Kurkistin kahvitauolla sisäpihan ovesta ulos. Sieltä on mahdollista nähdä neliönmuotoinen pala taivasta. Ei se tänään kokonaan sininen ollut, mutta päältä lipuvien pilvien lomasta saattoi nähdä häivähdyksiä taivaan talvisen hailakasta sinestä. Voi kuinka kaipaankaan sinistä taivasta, pilvettömiä päiviä, aurinkoa! Niitä päiviä, joina istuin kahvitauolla sisäpihalla paahtumassa kirkkaassa auringonpaisteessa.

 

Sitä sinistä taivasta ei olekaan näkynyt päiviin – vai viikkoihin? Tosin en voi olla siitä ihan varma, sillä näinä pimeinä aikoina voi mennä päiviä ilman, että näen koko taivasta päivän aikana. Ilman että näen päivänvaloa ollenkaan. Täällä keinovalossa istun. On täällä ikkunoitakin, mutta niistä ei tule katsottua ulos; on liian kiire ja se vaatisi katseen nostamisen tietokoneelta ja keskittymisen herpaantumisen. Ja toisinaan suorastaan toiseen paikkaan siirymisen. Ei kai ihme, että väsyttää. Ihminen tarvitsee, paitsi lepa, myös valoa. Aurinkoa, ei lamppuja.

 

Eikä taivas nytkään tosiaan pilvetön ole, mutta pilvipeite ei ole tiivis. Eikä siellä ainakaan äsken satanut. Paljonkohan maksaisi vuokrata Moskovasta ne pilvitykit? Ne, joilla saisi edes hetkeksi aukon pilviin ja sinisen taivaan näkyviin? Voisin käyttää niitä vaikka lauantaina ja sunnuntaina päivällä. Jos vaikka näkisi pilkahduksen auringostakin! Sen säteet eivät edes kirkkaina päivinä talviaikaan löydä tietään tälle työpaikkani sisäpihalle. Niin on korkeat talot tiiviisti esteenä.

 

Äitini tänään kirjoitteli Kanarialta, että jos minulla onkin täällä Suomessa overloadia, on hänellä siellä pahasti underloadia. Mutta siellä onkin aurinkoa. Ja siellä näkee sinistä taivasta. Ei vain palaa, vaan ihan koko taivaan kannen yli. Vaikka mutsilla onkin äksöniäkin paljon vähemmän kuin minulla, antaa lämpö ja aurinko ja sininen taivas energiaakin ihan toisella tavalla kuin tämä ikuinen harmaus ja pimeys täällä.

 

Miten sitä saisi siirrettyä toimintonsa vaikka sinne Kanarialle? On tässä useammankin duunikaverin kanssa pohdiskeltu, että pitäisi alkaa järjestää sellaisia viikon boot campeja jossain lämpimässä maassa. Tai vaikka olla siellä itse ja pitää kurssit videokonferensseina 😉 Yksi kaveri tosin tällaisista ääneen haaveillessani totesi, ettei hän ainakaan tulisi kurssille, jossa kouluttajan takana näkyy sininen taivas ja palmupuut. "Pidetäänpä kahvitauko, pakko päästä uimaan kun on niin kuuma!" Juu, ottaisi minuakin päähän 😉

 

Hämmästyttävällä tavalla täällä talven harmaassa ilahdutti kuitenkin jo se, että näki edes pienen palan sitä sinistä. Pieni muistutus siitä, että kyllä se yhä siellä on. Että jos vain sinnittelee vielä vähän aikaa, tulee valoisampaa, kirkkaampaa ja lämpimämpää. Ellei kesälläkin sada joka toinen päivä kuten tänä vuonna. Mistähän ihmeestä on syntynyt legenda Suomen sinisestä taivaasta ja valkoisista pilvistä, kun täällä tuntuu oikeasti satavan jatkuvasti!?

 

Ja miksei ole jo perjantai, kuten tuossa hetken aikaa jo luulin…?