Varmaan jokaisessa lapsiperheessä käydään eläinkeskusteluja. Ihkaensimmäinen eläinkeskustelu käytiin esikoisen ollessa hätinä 2v, jolloin ovela tytär oli jo paikantanut äidin heikon spotin ja koiran tai kissan sijaan pyysi pupua. Meille ei silti tullut pupua, joten keskustelut ovat seuranneet toisiaan ja tyttäret ovat pyytäneet milloin niitä kissoja, koiria tai pupuja, milloin hevosia tai lentäviä lehmiä.

 

Kuluneen syksyn aikana esikoinen on alkanut ihan tosissaan puhua koirasta. Eikä mistä tahansa koirasta vaan kultaisesta noutajasta. On kuulemma epäreilua, että äidillä oli lapsena pupu ja isillä kissa, mutta hän ei saa koiraa. Voi olla. Mutta meille ei silti tule koiraa. Ja siinä vaiheessa esikoinen wailaa, että miks te vihaatte koiriaaa??! Jolloin yritetään hyvin rationaalisesti selittää, että ei me vihata koiria, niistä vain on enemmän hoitovaivaa kuin mitä me halutaan ottaa. Ja meidän menevällä elämäntavallamme koira olisi myös liikaa yksin.

 

"Minä hoidan!" Ihan totta, totta kai.

 

Meidän perheessä ei ole yhtä ainutta henkilöä, jolla ei tulisi aamuisin kiire siksi, ettei jaksa nousta sängystä riittävän aikaisin. Kuka siis ulkoiluttaisi koiran aamulla ennen kouluun ja töihin lähtöä? Kuka lenkittää koiran illalla? Ja niin edelleen. Syitä on monta ja painavin niistä se, ettei minä ja mieheni haluta enää koiraa hoidokiksi, noissa kahdessa lapsessa on ihan tarpeeksi.

 

Kyseinen keskustelu kääntyi jollakin mystisellä tavalla eilen aamupalapöydässä kissaan. Ei suinkaan esikoisen ansiosta, hän yritti ensin kovasti väittää vastaan, ettei hän halua kissaa vaan koiran. Taisin olla ihan minä, joka aloin pohtia, että siihen meidän uuteen isoon taloon voisi vaikka kissan ottaakin. Ei koiraa, liikaa vaivaa edeelleenkin, valitan, niin ihania kuin koiratkin ovat. Eikä pupua, niistäkin on liikaa vaivaa niin paljon kuin pupuja muutoin rakastankin. Mutta kissa. Kotieläimistä itsenäisin.

 

En minä luule, ettei kissoista olisi vaivaa. Mutta verrattuna noihin muihin vaihtoehtoihin kuitenkin vähiten. Ja olisihan se suloinen siellä! Esikoista odottaisi kissa kotona koulusta tullessa (myönnetään, että koira olisi siihen vielä parempi ja ihan oikeasti harkitsin sitäkin jo jonkin aikaa), ei tarvitsisi olla ihan yksin. Kissa on myös lähempänä pupua kuin koira 😉

 

Nyt on sitten mies ja tyttäret ihan kissakuumeessa. Etsivät (ja katselin niitä vähän minäkin) jo illalla netistä kissanpentuilmoituksia ja mieskin olisi ollut valmis hakemaan meille kissan vaikka siltä seisomalta. Halp! Jarrua! En minä halua kissaa tänne pieneen asuntoon. Enkä halua kissaa kaikkien muuttojen keskelle, joita on tulossa. Siihen uuteen kotiin! Jos bongattaisiin tässä kevään aikana uusi vastasyntynyt kissapoikue, josta varattaisiin meille kisu, se olisi luovutusiässä meidän kannaltamme suht oikeaan aikaan, kesän korvilla.

 

Ellei minulle iske paniikki. Kiinnyn liikaa ja kuolen kun lemmikki kuolee. Se on yksi suurimmista syistä, miksei meillä ole eläimiä. Mutta onhan se kieltämättä aika itsekäs syy evätä lapsiltaan lemmikki. Joten jos ei ihmeitä tapahdu, meille tulee kissa uuteen kotiin. Mutta vasta sinne!

Varmaan jokaisessa lapsiperheessä käydään eläinkeskusteluja. Ihkaensimmäinen eläinkeskustelu käytiin esikoisen ollessa hätinä 2v, jolloin ovela tytär oli jo paikantanut äidin heikon spotin ja koiran tai kissan sijaan pyysi pupua. Meille ei silti tullut pupua, joten keskustelut ovat seuranneet toisiaan ja tyttäret ovat pyytäneet milloin niitä kissoja, koiria tai pupuja, milloin hevosia tai lentäviä lehmiä.

 

Kuluneen syksyn aikana esikoinen on alkanut ihan tosissaan puhua koirasta. Eikä mistä tahansa koirasta vaan kultaisesta noutajasta. On kuulemma epäreilua, että äidillä oli lapsena pupu ja isillä kissa, mutta hän ei saa koiraa. Voi olla. Mutta meille ei silti tule koiraa. Ja siinä vaiheessa esikoinen wailaa, että miks te vihaatte koiriaaa??! Jolloin yritetään hyvin rationaalisesti selittää, että ei me vihata koiria, niistä vain on enemmän hoitovaivaa kuin mitä me halutaan ottaa. Ja meidän menevällä elämäntavallamme koira olisi myös liikaa yksin.

 

"Minä hoidan!" Ihan totta, totta kai.

 

Meidän perheessä ei ole yhtä ainutta henkilöä, jolla ei tulisi aamuisin kiire siksi, ettei jaksa nousta sängystä riittävän aikaisin. Kuka siis ulkoiluttaisi koiran aamulla ennen kouluun ja töihin lähtöä? Kuka lenkittää koiran illalla? Ja niin edelleen. Syitä on monta ja painavin niistä se, ettei minä ja mieheni haluta enää koiraa hoidokiksi, noissa kahdessa lapsessa on ihan tarpeeksi.

 

Kyseinen keskustelu kääntyi jollakin mystisellä tavalla eilen aamupalapöydässä kissaan. Ei suinkaan esikoisen ansiosta, hän yritti ensin kovasti väittää vastaan, ettei hän halua kissaa vaan koiran. Taisin olla ihan minä, joka aloin pohtia, että siihen meidän uuteen isoon taloon voisi vaikka kissan ottaakin. Ei koiraa, liikaa vaivaa edeelleenkin, valitan, niin ihania kuin koiratkin ovat. Eikä pupua, niistäkin on liikaa vaivaa niin paljon kuin pupuja muutoin rakastankin. Mutta kissa. Kotieläimistä itsenäisin.

 

En minä luule, ettei kissoista olisi vaivaa. Mutta verrattuna noihin muihin vaihtoehtoihin kuitenkin vähiten. Ja olisihan se suloinen siellä! Esikoista odottaisi kissa kotona koulusta tullessa (myönnetään, että koira olisi siihen vielä parempi ja ihan oikeasti harkitsin sitäkin jo jonkin aikaa), ei tarvitsisi olla ihan yksin. Kissa on myös lähempänä pupua kuin koira 😉

 

Nyt on sitten mies ja tyttäret ihan kissakuumeessa. Etsivät (ja katselin niitä vähän minäkin) jo illalla netistä kissanpentuilmoituksia ja mieskin olisi ollut valmis hakemaan meille kissan vaikka siltä seisomalta. Halp! Jarrua! En minä halua kissaa tänne pieneen asuntoon. Enkä halua kissaa kaikkien muuttojen keskelle, joita on tulossa. Siihen uuteen kotiin! Jos bongattaisiin tässä kevään aikana uusi vastasyntynyt kissapoikue, josta varattaisiin meille kisu, se olisi luovutusiässä meidän kannaltamme suht oikeaan aikaan, kesän korvilla.

 

Ellei minulle iske paniikki. Kiinnyn liikaa ja kuolen kun lemmikki kuolee. Se on yksi suurimmista syistä, miksei meillä ole eläimiä. Mutta onhan se kieltämättä aika itsekäs syy evätä lapsiltaan lemmikki. Joten jos ei ihmeitä tapahdu, meille tulee kissa uuteen kotiin. Mutta vasta sinne!

Joulu tuli, vaikka kenkä soi. Eikuu… Tuli kuitenkin. Vaikka tänä vuonna olisin voinut siirtää sitä muutamalla päivällä tai vaikka viikolla eteenpäin. Ihan vaan siksi, että olisi ollut kiva viettää joulua terveenä.

 

Aatonaattona heräsin käymään wc:ssä ja lähes itkin pyörryttävää ja huonoa oloani ja sitä, etten millään olisi jaksanut. Syy selvisi työntämällä kuumemittarin korvaan: lukema oli tyrmäävät 39,9 astetta kuumetta! Joskin korvamittari kaiketi valehtelee muutaman kymmenyksen yläkanttiin, mutta yhtä kaikki. Liki 40 astetta kuumetta. Eikä kurkustani lähtenyt pihahdustakaan ääntä, siellä oli yhä pystyssä se tikari, jonka joku sinne iski edellisenä iltana lahjoja paketoidessani. Tsemppasin kurkustani alas yhden buranan ja painuin takaisin vällyjen alle.

 

Ja siellä sängynpohjassa vuoroin värjöttelin, vuoroin hikoilin sen päivää. Sen verran nousin jonakin paremman voinnin hetkenä, että työnsin kinkun uuniin paistumaan. Ja muutamaa tuntia myöhemmin nousin katsomaan, joko sen voisi sieltä ottaa pois. Samalla vispasin jäädykkeen pakastimeen pakastumaan, joten oikeastaan olin varsin tehokas ollakseni niinkin kovassa kuumeessa. Vielä nousin sängystäni kerran illalla laittamaan kinkun jääkaappiin.

 

Jossain välissä siellä sängynpohjassa maatessani meille ilmaantui joulukuusi, jonka hakivat isäni ja isoäitini lasten ja vähän kuumeisen mieheni kanssa. Ja koristelivat sen saman tien. Hieno kuusihan siitä tuli.

 

 

Jouluaattoaamu kirkastui yhä 39,5 asteen kuumeessa, miehellä vain n. 38 astetta. Mies jaksoi vielä nousta lasten kanssa aamupalalle, minä nousin vasta yhden maissa laittamaan perunat kiehumaan ja laatikot uuniin. Sairaana tai ei, jouluateria saatiin pöytään ja siskoni tuli sitä meidän kanssa syömään. Rennosti, sotkuisen keittiön keskellä, omintakeisesti parissa erässä. Very unformally. Ja minulla oli makuaisti sekaisin, mikään ei maistuinut oikealta, joten ei oikeastaan kunnolla maistunutkaan. Edes suklaa. Jälkkäri jäi kokonaan syömättä, se suli velliksi jääkaapissa. Oh well. Eipähän ole tänä jouluna ylensyöty, ennemmin alensyöty…

 

Aterian jälkeen ja vähän sen välissäkin aikuiset sekaisesta unirytmistään väsynyt siskoni mukaan lukien valuivat sohvilla esikoisen toimiessa tonttuna lahjoja jakaen. Niitä oli taas monta, joskaan ei loppujen lopuksi ihan sellaista vuorta kuin joskus takavuosina on nähty. Lapset aukoivat lahjojaan, ja saatiin me aikuisetkin kukin jokunen paketti. Minä tosin en päässyt availemaan omiani ennen kuin olin selvittänyt puoli tusinaa lasten lelua irti niistä rautalankahirvityksistä, joilla ne on pakkauksissaan kiinni.

 

Illalla mies ja minä nukahdettiin sängylle, siskoni surffasi netissä ja lapset leikkivät uusilla leluillaan.  tosikoinen on nyt tosi moderni business-prinsessa vaaleanpunaisen (leikki)kännykän ("eiks tää soitakaan oikeesti?!") ja muumi-läppärinsä kanssa 😀 Mentiin lopulta oikeasti nukkumaan jo yhdeksän aikaan kaikki, ja nukuttiin tänään silti puoli kymmeneen! Ja tänä aamuna heräsi mies yli 39 asteen kuumeessa… Hohhoijaa!

 

Onneksi ei olla ihan yhtaikaa miehen kanssa oltu täysin poissa pelistä. Näinkin tästä joulusta on tullut jotenkin mieleen joku Elsa Beskovin satu, missä perheen äiti ja isä makaavat kuumesairaina vuoteissaan ja lapset joutuvat pärjäämään omillaan. Kaipa se elämä tästä vielä voittaa. Minulla on tänään enää vajaat 38 astetta kuumetta, wow.

Eilen iltasella, torkuttuani koko päivän sohvalla (siinä mittakaavassa kuin se nyt on mahdollista kun kotona on myös kaksi flunssasta kärttyistä lasta), sain buranan voimalla energiapläjäyksen ja tehtiin lasten kanssa pipareita (pestyin käsin ja yskimättä, ainakaan pipareita kohti 😉 ). En oikein osaa kutsua leipomiseksi sitä, että sulatan pakastimesta kaupan piparkakkutaikinan, kaulitaan ja tehdään siitä piparit, paistetaan ja koristellaan. Se on enemmänkin askartelua kuin leipomista, siispä tehtiin pipareita. Ja iltapalalla niitä myös vähän maisteltiin. Sunnuntain taikinasta tulee ihan hyviä pipareita 😉

 

Tytöt on jo mukavan taitavia tekijöitä ja leipureitakin. Pullatkin silloin viimeksi leivottaessa meni ihan pro-elkein siitäkin huolimatta, että äitinsä kanssa saavat leipoa niin kovin harvoin. Nyt siis saatiin oikein kelpo-pipareita aikaiseksi tyttöjen kanssa. Ja koristeltiin ne saman tien (terassille kun vei jäähtymään, olivat koristeluviileitä viidessä minuutissa) kaupan vihreällä ja punaisella ja itse sekoitellulla suklaatomusokerilla.

 

 

 

Kun piparit oli saatu koristeltua, kellahdettiin kaikki kolme meidän sängylle pötköttämään. Kylläpä voikin pieni toiminta saada uupuneksi! Keittiö siis jäi siivoamatta, on yhä siivoamatta. Kukahan senkin tekisi, kun minulla vaan ei puhti riitä ja mies oli eilen ja on tänään ja huomenna raksalla? Tai imuroisi? Tai edes vähän siivoaisi olohuoneesta lasten vaatteita ja leluja ja lehtiä ja kirjoja pois? Taitaa sisko tulla aika sotkuiseen kotiin joulua viettämään, mutta toivottavasti se ei haittaa. Onhan täällä silti jouluruokaa (lohenkin laitoin eilen graavautumaan) ja pipareita.

 

Pipareita laitellessamme taustalla soi ensin meidän kuoron jouluäänite ja sen jälkeen Ally McBealin ensimmäinen joulu-cd. Niin paljon kuin pidänkin meidän kuoron jouluohjelmistosta(kin), tuo Allyn cd on minulle The Joulu-CD. Ollut siitä saakka kun sen ostin. Meillä on paljon muitakin joululevyjä, hyviä, oikein hyviä ja ei-niin-hyviä, joita soitetaan jouluisin (ja vähän muulloinkin kun lapset musiikkia laittavat soimaan), mutta Allyn cd:ssä on tunnelma, joka jollakin mystisellä tavalla edustaa minulle kaikkea, mitä joulu on. En osaa sitä selittää, niin vain on.

 

Piparintuoksua, Allyn joululauluja ja joululahjojen paketoimista. Yksi setti jouluisia asioita ja tunnelmantekijöitä, jopa flunssasta väsyneelle. Tänään varmaan vähän lisää paketointia, huomenna kinkunpaistoa ja mariannejäädykkeen laittaminen pakastumaan. Mies hakee kuusen lasten kanssa tänään tai huomenna illalla, ei tosin jalkaisin kuten perinteisesti, vaan autolla sattuneista flunssasyistä. Joulu tulee vaikkei tekisi mitään. Mutta pienillä asioilla ja tuoksuilla syntyy joulun tunnelma. Jostain syystä se vaan on minulle taas tärkeää. Ehkä se johtuu lapsista. Tai ehkä vain minusta. Who knows.

Esikoinen sairastui ensin, tiistaiaamuna oli kuumeessa. Ääni meni käheäksi ja kurkku on kipeä. Tosikoinen oli vielä ok ja oli päivän hoidossa. Illalla hänellekin nousi kuume. Alkoi yhtäkkiä palella ja veti puseroa päälleen ja sitten olikin jo ihan tulikuuma. Ja nyt on tyypilliseen tapaan hänelläkin ääni käheänä. Eilen illalla meinasi minulla mennä rusina glögistä väärään kurkkuun, kun esikoinen raakkui isälleen: "Mies tulee vaan siihen ja keskeyttää toisten pelin! Nyt anna sen olla ja laita meidän peli takaisin!" Ääni voi olla mennyt, mutta pippuri ei 😉

 

Tänä aamuna heräsin minä niin, että keuhkoni tuntuivat siltä kuin olisin juossut pitkän lenkin pakkasilmassa. Veren maku suussa, keuhkot raa’an tuntuisina. Töihin oli silti mentävä, eikä vielä tuntunut kuumeiseltakaan, joten lähinnä pelkäsin ääneni kestämistä, tai pikemminkin siis pettämistä, kesken päivän. Keuhkojen kipeyttä lukuunottamatta olin aamupäivän ihan ok, mutta iltapäivällä tunsin, miten kuume nousi. Ja puhe alkoi pätkiä. Mutta suoriuduin ihan kohtuullisella kunnialla päivän loppuun asti.

 

Niin poikki olin kuitenkin asiakkaiden lähdettyä, että vain istuin tuolillani jaksamatta lähteä kotiin ja jaksamatta edes availla naamakirjan pyyntöjä, mikä on jo huolestuttavaa 😉 Lopulta raahauduin autolle ja puhuin autossa vanhempieni kanssa puhelimessa ihan vain pitääkseni itseni virkeänä. Ja vähän muistakin syistä. Kuten siitä syystä, että ensin faija sattui soittamaan juuri kun olin aikeissa soittaa mutsille ja sitten soitin mutsille, ihan vain jutellakseni hänen kanssaan pitkästä aikaa.

Enivei, ääneni kesti päivän yllättävän hyvin, vaikka satunnaisesti olikin vähän sellainen tunne, että kohta ei mene hyvin. Mutta kotona huomasin kähiseväni melkein yhtä pahasti kuin lapseni. Ja kun mies lähti raksalle, jäi meitä kolme käheä-äänistä kotiin. Tai minun ääneni kyllä satunnaisesti kulkee jopa, mutta kurkkua kutittaa ja puhe loppuu yskimiseen.

 

Mutta tälle taudille en anna periksi! En vaikka tyttöjen tauti on jo kestänyt useita päiviä. Minä en tule tämän kipeämmäksi enkä sairasta monta päivää! Tytöillä ei olekaan yhtä hyvät tropit kuin minulla 😉 Tytöt lääkitään Pronaxenilla ja parasetamolilla. Mutta minä troppaan itseäni Buranalla ja punaviinigölgillä ja hunaja-rommi-teellä. Lisäksi on aimo annos tahdonvoimaa. Jollei niillä tauti lähde niin jo on kumma! Lauantai-iltana on tärkeät treffit, en aio olla silloin kipeä!

 

Lepoa ja relaa siis vielä edellisten lisäksi. Kun vaan huominen sujuisi yhtä rauhallisesti kuin tämä ilta on (suurimmaksi osaksi) mennyt. Esikoinen lukee (siis oikeasti *lukee*) akkareita, tosikoinen touhuaa omiaan. Ja minä, heh, missäs muualla kuin koneella. Nyt kun olo on vähän parempi buranan ja teen jälkeen… Töiden jälkeen torkuin hetken aikaa sohvalla kyllä.