Nyt se on alkanut, se vuodenkierron vaikein aika. Kanarianlataukset ovat jo kuluneet akusta pois ja kaamosväsymys hiipinyt jäseniin. Aurinko on jossain kaiken tuon lähes valkoisen harmauden takana, piilossa. On kylmää. On lunta. On harmaata. Ja minä käyn enää puolella teholla. Huomasin eilen tanssitunnilla, etten illalla enää yksinkertaisestikaan jaksanut keskittyä. Aivoni lakkasivat toimimasta siinä noin kahdeksan aikaan.

 

Eilen satoi lunta. Helsingissä se oli räntää ja illalla enää ihan silkkaa vettä, mutta täällä 30km päässä sisämaassa se oli ihan lunta. Märkää, raskasta ja paksua, mutta lunta. Ja tiet olivat ja sivutiet ovat varmaan vieläkin aivan puuroa. Liikenne oli eilen iltapäivällä tanssitunneille matkatessamme täyttä mössöistä jumitusta. Ehkei aivan kaaosta, mutta ei paljon enää puuttunut. Täällä Klaukkalan päässä tein reittivalintoja sen mukaan, ettei tarvinnut ajaa risteyksen yli ylämäkeen ruuhkassa – ylitystähän olisi saanut odottaa puoli päivää, kun ei voinut kiihdyttää vain johonkin väliin.

 

Asunto ei ole vieläkään myyty ja se ahdistaa tässä kaamoksen keskellä myös. Etenkin, kun tämä pitäisi jatkuvasti pitää 24h varoitusajalla näyttösiistinä. Meillähän normaalisti on melkoista kaaosta arkisin, kun lapset ja mies levittävät tavaransa ympäri lukaalia eikä kukaan ymmärrä laittaa likaisia astioita saman tien koneeseen (puhumattakaan, että joku tyhjentäisi sen, jos siellä on puhtaat), joten joka kerta kun tänne pitäisi päästää joku katsomaan, on uusi siivousurakka edessä. En selvästikään ole kouluttanut perhettäni riittävän hyvin. Mutta se johtunee siitä, etten itsekään normaalioloissa ole järin aktiivinen siistinäpitäjä.

 

Sunnuntaina tein taas ison siivouksen. Yksin. Jopa lasten huoneet jouduin lopulta siivoamaan itse, kun ei siitä taas mitään tullut. Esikoinen toisinaan saa siivousinnostuksia ja pari viikkoa sitten siivosi huoneensa, pesi lattiansa, tamppasi mattonsa ja viikkasi vielä pyykitkin kaappiin. Mutta ei siitä taas viime sunnuntaina ollut jälkeäkään siitä innosta. Joten puunasin kodin yksin, miehen ahertaessa raksalla, ja olin lopulta kuin peppuun ammuttu karhu, kun suututti jo niin. Ja tänä iltana täällä pitäisi taas olla siistiä. Ei kai tässä kauheasti luulisi ehtineen talo sotkeentua, mutta on täällä silti vähän tekemistä taas. Syvä huokaus.

 

Onneksi kohta on joulu. Olen jo kauan sitten lakannut toivomasta lunta jouluksi, paitsi ehkä ihan vaan aatoksi. Fifty-sixty-tsänsseillä sitä on tai ei, ihan sama minulle. Mutta itse joulu on juhlista parhaita. Olen viime vuosina lasteni myötä oppinut uudestaan nauttimaan siitä. Kuusen tuoksu, kinkku uunissa, joulupöytä koreana 🙂 Yhdessäoloa, rauhaa ja lepoa. Edes lasten mekastus ei haittaa niin paljon jouluna. Kun vaan ehtisi leipoa vähän ennen joulua! Ihan perinteisiä pipareita, daim-pikkuleipiä, vaikka joulupullia, omenakakkua… Edes jotain!

 

Joulun jälkeen onkin kohta uusi vuosi. Kaamosaikaa kestää vielä jonkin aikaa, vaikka tammikuussa auringon näkemisen todennäköisyys taas kasvaakin. Mutta talven kylmin aika on silloin vasta edessäpäin ja se on pimeyttäkin pahempaa. Monta kuukautta vielä odotettavana ennen kuin aurinko alkaa lämmittää, lumi väistyy ja puut alkaa taas vihertää. Ennen kuin minunkin soluni heräävät talvihorroksestaan.

 

Miten tämän talven taas jaksaa ja kestää? Äiti, lähetä mulle auringonsäteitä sieltä kanarialta tänne!