Valitettava tosiasia on, että vuorokaudessa on vain 24 tuntia. Yhtään enempää tunteja siihen ei saa, vaikka kuinka haluaisi. Asian lohdullinen puoli on, että vuorokaudessa on aina tasan 24 tuntia. Ei siinä ole yhtään vähempää niitä tunteja, vaikka kuinka siltä tuntuisi. Ja koska niin kovin usein haluaisi ja niin kovin usein siltä tuntuisi, mitä ilmeisimmin ne tunnit kuitenkin jotenkin mystisesti aina johonkin katoavat. Mihin se aika minulla oikein kuluu?

 

– noin klo 07-08: aamuhärdelli alkaa, esikoisen kouluajoista ja minun työpäiväni laadusta riippuen, töissä olen viimeistään puoli kymmenen maissa

–> 16…17…18…19(…20) olen töissä, riippuen siitä, kumpi hakee tosikoisen hoidosta ja olenko menossa tanssitunnille vai en

   –> case scenario tanssitunti: olen töissä tanssituntiin saakka eli noin seitsemään illalla, paitsi jos olen ollut kotitoimistolla ja hakenut tosikoisen, jolloin olen lasten kanssa kunnes lähden tunnille, mistä kotiudun vasta klo 21-22, päivästä riippuen

   –> case scenario minä-haen-lapsen: lähden töistä neljältä, kotoa puoli tuntia myöhemmin, haen tyttären hoidosta, laitan lapsille ruuan, olen heidän kanssaan enemmän tai vähemmän läsnäolevasti elleivät tytöt katso dvd:tä jolloin hengaan netissä tai luen (tai hyvällä tsägällä teen jotain kotitöitä)

   –> case scenario ei-kumpikaan-edellisistä: lähden töistä kun siltä tuntuu, yleensä kuuteen mennessä, tulen kotiin usein kaupan kautta, kotona odottaa sama kuvio kuin jos haen tosikoisen

– noin klo 20:30 lapset menevät nukkumaan ja jos olen kotona enkä tanssimassa, noin siihen aikaan alkaa oikea oma aikani. Jos mies on kotona (eikä ulkona ole myrksyä tai sada tai ole pakkasta muutamaa astetta enempää), saatan lähtä lenkille, muutoin, heh, hengaan netissä, luen tai katson telkkaria (nykyisin erittäin vähän, epämääräisen säännöllisesti katson Lostia, josku harvoin jonkun leffan – boxissa taitaa yhä olla jotain, mitä olen tallentanut, mutten vieläkään katsonut). Jos on jotain pakollisia choreja tehtävänä, this is the time. Yhdeksän jälkeen, väsyneenä. Kotityöt, phah, odottakoon vapaapäivää!

– noin klo 23-01 viimein saan itseni peiton alle ja nukkumaan.

 

– noin klo 07:30-08 herää esikoinen, tosikoinen yleensä puolesta tunnista tuntiin myöhemmin, minä havahdun unestani ensimmäisen kerran esikoisen kolistellessa, mistä lähtien nukun koiranunta kuunnellen jatkuvasti puolella korvalla – tai ehkä neljäsosakorvalla – lasten edesottamuksia ja ihan pakostakin pelien tai telkkarin ääniä, mikäli sellaisia on päällä. Mutta yllättävän hyvin olen oppinut nukkumaan sen kaiken läpi.

– noin klo 09:30-11 heräillään miehenkin kanssa viimein, joskus pakosti lasten riitelyyn ja sitä myöti tosikoisen raivoamiseen, joskus lasten lempeisiin haleihin tai jopa sänkyyn tuotuun aamupalaan. Mennään yhdessä aamupalalle ja päivä pyörähtää käyntiin.

–> ihan sinne iltaan asti tehdään jotain yhdessä, jollain kokoonpanolla

   –> case scenario mies-raksalla: tarkoittaa kaikkia normaaleja vapaapäiviä, jollei ole jotain sellaista perheen yhteistä menoa, johon ehdottomasti haluaa mukaan (kuten oman veljensä tuparit) tai jollei minulla ole omaa menoa, johon en voi ottaa lapsia mukaan. Ja siis silloin ollaan tyttöjen kanssa kolmisin, siivotaan, lapset leikkivät, kyläillään, shopataan, sunnuntaisin esikoisella on futistreenit jne. Välillä on minuuttiaikaitaulu, välillä ei. Välillä ehdin lukea tai koneelle, välillä en.

   –> case scenario minulla-menoa: mies ei pääse rakentamaan, nämä päivät on koitettu minimoida tai ainakin yritän sijoittaa menoni vasta iltaan, jolloin mies ehtii raksalle päiväksi ja illaksi lasten kanssa kotiin. Obvious, tämä on predefined toimintaa, ei omaehtoista lukemista, nettisurffailua, shoppailua ilman lapsia tai mitään sen sellaista.

   –> case scenario perhe-yhdessä: mitä tapahtuu nykyisellään harvoin, mutta lienee toivottavasti väliaikaista 😉 Jos ollaan kotona, saa tehtyä omiakin juttuja. Jos ei, well, sitten ei 😉 Ajalla ennen raksavelvoitteita minulla oli tälläisinä päivinä mahdollisuus omaan vapaaseen.

– noin klo 20:30 lapset menevät nukkumaan (paitsi lomilla, lomarytmi on tunnin-kaksi myöhäisempi tytöilläkin) ja loppu menee kuten työpäivinäkin

 

Hmm. Suurin aikavaras taidan olla minä ihan itse. Monine intresseineni. Haluan tehdä kaikkea. Haluan olla töissä, olla lasten kanssa, olla miehen kanssa, lukea vaikka koko ajan, hengata netissä, kirjoittaa blogia, tanssia, juosta, shopata, katsoa elokuvia, laittaa valokuvia… Tuntien vähyytenä tuntuu lähinnä se, että kun lapset ovat hereillä, he tarvitsevat ja kaipaavat huomiota, eikä silloin voi linnoittautua kirjan tai läppärin kannen taakse. Enkä toki edes halua! Mutta ne muutama iltatunti heidän nukkumaanmenonsa jälkeen on kovin vähän sille kaikelle muulle, mitä haluaisin tehdä!

 

Priorisointiahan tämä elämä on. Sen tekee, mikä on itselle tärkeintä (työn ja perheen kanssa olemisen ulkopuolelta). Pois putoaa, tai pikemminkin odottaa aikaa parempaa, sitten se muu. Kuten nukkuminen ja Facebook-applicaatiot ja fun-wall postaukset (tsekkailen ne, mutten ehdi tehdä millekään paljon mitään – paitsi tänään yhdessä tyttöjen kanssa syötettiin Mushley-leppittini ja ostettiin sille tonttulakki 😀 ). Puhumattakaan kaikesta siitä, mitä haluaisin tehdä, mutta millä ei vielä (huomaa 😉 ) olen pientäkään jalansijaa ajankäytössäni, kuten ajaa yksipyöräisellä, parkourata (sitten kun siihen olisi aikaa, olen jo auttamatta liian vanha…), uusia nettisivuja, surfata youtubessa, dis’n dat.

 

Back to square one. Liikaa tekemistä, liian vähän tunteja. Pitäis varmaan haluta vähemmän 😀 Mutta minkäs sitä aktiiviselle luonnolleen mahtaa? Taisi olla vuosi sitten kun eräs työkaverini sanoi, että elän 120% teholla. Kai siinä tunnit kesken loppuukin!

 

[Aktiivisina kai yleensä pidetään ihmisiä, jotka osallistuvat aktiivisesti kaikenlaiseen seura- ym. toimintaan. Mutta se on vain yhden sortin aktiivisuutta ja heiltä taas jää väliin kaikki se, mitä minä haluan tehdä. He priorisoivat eri tavalla. Minulla ei seuratoiminta mahdu lähellekään listaa – se vain ei ole minua varten.]

Isäni soitti puolilta päivin toivottaakseen hyvää Itsenäisyyspäivää ja kyselläkseen, miten sitä aiomme viettää. Kuultuaan huikeista suunnitelmistamme leipoa ja relata (mikä tosin muuttui toimeliaisuudeksi), yritti ehdotella, että edes jotenkin juhlistaisimme päivää. Usko pois, isukki, meille on juhlaa ihan se, että saadaan tehdä koko päivä juuri sitä, mitä halutaan! Mikä tänään tarkoitti ahertamista kahden katon alla. Mies raksalla, naisväki kotona.

 

Ahertamista heti kun oli aamutoimet tehty, mikä tapahtui vasta edellä mainitun puhelun jälkeen. Aamu oli hidas ja leppoisa, mitä nyt yksi raivari piti sammuttaa, kun tytöillä vähän tuli riitaa leikeissä, mitä esikoinen hyvitteli tuomalla meille aamupalan sänkyyn. Vasta siis puolilta päivin menin suikuun ja tyttäret saivat hampaansa pestyä ja vaatteet päälle. Mihin mennessä olohuone oli jo muuttunut ensin tonttujen retkeilyalueeksi…

 

Tein tosikoisen avustamana Daim-chip-cookies-taikinan ja laitoin sen jääkaappiin jähmettymään. Keittiön siivous ja laitettiin tyttöjen kanssa vielä pullataikinakin nousemaan. Sitten aloitin Itsenäisyyspäivän aterian valmistamisen. Lohimedaljongit kesäkurpitsa-herkkusieni-pedillä uuniin kermahautumaan. Lohen hautuessa etsin viimeinkin ne jouluvalot, joita lapset ovat jo kauan kaipailleet. Kyllä olivatkin hyvässä kätkössä, kun en meinannut itsekään muistaa, minne ne viime talvena piilotin! Mutta löytyivät ja tulivat ripustetuiksi. Nyt on havuköynnökset, havupallo ja jouluvalot pihalla.

 

Sillä välin soittelikin jo mies raksalta, että milloinkas sopisi tulla syömään. Joten palasin ruuanlaiton pariin. Pasta kiehumaan ja salaatti kippoon. Lohi oli jo valmista, joten sen otin pois uunista ja laitoin ensimmäisen pellillisen daim-keksejä tilalle. Ja hetken kuluttua toisen, ja kolmannenkin. Lopun taikinan kääräisin muovikelmuun ja laitoin pakastimeen. Olipa pikkuleivät hyviä, kun niitä jälkkäriksi maisteltiin!

 

Mies palasi raksalle, minä ja tytöt (keittiönsiivouksen jälkeen) siirryttiin pullasorvin ääreen. Vino pino suklaa-kookos-korvapuusteja, suklaarouhepäällysteinen pitko ja ihan suklaapullia. Ja sitten jälleen keittiönsiivous. Minkä päälle, vai olisikohan ollut siinä jotenkin kaiken lomassa, pesin kaksi koneellista pyykkiä ja viikkailin kolme koneellista kaappiin. Ja otin esille ompelukoneen! Korjasin toissapäivänä hajonneet farkut (joista ei enää kyllä työhousuiksi ole, mistä syystä piipahdin eilen vaihteeksi henkkamaukassa ostamassa farkut mutta myös uusi bolero tarttui haaviin), esikoisen lippiksen, omat simmarit ja toisetkin housut. Kävin vielä läpi monta laatikollista pieneksi jääneitä lasten vaatteita ja keräsin kolme pussillista kirppikselle vietävää ja kaksi isoa pussillista lasten pienimmälle serkulle annettavaa.

 

 

Illalla lasten katsoessa linnan juhlia pukuja ihastellen, tulostelin osoitteet joulukorttien kuoriin. Joka vuosi päätän, että seuraavana vuonna karsin vähän joulukorttien määrää, joka vuosi huomaan, että olen taas a) tilannut kortteja (valokuvia) b) ostanut postimerkkejä vanhasta tottumuksesta yhtä paljon kuin ennenkin. Mikäs siinä sitten, lähetetään sitten niitä kortteja paljon. Mutta jospa ensi vuonna muistaisi vähän vähentää? Toisaalta, kivahan niitä on lähettää. Olisi kiva saadakin niitä enemmänkin!

Surffailin jälleen aamulla työmatkalla radiokanavilla ja satuin Rockille juuri sellaisella hetkellä, jolloin siellä soi Finlandia-hymni acapella-mieskuoron esittämänä. Hetken hätkähdin ja vaihdoin kanavaa jotain viihteellisempää etsien, mutta palasinkin takaisin kuuntelemaan hymniä. Finlandia-hymni on lapsesta saakka ollut yksi ihan ehdottomia suosikkejani isänmmallisten laulujen joukossa ja jälleen se onnistui saamaan väreet kulkemaan pitkin kroppaani. On se vaan niin hieno!

 

Minut on kasvatettu hyvin konservatiivisesti ja konservatiiviseksi ja isänmaalliseksi. Suomalaisuus on istutettu minuun pienestä lapsesta asti. Suomalaisuus ainutlaatuisena asiana, Suomi ainutlaatuisena maana. Evakon ja sotaveteraanien lapsenlapsena – joita toki ikäpolvestani on iso osa – minut on pienestä asti opetettu kunnioittamaan ja arvostamaan sitä, että Suomi on itsenäinen, että se ei ole itsestäänselvää ja että Suomi on lähes tyhjästä rakennettu parissa sukupolvessa sellaiseksi kuin se tänä päivänä on.

 

Ainutlaatuisuus on sinänsä suhteellinen käsite. Jokaiselle oma maa on ainutlaatuinen. Suomessa, kuten kaikissa muissakin maissa, on hurjasti hyvää, mutta myös nurjat puolensa. Mikään maa ei ole täydellinen. Mutta se ei poista sitä, että yhä tuntuu hienolta laulaa Maamme-laulua olipa se sitten urheilukisojen voiton myötä tai päiväkodin itsenäisyyspäivä- ja joulujuhlassa, kuten eilen, nuoremman tyttäreni ollessa toisena airuena lipun kantajan vierellä. Ja yhä tuntuu hienolta kuulla Finlandia-hymni radiosta tai vaikka vain laulaa kotona Siniristilippua tai maakuntalauluja – joita minut on myös opetettu rakastamaan jo pienestä asti. Ja joihin ilahduksekseni myös tyttäreni ovat tykästyneet 🙂

 

Itsenäisyyspäivän vietto on meillä yleensä vähemmän perinteikästä tai juhlavaa, usein tulee leivottua (mikä on meininki huomennakin) tai tehtyä muita jouluvalmisteluja, kun on yksi "ylimääräinen" vapaapäivä näin joulunaluskiireiden alla. Jos ollaan kotona, saatetaan hyvällä tsägällä muistaa sytyttää kynttilät illalla ja tyttäret tykkäävät tästä yleisestä kansanhuvista eli arvostella linnanjuhlijoiden "prinsessapukuja "telkkarista. Sen lähemmäs hovielämää kun ei meidän maassa päästä.

 

Silti, mitä vanhemmaksi tulen, sitä tärkeämmältä suomalaisuus tuntuu tuntuvan. Luulisi, että kaikki EU:t ja eurot (joita alunperin vastustin ja joissa yhä näen sekä hyvät että huonot puolensa, mutta joiden vastustamisessa en enää näe mitään mieltä, kun ne nyt ovat jo tapahtuneita asioita) olisivat vähän kerrassaan muuttaneet minuakin enemmän eurooppalaiseksi. Mutta ei, kyllä minä olen suomalainen. Eurooppalaisuus on vain sana. Suomalaisuus on tunne. Markkoja olen lakannut jo kaipaamasta 😉 mutta lipusta en luovu.

 

 

Kun nykyisin puhutaan suomalaisuudesta, nostetaan aina esille Nokia ja Räikkönen, takavuosina Häkkinen ja Nykänen. Milloin mikäkin ja kukakin, joka tavallaan vie Suomea maailmankartalle. Onhan se totta, että Räikkösen myötä on ehkä muutama ihminen enemmän maailmassa, joka tietää, että on olemassa maa nimeltä Suomi ja äf-ykkösiä tai rallia seuraavat ovat jo tehneet sen johtopäätöksen, että suomalaiset tykkäävät ajaa kovaa. Nokia – kuinka moni enää tietää, mikä sen emämaa on? Kuinka moni muistaa, että Lego on tanskalainen?

 

Suomalaisuus on paljon enemmän kuin Nokia tai Räikkönen. Paljon enemmän kuin se, mitä Conan O’Brien täältä sai vuosi sitten irti. Paljon enemmän kuin kaikki eukonkanto- ja saunomiskisat, tai suopallo ja muut extreme-jutut, joilla Suomea yleensä maailmalle markkinoidaan. Enemmän kuin mikä tahansa mitä yksittäiset tai massoittaiset ihmiset tekevät. Suomalaisuus on suomalaisten sydämessä ja mielessä. Se on asenne. Se saadaan äidinmaidossa. Tai isän laulaessa kehtolauluksi Elo tää juoksuhaudoissa on… 😉

Nyt se on alkanut, se vuodenkierron vaikein aika. Kanarianlataukset ovat jo kuluneet akusta pois ja kaamosväsymys hiipinyt jäseniin. Aurinko on jossain kaiken tuon lähes valkoisen harmauden takana, piilossa. On kylmää. On lunta. On harmaata. Ja minä käyn enää puolella teholla. Huomasin eilen tanssitunnilla, etten illalla enää yksinkertaisestikaan jaksanut keskittyä. Aivoni lakkasivat toimimasta siinä noin kahdeksan aikaan.

 

Eilen satoi lunta. Helsingissä se oli räntää ja illalla enää ihan silkkaa vettä, mutta täällä 30km päässä sisämaassa se oli ihan lunta. Märkää, raskasta ja paksua, mutta lunta. Ja tiet olivat ja sivutiet ovat varmaan vieläkin aivan puuroa. Liikenne oli eilen iltapäivällä tanssitunneille matkatessamme täyttä mössöistä jumitusta. Ehkei aivan kaaosta, mutta ei paljon enää puuttunut. Täällä Klaukkalan päässä tein reittivalintoja sen mukaan, ettei tarvinnut ajaa risteyksen yli ylämäkeen ruuhkassa – ylitystähän olisi saanut odottaa puoli päivää, kun ei voinut kiihdyttää vain johonkin väliin.

 

Asunto ei ole vieläkään myyty ja se ahdistaa tässä kaamoksen keskellä myös. Etenkin, kun tämä pitäisi jatkuvasti pitää 24h varoitusajalla näyttösiistinä. Meillähän normaalisti on melkoista kaaosta arkisin, kun lapset ja mies levittävät tavaransa ympäri lukaalia eikä kukaan ymmärrä laittaa likaisia astioita saman tien koneeseen (puhumattakaan, että joku tyhjentäisi sen, jos siellä on puhtaat), joten joka kerta kun tänne pitäisi päästää joku katsomaan, on uusi siivousurakka edessä. En selvästikään ole kouluttanut perhettäni riittävän hyvin. Mutta se johtunee siitä, etten itsekään normaalioloissa ole järin aktiivinen siistinäpitäjä.

 

Sunnuntaina tein taas ison siivouksen. Yksin. Jopa lasten huoneet jouduin lopulta siivoamaan itse, kun ei siitä taas mitään tullut. Esikoinen toisinaan saa siivousinnostuksia ja pari viikkoa sitten siivosi huoneensa, pesi lattiansa, tamppasi mattonsa ja viikkasi vielä pyykitkin kaappiin. Mutta ei siitä taas viime sunnuntaina ollut jälkeäkään siitä innosta. Joten puunasin kodin yksin, miehen ahertaessa raksalla, ja olin lopulta kuin peppuun ammuttu karhu, kun suututti jo niin. Ja tänä iltana täällä pitäisi taas olla siistiä. Ei kai tässä kauheasti luulisi ehtineen talo sotkeentua, mutta on täällä silti vähän tekemistä taas. Syvä huokaus.

 

Onneksi kohta on joulu. Olen jo kauan sitten lakannut toivomasta lunta jouluksi, paitsi ehkä ihan vaan aatoksi. Fifty-sixty-tsänsseillä sitä on tai ei, ihan sama minulle. Mutta itse joulu on juhlista parhaita. Olen viime vuosina lasteni myötä oppinut uudestaan nauttimaan siitä. Kuusen tuoksu, kinkku uunissa, joulupöytä koreana 🙂 Yhdessäoloa, rauhaa ja lepoa. Edes lasten mekastus ei haittaa niin paljon jouluna. Kun vaan ehtisi leipoa vähän ennen joulua! Ihan perinteisiä pipareita, daim-pikkuleipiä, vaikka joulupullia, omenakakkua… Edes jotain!

 

Joulun jälkeen onkin kohta uusi vuosi. Kaamosaikaa kestää vielä jonkin aikaa, vaikka tammikuussa auringon näkemisen todennäköisyys taas kasvaakin. Mutta talven kylmin aika on silloin vasta edessäpäin ja se on pimeyttäkin pahempaa. Monta kuukautta vielä odotettavana ennen kuin aurinko alkaa lämmittää, lumi väistyy ja puut alkaa taas vihertää. Ennen kuin minunkin soluni heräävät talvihorroksestaan.

 

Miten tämän talven taas jaksaa ja kestää? Äiti, lähetä mulle auringonsäteitä sieltä kanarialta tänne!