Tusinan verran nimmareita papereihin ja nyt ei enää omat nurkat olekaan omia. Kolme viikkoa vielä tässä asutaan, nyt jo toisen omistamassa asunnossa. Ja sitten muutetaan seuraavaan laina-asuntoon, kuten esikoinen vuokra-asunnon nimityksen muisti. Yhdet ikiomatkin nurkat meillä toki on, mutta vielä kovin keskeneräiset. Tarkoitus olisi kesään mennessä päästä omaan taloon.

 

On nämä kuvioita, kerrassaan. Ensin alkoi talon rakentaminen. Sitten alkoi nykyisen myyminen. Ja sitähän kesti. Ja kesti. Ja kesti… melkein viisi kuukautta, kunnes viimein juuri ennen joulua saatiin tämä myytyä. Muuttopäiväksi määrättiin tammikuun loppu, mutta kolme viikkoa ehti vierähtää ilman hajuakaan seuraavasta osoitteesta, kun talo on vielä vaiheessa. Viime perjantaina varmistui kunnan vuokra-asunto siksi aikaa. Ihanaa, ei jouduta taivasalle 😉 Kuten joku kyynisesti huomautti, nämä ovat niitä hyötypuolia siitä että on lapsia. Ai, sehän olin minä. Ei lapsiperhettä niin vaan asunnottomaksi voi jättää!

 

Seuraavaksi alkaa kammoamani muuttohärdelli. Nelihenkisen perheen muutto ei enää olekaan ihan piis of keik. Sitä paitsi sekä logististen seikkojen että tilanpuutteen vuoksi (vuokrakämppä on kolmio) pitäisi kyetä pakkaamaan osa kamoista suoraan uuteen autotalliimme ja ottaa vuokrakämppään vain kaikki tarpeellinen. Tosi helppoo joo. Ja itse muutto joudutaan tekemään arkipäivänä näillä näkymin, koska kuunvaihde sattuu keskelle viikkoa. Plääh. Toisaalta – ainakin lapset ovat ainakin osan muuttoa poissa jaloista hoidossa ja koulussa.

 

Niin, ja sitten on vielä esikoisen koulukyytijärjestelyt. Nyt hänellä on kahden kilometrin koulumatka, jonka osin kulkee kävellen, osin me viedään ja vähän haetaankin, ts. minä usein haen etäpäivinäni. Väliaikaisesta kortteeristamme koulumatkaa kertyy peräti kuusi kilometriä, joten tytär on sitten ihan koulukyydin piirissä näin. Sain viimein kiinni henkilön, joka kunnassa näistä vastaa ja kertoi, että kyllä sieltä muitakin kuljetetaan samaan suuntaan, joten kyyti tulee kyllä. Mietityttää vaan itseä sitten, miten se käytännössä toimii. Siis, hyvin kai! Mut siis… taas jotain uutta.

 

Se oma talo valmistuu pikkuhiljaa. Ensi viikosta alkaen mies pitää pari viikkoa vapaata töistä ja rakentaa täyspäiväisesti sen aikaa. Siellä alkaa sisäseinät yksi kerrallaan valmistua. Sisällä näyttää jo ihan asunnolta, kun se ei ole enää mikään iso halli, vaan siellä on ihan huoneet. Mutta vielä niin paljon kaikkea tehtävää! Pieniä ja vähän isompia taskeja. Mitään varmaa muutoajankohtaa ei todellakaan vielä pysty sanomaan. Mutta jos nyt kesää mennessä. Se olisi ainakin tarkoitus.

 

Nämä ovat näitä mielenkiintoisia aikoja, kun kaikkea on vireillä. Uudenvuodenaattona vielä vähän pelotti. Ei enää yhtään. Vanha ja kulunut sanonta "asioilla on tapana järjestyä" pitää paikkansa aina vaan. Ihminen on loppujen lopuksi vähän niinkuin kissa: putoaa kuitenkin aina jaloilleen. Tai ainakin me ollaan aina pudottu jaloillemme. Nimittäin eipä tämä ole ensimmäinen kerta suinkaan, kun on kaikki sekaisin ja epävarmaa. Sitten asiat vain loksahtelevat kohdilleen. Ja sitten ei enää muistakaan, mistä kaikesta sitä on selvitty.

 

Jos syksyllä ahdistikin, nyt on puhtaasti hyvin helpottunut olo. Vielä helpottuneempi toki kun rumba on kokonaan ohi ja ollaan omassa talossa, omissa nurkissa taas. Mutta näinkin on jo hyvä. Näinkin on jo hyvä 🙂

Lunta on tullut tuvan täydeltä. Aamulla varasin vartin työmatkaan puoli tuntia, mutta siihen meni tunti! Pelkästään Klaukkalan läpi ajamiseen meni puoli tuntia ja ajo rampilta motarille kesti kokonaista kolme minuuttia. Jaksan aina vaan ihmetellä sitä, että kun tulee ensimmäinen oikea talvikeli, pk-seutulaiset on yhtäkkiä täysin paniikissa eikä osaa enää ajaakaan. Kaikkialla on hirveä ruuhka ja liikenne yhtä mylläkkää. Aina se ajotaito silti löytyy taas, eikä lopputalvi ole niin paha.

 

Mut pliis! Lunta tulee joka talvi! Ei se oo niin vaikeeta! Vaan näyttääpä vaan olevan. Kun illemmalla ajoin viemään tosikoista tanssitunnilleen, jouduin mm. köröttelemään rampilta motarille viittäkymppiä, kun edellä ajanut paku ei uskaltanut kiihdyttää. Siis oikeesti! Kuitenkin siellä moottoritiellä muut ajoivat satasta tai ainakin melkein, joten vielä hurjempaa on mennä väliin puolta hitaammalla nopeudella!

 

Myönnänhän minä, että on liukasta. Luistelin minä itsekin tuolla lumessa, totta kai tiedän, että on liukasta. Ja myönnetään, omaa ajamistani helpottaa kummasti ajovakaudenhallinnat sun muut järjestelmät, jotka estävät autoani liukumasta silloinkin kun se muuten luistelisi. Mutta vain Toitsussa. Ja ajan minä Mazdallakin liukkaallakin. Pitää tuntea autonsa ja tuntea tie alla. Kokeilla vähän sen liukkautta turvallisissa kohdin. Eikä tietenkään voi kiihdyttää ja ajaa kuin kuivalla asfaltilla, mutta ei siellä nyt silti tarvitse madellakaan!

 

Sen lisäksi, että luistelin erinäköisiä ajomatkoja eri suuntiin tässä pk-seudulla, milloin mustan jään peittämällä tiellä, milloin lumimössössä, sai vaihteeksi luistella tänään tanssitunnillakin. Salin lattia oli syksyn puolella aivan järkyttävän liukas ja perinteiseen tapaan se oli joulun aikaan "fixattu". Jep jep. Nyt se oli yhtaikaa liukas ja tahmea. Paikoin luisti kuin Bambi jäällä, paikoin töksähti tossu kiinni. Yllättävää kyllä, se oli paljaille jaloille aika optimaalinen. Jopa minä kykenin tanssimaan paljain jaloin, toisin kuin yleensä. Mutta olipa hauskat saundit, kun pyörittiin pirskoja lattian poikki: kuin kaikki olisivat narskuttaneet narskujuustoa 😀

 

Omituisen tatsinsa lisäksi lattiasta nousi outo haju. Naureskeltiin, että tuntien hintojen nousun syy selvisi: tunneilla saa kaupan päällisiksi pienen pilven lattian huuruista. Ja kun huurujen päälle lisätään piruettien pyöriminen lattian poikki osaamatta spotata, oli mielenkiintoinen olo valmis 😀 Ei siis ihme, että auto luisteli kotimatkalla entisestään 😉

 

No ei vaiskaan, ei ne huurut nyt niin vahvat olleet. Mutta tie oli kyllä kotimatkalla liukkaampi kuin mennessä. Lämpötila oli Stadissa nollassa, täällä päin muutaman asteen pakkasella, joten autojen renkaat olivat mukavasti jäädyttäneet tiet täysin luisteluradaksi. Hämmästyttävää, ettei yhtään suola-autoa näkynyt matkalla. Yleensähän ne ovat kärppänä juuri tällaisella säällä levittämässä tonneittain suolaa teille.

 

Kuinkahan pitkään huomenna kestää ajaa pahimpaan ruuhka-aikaan toimistolle? Onneksi ei tarvitse olla siihen mihinkään tiettyyn aikaan. Miksen sitten menisi vähän myöhemmin? Miettimisen arvoinen asia. Olisi vaan taas paljon puoleisesti töitä, eikä sitä jaksa kai kuitenkaan avata konetta ensin himassa ja jatkaa duunissa. On mullakin ongelmat 😀

Kylläpä olikin tällä kertaa vaikea vaihtaa rytmiä lomalta töihin! Enkä rehellisesti sanoen tiedä, onko se nyt vieläkään missään kuosissa, kun oikeastaan se sekosi nyt viikonloppuna vain entisestään. Mutta jos viime viikolla olikin iltaisin vaikea mennä nukkumaan ennen kello yhtä (eikä uni tullut aikaisemmin, vaikka välillä pääsinkin petiin hiukan ennen puolta yötä) siitäkin huolimatta, että aamuherätys oli seiskalta, eilen sentään nukahdin uppouneen jo ysiltä. Mihin on syynsä.

 

Viime viikolla mesettelin yhden italialaisen kaverin kanssa, joka siellä auringonpaisteessa nauttii elämästään (tai ainakin siellä paistaa aurinko, en minä nauttimisista ole satavarma) ja pyytelin lähettämään sitä aurinkoa vähän meillekin. Ja tulihan sitä 🙂 Pilvetöntä taivasta niin että perjantaina saatoin työmatkalla jopa nähdä kuun ja perjantaiyönä oli upea kirkas tähtitaivas. Lauantaina se auringonpaiste tuntui tosin ajoittuvan vähän väärään päivää, sillä 99% valvotun yön päälle se ei tuntunut hyvältä ja joutui pitämään hupun silmillä, kun yritti nukkua bussissa.

 

Meillä oli to-pe firman perinteiset tammikuun kehityspäivät ja päälle "pikkujoulut" tuolla jossain, missä tykitettiin lunta rinteisiin. Vähän pääsi jopa ulkoilmaan lumeen – hupsista! sanoinko pääsi? Taisin sanoa, se oli jopa mukavaa, kun ei ollut sitä muuta elämää siellä lumen ja kylmän haitattavana, eli autoa lumen alta kuorittavana, työvaatteisiin pukeutumista ym. Kunnon kamppeet niskaan ja mukavaa seuraa ja yhteistä kisatyylistä aktiviteettia. Pirteä ulkoilma teki vain hyvää.

 

Myöhemmin illalla pikkujoulubileet alkoivat lihafonduella ja jatkuivat suklaafonduella ja tanssilla ja karaokellakin 😉 Jopa minä kunnostauduin karaokessa – sehän oli ihan kivaa, kun oli biisi, jonka oikeasti osasikin jopa. Suurimmaksi osaksi kuitenkin tyydyin vain tanssimaan. Meillä oli ravintola isoine tanssilattioineen varattuna vain meille, joten annoin mennä täysillä, välillä vähän pöydälläkin. Ja sain siitä myös kuulla vielä aamullakin – mutta vain kehuja 🙂

 

Paikka meni kiinni kahdelta, suurin osa meistä taisi viimein valua sieltä ulos noin kolmelta, mutta luulen, etteivät he vielä silloinkaan saaneet ihan kaikkia pihalle. Kaipa loputkin jossain vaiheessa sieltä ulos heitettiin, ainakin porukkaa tippui tasaisina ryppäinä mökille, jota kaikki näyttivät pitävän välietappina ennen varsinaista jatkomökkiä. Tai ehkei ihan kaikki. Mutta moni kuitenkin.

 

Siinäpä se loppuyö sitten vierähtikin, jutellessa. Ja vaikka lopulta pääni oli tyynyssä ja silmätkin kiinni, ei silti uni oikein ottanut tullakseen. Jonkinlaista torkuntaa luulen harrastaneeni aamulla noin seitsemästä yhdeksään, jolloin nousin viimein aamupalalle. Torkuin lisää bussissa, sitten torkuin lisää kotona, mutta oikeasti nukahdin vasta kotona illalla yhdeksältä. Mitä seurasikin sitten 12 tuntia täyttä koomaa.

 

Yllättävän virkeä olen tänään ollut. Eilen aamulla kului kyllä kahvia, mutta tänään en ole edes muistanut juoda sitä sitten aamupalan. Eikä päätä ole särkenyt sen paremmin eilen kuin tänäänkään. Yhtään punaista ediäkään en ole kaivannut. Mutta myönnettäköön, että pinna on ollut ihan aavistuksen tiukempi kuin normaalisti. Olin silti tänään reippaana lasten kanssa uimassa, vaikka minä olenkin vähän surkea uimahalleilija, kun vain palelen siellä… Siellä kuitenkin oltiin ja kun sitten lähdettiin kotiin,

 

satoi sitä lunta.

 

Se siitä auringosta taas vähäksi aikaa. Ja kuusta ja tähtitaivaasta. Mutta toisaalta, arkihan tässä on taas edessä. Mutta ainakin alkaa taas tanssitunnit huomenna, jee 🙂

Täällä se on, vuosi 2008. Vuosi vaihtui ja on alkanut yhtä rennosti kuin koko joulunaika meidän perheessä on muutenkin sujunut. Sillä erotuksella, ettei sentään kukaan ole kipeänä…

 

Uudenvuodenaattoa vietettiin tänä vuonna ihan vain perheen kesken. Syötiin runsas ja herkullinen varhainen iltapala. Käytiin saunassa. Minkä jälkeen muksut aloittivat riehumisen ja mies melkein nukahti sängylle. Minä valoin tinat lasten kanssa ja sitten lähdettiin koko perhe normaalin lähtöhärdellin säestyksellä Heurekaan katsomaan kello kympin Vantaan kaupungin virallista ilotulitusta, perinteiseen tapaan.

 

Ilotulitus oli jälleen hieno, mutta olisi lasten mielestä saanut kestää pitempään 😉 Sää puolestaan ei ollut ollenkaan hieno. Ei sentään satanut (kuten kotimatkalla Klaukkalassa), mutta oli sumuista ja märkää.

 

   

  

 

Kotona tosikoinen halusi ihan itsekin jo nukkumaan, ja nukahtikin sänkyynsä saman tien. Esikoinen yritti valvoa, mutta lopulta passitin sohvalle nukahtaneen lapsen sänkyynsä yhdentoista maissa. Minä ja mies jäätiin sohvalle katsomaan elokuvaa ja siinäpä se vuosi taas vaihtui, leffan ääressä, kuten niin monesti ennenkin. Muutama tekstari ja ulkona hetkeksi yltynyt pauke ilmoittivat vuoden vaihtumisesta.

 

Aamulla nukuttiin pitkään. Lapset heräilivät puoli kymmenen aikaan, mutta vaikka silloin hetkeksi nousin, menin takaisin nukkumaan ja avasin silmäni seuraavan kerran vasta kaksi tuntia myöhemmin! Syötiin herkullinen brunssi, jonka kruunasivat Elyseen jämillä terästetty mehudrinkki ja omenapancakesit – siskolle kiitos ohjeesta, aivan ihania!

 

Brunssin jälkeen mies lähti raksalle. Ja tapansa mukaan pyysi, että mekin tänään tultaisiin siellä käymään. Joka kerta lähtiessään sitä pyytää, minä vaan en osaa mennä sinne vain menemisen vuoksi, kun ei ole varsinaista asiaa sinne. En minä siellä osaa mitään tehdä (eikä kyse ole osaamisesta as in kädentaidot, vaan ihan vaan niinkun, miten sen selittäisi, se ei ole mun juttu! enkä alun perinkään ajatellut rakentavani taloani itse pikku käsilläni…), eikä siellä ole lasten kanssa varsinkaan kiva hengata. Vielä enemmän kuin itse muuttoa taloon, odotan että tämä kahtiajakautuneisuus loppuu tänä vuonna. Että työmaa on samassa paikassa kuin missä asutaan, ehkä sitten ei miehestäkään enää tunnu siltä kuin minua ei kiinnostaisi. Kun kyse ei ole siitä! En vaan osaa selittää mistä.

 

Noh, nyt ollaan tyttöjen kanssa kotona, minunkin vapaat päättyy tähän taas vähäksi aikaa. Huomenna taas duuniin. Tänään ajattelin käydä läpi eteisen kaappeja – muuttokin lähestyy ja yritän tehdä asioita sen eteen. Mies ei vain huomaa mitä teen, katsoo vain sitä, etten hengaa raksalla. Oh well, ei siis mikään kovin galmourous alku tälle vuodelle (jos ei lasketa brunssia, se oli aika hohdokas 🙂 ), mutta kuka sanoi, että pitäisikään olla? Life goes on ja silleen ja kyllä minäkin taas tästä gloomystani selviän. Toivottavasti muilla oli vähän hohdokkaampi vuodenvaihdos 😉

Uusi vuosi on ihan käsillä. Enää vajaat 8 tuntia ja päivämäärän perään pitääkin osata kirjoittaa 2008. Muistan, miten joskus teininä oli vähän aikaa aina kamalan vaikeaa osata kirjoittaa uusi vuosiluku päiväkirjan merkintöjen päivämääriin. Nykyisin vuodet tuntuvat viuhuvat ohi sellaista vauhtia, että joskus huomaa kirjoittavansa seuraavan vuosiluvun päivämäärään jo liiankin aikaisin 😀 Tai ehkä se johtuu siitä, että seuraavan vuoden kalenterin buukkaaminen todellakin alkaa jo edellisenä syksynä, joten uusi vuosiluku ehtii tulla jo kovin tutuksi ennen kuin se o lähelläkään.

 

Enivei, vuosi 2008 on ihan nurkan takana. Ja jos vuosi sitten tuntui hurjalta, mitä kaikkea tämä kohta päättyvä vuosi näytti tuovansa tullessaan kaikkine tonttikauppoineen ja talonrakennuksineen (puhumattakaan siitä, mitä kaikkea muutakin sen aikana tapahtui!), nyt tämä alkava vuosi vasta pelottavalta tuntuukin! Tai oikeastaan, hassua kyllä, vaikka se sisältää monia potentiaalisesti pelottavia asioita, olen oikeastaan oikeasti hämmentävän luottavaisella mielellä uuden vuoden suhteen. Kuin kissa, olen oppinut uskomaan, että putoan aina jaloilleni.

 

Jos en niin uskoisi, olisinkin varmasti jo hermoraunio. Kuluneen vuoden loppumetreille asti oli vanha asunto myymättä ja tuntui jo epätoivoiselta saada tätä kaupaksi. Mutta niin vaan viikon päästä allekirjoitetaan kauppakirjat. Mihin sisältyy tosin se ensimmäinen pelottavanpuoleinen asia. Ei nimittäin ole mitään tietoa siitä, mihin tästä kuukauden päästä muutetaan! Kuun lopussa pitäisi olla tästä ulkona, mutta eipä ole vielä tietoa väliaikaisesta asunnosta. Luotan vain, ettei kodittomiksikaan jäädä. Aika irrationaalista sinällään. Mutta jos ei kunnalta heru asuntoa, kaipa sitä hätä jonkun keinon keksii.

 

Pelottavaa on moni muukin tähän asuntoihin ja rakentamiseen liittyvä seikka, eikä vähiten rahoituksen riittävyys. Kaikenmoisista tilanteista tässä elämässä on silti ennenkin selvitty, joten eiköhän me tästäkin jaloillemme pudota. Saa nähdä sitten, milloin päästään viimein muuttamaan uuteen taloomme. Kyllä kai se ennen kesää tapahtuu. Ja sitten se kissa. Mistähän sellaisen meille löytäisi?

 

Ja sitten on kaikenlaista jännittävää työelämään liittyen. Aika lunastaa paikkoja ja asioita ja lupauksia. Olenko valmis? Enköhän. Aika olla 😀 Uudet asiat ovat kuitenkin aina vähän jännittäviä. Mutta eipä niistä selviä kuin tekemällä.

 

Uusia asioita, epävarmuustekijöitä, jännitystä. Siinäpä odotusarvoa alkavalle vuodelle. Aikamoista. Eipä käy elämä ainakaan tylsäksi! Ei sillä, että se viime vuosina olisi käynytkään. Parempi kuitenkin niin, taidan kuitenkin olla sen verran seikkailunhakuinen ihminen. Aina väitän olevani turvallisuushakuinen, mutta liika turvallisuus sittenkin puuduttaa ja kaipaan virikkeitä. Näissä virikkeissä on se hyvä puoli, että ne tapahtuvat – lurking asunnottomuutta lukuun ottamatta 😉 – turvallisen perustan päällä. Siinä on siis sopivasti molempia, turvaa ja jännitystä.

 

Ei siis sittenkään niin pelottavaa vuotta 2008! Oikeastaan aika positiivisella jännityksellä tähän vuoteen lähden 🙂 Ja toivotan kaikille muillekin

 

 

[Ja omista mieltymyksistäni huolimatta lumista alkuvuotta, jotta kaikki halukkaat pääsevät hiihtämään, mukaan lukien omat lapseni, jotka jo huokailivat pettyneinä, kun aamupäivällä satanut lumi jo taas suli.]