Nimittäin keski-ikäinen. Kas siinä pulma.

 

Eilen ajelin tanssitunnille, vaihteeksi. Viimeistä kertaa tänä vuonna. Enivei, kuuntelin radio Rockia nupit kaakossa – mikä lie tämä kausi, että pitää huudattaa sitä rockia aina autossa. Ruskeasuolla pysähdyin valoihin ja huomasin, että naapuriauton takapenkiltä minua tuijotti nuori kundi. Luultavasti jyske kuului sinne asti, ainakin mieheni väittää, että se kuuluu kotipihassa sisälle asti…

 

Pohdin siinä, mitä kundi mahtoi miettiä minusta sillä hetkellä. "Tyttö saanut isänsä toyotan alleen." Tai ehkä "mitä tuokin keski-ikäinen nainen rockia huudattaa kuin joku teini." Tai ehkei miettinyt mitään. Mistäpä minä tietäisin. Mutta jos olisi ikääni sattunutkin pohtimaan, vähintäänkin bluetooth korvallani olisi varmasti vienyt ajatukset enempi kohti sitä keski-ikäistä kuin sitä iskän autolla ajelevaa teiniä.

 

Niinhän se on ennenkin tullut todettua, että kovin keski-ikäistä on elämäni. Kaksi autoa, joista toinen uudehko farmari-Avensis. Mies, kaksi lasta, talo rakenteilla, kasapäin asuntovelkaa, stabiili vastuullinen työ. 13. hääpäivä tullut ja mennyt. Ja jos valvon yöllä johtuu se todennäköisemmin siitä, että lapsi itkee kipeää korvaansa (kuten tiistain vastaisena yönä, tosin kyseessä ei ollut korvatulehdus vaan kovettunutta vahaa korvakäytävässä) kuin siitä, että tanssin baarissa. Joskin jälkimmäistäkin tapahtuu nykyisin aina silloin tällöin.

 

Ihan kybällä en kuitenkaan sitä keski-ikäisyyttä osta. En sentään kysele haarukoiden ja veitsien perään mäkissä. Ja ostan vaatteeni HenkkaMaukasta. Mutta toisaalta, pyörittelen päätäni nuorison edesottamuksille ja verkkareille enkä osaa lähettää naamakirjassa funwall-viestiä ilman että se lähtee koko ystäväluettelolle 😀 Tosin, kieltäydyn ottamasta vastuuta edellisestä, funwall teki sen ihan kysymättä lupaa! Se käyttäytyy usein muutenkin omituisesti…

 

Onko keski-ikäisyys ikäkysymys vai käyttäytymiskysymys? Iältäni en oikeasti vielä ole ihan siellä. En tosin miellä itseäni enää oikein nuoreksi aikuiseksikaan, c’moon, olenhan ollut jo iät ja ajat aikuisten oikeesti -maailmassa. Mutten miellä itseäni vielä keski-ikäiseksikään. Vanhempanihan ovat sitä! Mitä sitten olen? Somewhere in between. Kuten ehkä elämäni todistaakin. Piirteitä löytyy nuoresta kapinallisesta vastuulliseen aikuiseen. Toivon silti, etten tästä tämän kummemmaksi muutukaan. Haluan huudattaa rockia autossa vielä eläkkeelläkin. Lokeroiminen lienee sittenkin ihan turhaa.

 

 

Ihana esikoiseni 7vee tässä erään kerran kommentoi minulle ja miehelleni, kun jotain vanhuudesta puhuttiin: "Ette te mitään vanhoja ole. Äiti vois olla vaikka meidän isosisko ja iskä isoveli, kun te näytättekin niin nuorilta!" Eikä edes ollut taka-ajatuksia lapsella 😀 Totta tai ei, kyllä se vähän vanhan itsetuntoa hiveli 😉

Kurkistin kahvitauolla sisäpihan ovesta ulos. Sieltä on mahdollista nähdä neliönmuotoinen pala taivasta. Ei se tänään kokonaan sininen ollut, mutta päältä lipuvien pilvien lomasta saattoi nähdä häivähdyksiä taivaan talvisen hailakasta sinestä. Voi kuinka kaipaankaan sinistä taivasta, pilvettömiä päiviä, aurinkoa! Niitä päiviä, joina istuin kahvitauolla sisäpihalla paahtumassa kirkkaassa auringonpaisteessa.

 

Sitä sinistä taivasta ei olekaan näkynyt päiviin – vai viikkoihin? Tosin en voi olla siitä ihan varma, sillä näinä pimeinä aikoina voi mennä päiviä ilman, että näen koko taivasta päivän aikana. Ilman että näen päivänvaloa ollenkaan. Täällä keinovalossa istun. On täällä ikkunoitakin, mutta niistä ei tule katsottua ulos; on liian kiire ja se vaatisi katseen nostamisen tietokoneelta ja keskittymisen herpaantumisen. Ja toisinaan suorastaan toiseen paikkaan siirymisen. Ei kai ihme, että väsyttää. Ihminen tarvitsee, paitsi lepa, myös valoa. Aurinkoa, ei lamppuja.

 

Eikä taivas nytkään tosiaan pilvetön ole, mutta pilvipeite ei ole tiivis. Eikä siellä ainakaan äsken satanut. Paljonkohan maksaisi vuokrata Moskovasta ne pilvitykit? Ne, joilla saisi edes hetkeksi aukon pilviin ja sinisen taivaan näkyviin? Voisin käyttää niitä vaikka lauantaina ja sunnuntaina päivällä. Jos vaikka näkisi pilkahduksen auringostakin! Sen säteet eivät edes kirkkaina päivinä talviaikaan löydä tietään tälle työpaikkani sisäpihalle. Niin on korkeat talot tiiviisti esteenä.

 

Äitini tänään kirjoitteli Kanarialta, että jos minulla onkin täällä Suomessa overloadia, on hänellä siellä pahasti underloadia. Mutta siellä onkin aurinkoa. Ja siellä näkee sinistä taivasta. Ei vain palaa, vaan ihan koko taivaan kannen yli. Vaikka mutsilla onkin äksöniäkin paljon vähemmän kuin minulla, antaa lämpö ja aurinko ja sininen taivas energiaakin ihan toisella tavalla kuin tämä ikuinen harmaus ja pimeys täällä.

 

Miten sitä saisi siirrettyä toimintonsa vaikka sinne Kanarialle? On tässä useammankin duunikaverin kanssa pohdiskeltu, että pitäisi alkaa järjestää sellaisia viikon boot campeja jossain lämpimässä maassa. Tai vaikka olla siellä itse ja pitää kurssit videokonferensseina 😉 Yksi kaveri tosin tällaisista ääneen haaveillessani totesi, ettei hän ainakaan tulisi kurssille, jossa kouluttajan takana näkyy sininen taivas ja palmupuut. "Pidetäänpä kahvitauko, pakko päästä uimaan kun on niin kuuma!" Juu, ottaisi minuakin päähän 😉

 

Hämmästyttävällä tavalla täällä talven harmaassa ilahdutti kuitenkin jo se, että näki edes pienen palan sitä sinistä. Pieni muistutus siitä, että kyllä se yhä siellä on. Että jos vain sinnittelee vielä vähän aikaa, tulee valoisampaa, kirkkaampaa ja lämpimämpää. Ellei kesälläkin sada joka toinen päivä kuten tänä vuonna. Mistähän ihmeestä on syntynyt legenda Suomen sinisestä taivaasta ja valkoisista pilvistä, kun täällä tuntuu oikeasti satavan jatkuvasti!?

 

Ja miksei ole jo perjantai, kuten tuossa hetken aikaa jo luulin…?

Valitettava tosiasia on, että vuorokaudessa on vain 24 tuntia. Yhtään enempää tunteja siihen ei saa, vaikka kuinka haluaisi. Asian lohdullinen puoli on, että vuorokaudessa on aina tasan 24 tuntia. Ei siinä ole yhtään vähempää niitä tunteja, vaikka kuinka siltä tuntuisi. Ja koska niin kovin usein haluaisi ja niin kovin usein siltä tuntuisi, mitä ilmeisimmin ne tunnit kuitenkin jotenkin mystisesti aina johonkin katoavat. Mihin se aika minulla oikein kuluu?

 

– noin klo 07-08: aamuhärdelli alkaa, esikoisen kouluajoista ja minun työpäiväni laadusta riippuen, töissä olen viimeistään puoli kymmenen maissa

–> 16…17…18…19(…20) olen töissä, riippuen siitä, kumpi hakee tosikoisen hoidosta ja olenko menossa tanssitunnille vai en

   –> case scenario tanssitunti: olen töissä tanssituntiin saakka eli noin seitsemään illalla, paitsi jos olen ollut kotitoimistolla ja hakenut tosikoisen, jolloin olen lasten kanssa kunnes lähden tunnille, mistä kotiudun vasta klo 21-22, päivästä riippuen

   –> case scenario minä-haen-lapsen: lähden töistä neljältä, kotoa puoli tuntia myöhemmin, haen tyttären hoidosta, laitan lapsille ruuan, olen heidän kanssaan enemmän tai vähemmän läsnäolevasti elleivät tytöt katso dvd:tä jolloin hengaan netissä tai luen (tai hyvällä tsägällä teen jotain kotitöitä)

   –> case scenario ei-kumpikaan-edellisistä: lähden töistä kun siltä tuntuu, yleensä kuuteen mennessä, tulen kotiin usein kaupan kautta, kotona odottaa sama kuvio kuin jos haen tosikoisen

– noin klo 20:30 lapset menevät nukkumaan ja jos olen kotona enkä tanssimassa, noin siihen aikaan alkaa oikea oma aikani. Jos mies on kotona (eikä ulkona ole myrksyä tai sada tai ole pakkasta muutamaa astetta enempää), saatan lähtä lenkille, muutoin, heh, hengaan netissä, luen tai katson telkkaria (nykyisin erittäin vähän, epämääräisen säännöllisesti katson Lostia, josku harvoin jonkun leffan – boxissa taitaa yhä olla jotain, mitä olen tallentanut, mutten vieläkään katsonut). Jos on jotain pakollisia choreja tehtävänä, this is the time. Yhdeksän jälkeen, väsyneenä. Kotityöt, phah, odottakoon vapaapäivää!

– noin klo 23-01 viimein saan itseni peiton alle ja nukkumaan.

 

– noin klo 07:30-08 herää esikoinen, tosikoinen yleensä puolesta tunnista tuntiin myöhemmin, minä havahdun unestani ensimmäisen kerran esikoisen kolistellessa, mistä lähtien nukun koiranunta kuunnellen jatkuvasti puolella korvalla – tai ehkä neljäsosakorvalla – lasten edesottamuksia ja ihan pakostakin pelien tai telkkarin ääniä, mikäli sellaisia on päällä. Mutta yllättävän hyvin olen oppinut nukkumaan sen kaiken läpi.

– noin klo 09:30-11 heräillään miehenkin kanssa viimein, joskus pakosti lasten riitelyyn ja sitä myöti tosikoisen raivoamiseen, joskus lasten lempeisiin haleihin tai jopa sänkyyn tuotuun aamupalaan. Mennään yhdessä aamupalalle ja päivä pyörähtää käyntiin.

–> ihan sinne iltaan asti tehdään jotain yhdessä, jollain kokoonpanolla

   –> case scenario mies-raksalla: tarkoittaa kaikkia normaaleja vapaapäiviä, jollei ole jotain sellaista perheen yhteistä menoa, johon ehdottomasti haluaa mukaan (kuten oman veljensä tuparit) tai jollei minulla ole omaa menoa, johon en voi ottaa lapsia mukaan. Ja siis silloin ollaan tyttöjen kanssa kolmisin, siivotaan, lapset leikkivät, kyläillään, shopataan, sunnuntaisin esikoisella on futistreenit jne. Välillä on minuuttiaikaitaulu, välillä ei. Välillä ehdin lukea tai koneelle, välillä en.

   –> case scenario minulla-menoa: mies ei pääse rakentamaan, nämä päivät on koitettu minimoida tai ainakin yritän sijoittaa menoni vasta iltaan, jolloin mies ehtii raksalle päiväksi ja illaksi lasten kanssa kotiin. Obvious, tämä on predefined toimintaa, ei omaehtoista lukemista, nettisurffailua, shoppailua ilman lapsia tai mitään sen sellaista.

   –> case scenario perhe-yhdessä: mitä tapahtuu nykyisellään harvoin, mutta lienee toivottavasti väliaikaista 😉 Jos ollaan kotona, saa tehtyä omiakin juttuja. Jos ei, well, sitten ei 😉 Ajalla ennen raksavelvoitteita minulla oli tälläisinä päivinä mahdollisuus omaan vapaaseen.

– noin klo 20:30 lapset menevät nukkumaan (paitsi lomilla, lomarytmi on tunnin-kaksi myöhäisempi tytöilläkin) ja loppu menee kuten työpäivinäkin

 

Hmm. Suurin aikavaras taidan olla minä ihan itse. Monine intresseineni. Haluan tehdä kaikkea. Haluan olla töissä, olla lasten kanssa, olla miehen kanssa, lukea vaikka koko ajan, hengata netissä, kirjoittaa blogia, tanssia, juosta, shopata, katsoa elokuvia, laittaa valokuvia… Tuntien vähyytenä tuntuu lähinnä se, että kun lapset ovat hereillä, he tarvitsevat ja kaipaavat huomiota, eikä silloin voi linnoittautua kirjan tai läppärin kannen taakse. Enkä toki edes halua! Mutta ne muutama iltatunti heidän nukkumaanmenonsa jälkeen on kovin vähän sille kaikelle muulle, mitä haluaisin tehdä!

 

Priorisointiahan tämä elämä on. Sen tekee, mikä on itselle tärkeintä (työn ja perheen kanssa olemisen ulkopuolelta). Pois putoaa, tai pikemminkin odottaa aikaa parempaa, sitten se muu. Kuten nukkuminen ja Facebook-applicaatiot ja fun-wall postaukset (tsekkailen ne, mutten ehdi tehdä millekään paljon mitään – paitsi tänään yhdessä tyttöjen kanssa syötettiin Mushley-leppittini ja ostettiin sille tonttulakki 😀 ). Puhumattakaan kaikesta siitä, mitä haluaisin tehdä, mutta millä ei vielä (huomaa 😉 ) olen pientäkään jalansijaa ajankäytössäni, kuten ajaa yksipyöräisellä, parkourata (sitten kun siihen olisi aikaa, olen jo auttamatta liian vanha…), uusia nettisivuja, surfata youtubessa, dis’n dat.

 

Back to square one. Liikaa tekemistä, liian vähän tunteja. Pitäis varmaan haluta vähemmän 😀 Mutta minkäs sitä aktiiviselle luonnolleen mahtaa? Taisi olla vuosi sitten kun eräs työkaverini sanoi, että elän 120% teholla. Kai siinä tunnit kesken loppuukin!

 

[Aktiivisina kai yleensä pidetään ihmisiä, jotka osallistuvat aktiivisesti kaikenlaiseen seura- ym. toimintaan. Mutta se on vain yhden sortin aktiivisuutta ja heiltä taas jää väliin kaikki se, mitä minä haluan tehdä. He priorisoivat eri tavalla. Minulla ei seuratoiminta mahdu lähellekään listaa – se vain ei ole minua varten.]

Isäni soitti puolilta päivin toivottaakseen hyvää Itsenäisyyspäivää ja kyselläkseen, miten sitä aiomme viettää. Kuultuaan huikeista suunnitelmistamme leipoa ja relata (mikä tosin muuttui toimeliaisuudeksi), yritti ehdotella, että edes jotenkin juhlistaisimme päivää. Usko pois, isukki, meille on juhlaa ihan se, että saadaan tehdä koko päivä juuri sitä, mitä halutaan! Mikä tänään tarkoitti ahertamista kahden katon alla. Mies raksalla, naisväki kotona.

 

Ahertamista heti kun oli aamutoimet tehty, mikä tapahtui vasta edellä mainitun puhelun jälkeen. Aamu oli hidas ja leppoisa, mitä nyt yksi raivari piti sammuttaa, kun tytöillä vähän tuli riitaa leikeissä, mitä esikoinen hyvitteli tuomalla meille aamupalan sänkyyn. Vasta siis puolilta päivin menin suikuun ja tyttäret saivat hampaansa pestyä ja vaatteet päälle. Mihin mennessä olohuone oli jo muuttunut ensin tonttujen retkeilyalueeksi…

 

Tein tosikoisen avustamana Daim-chip-cookies-taikinan ja laitoin sen jääkaappiin jähmettymään. Keittiön siivous ja laitettiin tyttöjen kanssa vielä pullataikinakin nousemaan. Sitten aloitin Itsenäisyyspäivän aterian valmistamisen. Lohimedaljongit kesäkurpitsa-herkkusieni-pedillä uuniin kermahautumaan. Lohen hautuessa etsin viimeinkin ne jouluvalot, joita lapset ovat jo kauan kaipailleet. Kyllä olivatkin hyvässä kätkössä, kun en meinannut itsekään muistaa, minne ne viime talvena piilotin! Mutta löytyivät ja tulivat ripustetuiksi. Nyt on havuköynnökset, havupallo ja jouluvalot pihalla.

 

Sillä välin soittelikin jo mies raksalta, että milloinkas sopisi tulla syömään. Joten palasin ruuanlaiton pariin. Pasta kiehumaan ja salaatti kippoon. Lohi oli jo valmista, joten sen otin pois uunista ja laitoin ensimmäisen pellillisen daim-keksejä tilalle. Ja hetken kuluttua toisen, ja kolmannenkin. Lopun taikinan kääräisin muovikelmuun ja laitoin pakastimeen. Olipa pikkuleivät hyviä, kun niitä jälkkäriksi maisteltiin!

 

Mies palasi raksalle, minä ja tytöt (keittiönsiivouksen jälkeen) siirryttiin pullasorvin ääreen. Vino pino suklaa-kookos-korvapuusteja, suklaarouhepäällysteinen pitko ja ihan suklaapullia. Ja sitten jälleen keittiönsiivous. Minkä päälle, vai olisikohan ollut siinä jotenkin kaiken lomassa, pesin kaksi koneellista pyykkiä ja viikkailin kolme koneellista kaappiin. Ja otin esille ompelukoneen! Korjasin toissapäivänä hajonneet farkut (joista ei enää kyllä työhousuiksi ole, mistä syystä piipahdin eilen vaihteeksi henkkamaukassa ostamassa farkut mutta myös uusi bolero tarttui haaviin), esikoisen lippiksen, omat simmarit ja toisetkin housut. Kävin vielä läpi monta laatikollista pieneksi jääneitä lasten vaatteita ja keräsin kolme pussillista kirppikselle vietävää ja kaksi isoa pussillista lasten pienimmälle serkulle annettavaa.

 

 

Illalla lasten katsoessa linnan juhlia pukuja ihastellen, tulostelin osoitteet joulukorttien kuoriin. Joka vuosi päätän, että seuraavana vuonna karsin vähän joulukorttien määrää, joka vuosi huomaan, että olen taas a) tilannut kortteja (valokuvia) b) ostanut postimerkkejä vanhasta tottumuksesta yhtä paljon kuin ennenkin. Mikäs siinä sitten, lähetetään sitten niitä kortteja paljon. Mutta jospa ensi vuonna muistaisi vähän vähentää? Toisaalta, kivahan niitä on lähettää. Olisi kiva saadakin niitä enemmänkin!