Tusinan verran nimmareita papereihin ja nyt ei enää omat nurkat olekaan omia. Kolme viikkoa vielä tässä asutaan, nyt jo toisen omistamassa asunnossa. Ja sitten muutetaan seuraavaan laina-asuntoon, kuten esikoinen vuokra-asunnon nimityksen muisti. Yhdet ikiomatkin nurkat meillä toki on, mutta vielä kovin keskeneräiset. Tarkoitus olisi kesään mennessä päästä omaan taloon.

 

On nämä kuvioita, kerrassaan. Ensin alkoi talon rakentaminen. Sitten alkoi nykyisen myyminen. Ja sitähän kesti. Ja kesti. Ja kesti… melkein viisi kuukautta, kunnes viimein juuri ennen joulua saatiin tämä myytyä. Muuttopäiväksi määrättiin tammikuun loppu, mutta kolme viikkoa ehti vierähtää ilman hajuakaan seuraavasta osoitteesta, kun talo on vielä vaiheessa. Viime perjantaina varmistui kunnan vuokra-asunto siksi aikaa. Ihanaa, ei jouduta taivasalle 😉 Kuten joku kyynisesti huomautti, nämä ovat niitä hyötypuolia siitä että on lapsia. Ai, sehän olin minä. Ei lapsiperhettä niin vaan asunnottomaksi voi jättää!

 

Seuraavaksi alkaa kammoamani muuttohärdelli. Nelihenkisen perheen muutto ei enää olekaan ihan piis of keik. Sitä paitsi sekä logististen seikkojen että tilanpuutteen vuoksi (vuokrakämppä on kolmio) pitäisi kyetä pakkaamaan osa kamoista suoraan uuteen autotalliimme ja ottaa vuokrakämppään vain kaikki tarpeellinen. Tosi helppoo joo. Ja itse muutto joudutaan tekemään arkipäivänä näillä näkymin, koska kuunvaihde sattuu keskelle viikkoa. Plääh. Toisaalta – ainakin lapset ovat ainakin osan muuttoa poissa jaloista hoidossa ja koulussa.

 

Niin, ja sitten on vielä esikoisen koulukyytijärjestelyt. Nyt hänellä on kahden kilometrin koulumatka, jonka osin kulkee kävellen, osin me viedään ja vähän haetaankin, ts. minä usein haen etäpäivinäni. Väliaikaisesta kortteeristamme koulumatkaa kertyy peräti kuusi kilometriä, joten tytär on sitten ihan koulukyydin piirissä näin. Sain viimein kiinni henkilön, joka kunnassa näistä vastaa ja kertoi, että kyllä sieltä muitakin kuljetetaan samaan suuntaan, joten kyyti tulee kyllä. Mietityttää vaan itseä sitten, miten se käytännössä toimii. Siis, hyvin kai! Mut siis… taas jotain uutta.

 

Se oma talo valmistuu pikkuhiljaa. Ensi viikosta alkaen mies pitää pari viikkoa vapaata töistä ja rakentaa täyspäiväisesti sen aikaa. Siellä alkaa sisäseinät yksi kerrallaan valmistua. Sisällä näyttää jo ihan asunnolta, kun se ei ole enää mikään iso halli, vaan siellä on ihan huoneet. Mutta vielä niin paljon kaikkea tehtävää! Pieniä ja vähän isompia taskeja. Mitään varmaa muutoajankohtaa ei todellakaan vielä pysty sanomaan. Mutta jos nyt kesää mennessä. Se olisi ainakin tarkoitus.

 

Nämä ovat näitä mielenkiintoisia aikoja, kun kaikkea on vireillä. Uudenvuodenaattona vielä vähän pelotti. Ei enää yhtään. Vanha ja kulunut sanonta "asioilla on tapana järjestyä" pitää paikkansa aina vaan. Ihminen on loppujen lopuksi vähän niinkuin kissa: putoaa kuitenkin aina jaloilleen. Tai ainakin me ollaan aina pudottu jaloillemme. Nimittäin eipä tämä ole ensimmäinen kerta suinkaan, kun on kaikki sekaisin ja epävarmaa. Sitten asiat vain loksahtelevat kohdilleen. Ja sitten ei enää muistakaan, mistä kaikesta sitä on selvitty.

 

Jos syksyllä ahdistikin, nyt on puhtaasti hyvin helpottunut olo. Vielä helpottuneempi toki kun rumba on kokonaan ohi ja ollaan omassa talossa, omissa nurkissa taas. Mutta näinkin on jo hyvä. Näinkin on jo hyvä 🙂