorinta reittiä kotiin.

Kotinurkilla pohdiskelin, miten mukavaa on, ettei tarvitse miettiä, miten tuolla liikuttaisiin vauvan kanssa. Taapero menee pulkassa, mutta entä vauva? Nimittäin totesin, että ei tuolla montakaan kohtaa ole noilla kävelyteillä, joista selviäisi vaunujen kanssa. Onneksi on jo isot tyttäret. Pitäisi muuten varmaan tässä joulun aikaa ottaa itseään niskasta kiinni ja mennä niiden kanssa vaikka tuohon Kartanonmäelle laskemaan mäkeä.

Lopulta astuin kotiovesta sisään, 2h 50min ja 9,8km sen jälkeen kun olin sulkenut sen perässäni, Muse yhä korviini tulvien. Ja kun suljin kotioven takanani, vaihtui Muse Pearl Jamiksi. Lenkkini oli täydellisesti mitoitettu Musen 4 albumin mittaiseksi :D Tarkistin Smartrunnerin, se kertoi lenkin kuluttaneen 480kcal. Paljonkohan siihen tulee päälle umpihankilisää?

Anyhow, olipahan hämmentävän mukavaa tarpoa lumessa!

4 thoughts on “Musen mittainen lenkki

  1. Tuolla lumimeressä vauvan kanssa tarpominen vaatii todella pitkää pinnaa (jota mulla ei ole) sekä hyviä vaunuja (jotka mulla tällä hetkellä on, viime talvena ei ollut). Niin ja tietenkin välttää turhaa ulkona olemista, joka ei meidän perhe-elämään tällä hetkellä sovi. Joten lyhyestä virsi kaunis, tällä hetkellä ulkoilu vaatii todellakin pitkää pinnaa ja lisäaikaa :D

  2. Osta lumikengät. Niillä on umpihangessa ihan sikakivaa tarpoa, eikä upota. Se on kunnon liikuntaa, pellolla , järvenjäällä, ja hmm..ehkä ladun vierustoilla. Joissain paikoissa tosin ladun vierustoillakaan ei suoda ilman suksia liikkuvia,…
    Talvella liikkuminen on ihan älyttömän kivaa, paitsi jos on miinus 30…..

  3. Eäää, Sartsa… Ei minusta tämänkään ulkoilun myötä saa talviulkoilijaa :D Kyllähän sitä lasten kanssa koittaa hiihtää välillä, se on ihan kivaakin jopa kun sää on ok, mutta muuten se menee liiaksi mukavuusalueeni ulkopuolelle. Tämä lenkki oli hauska ehkä siksi kun meni jo extreme-urheilun puolelle ja sehän taas ON mun juttuni :D
    Heidi, pitkää pinnaa niihin ulkoiluihin!

  4. Kävin juuri kaivamassa auton lumikinoksesta. Siinä oli minun joululoman ulkoilu. Hrr…miten kylmää!! Onneksi ollaan menossa jo sitä kevättä kohti!

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.