Tosikoiseni vaatevalinnat hoitoon tänä aamuna olivat vähän vähemmän tavanomaiset. Etsittiin kaapista valkoiset sukkahousut ja valkoinen pusero. Kaivettiin laatikosta keiju-prinsessamekko, valtikka, kissankorvat, korkokengät, prinsessasormikkaat, kruunu… Sovitettiin päähän kissankorvia ja prinsessakruunua yhtaikaa, mutta kummin päin tahansa sijoitettuna tuntui kuulemma niin oudolta, että tytär tyytyi pelkkiin korviin. Oleellisinta oli näyttää kissalta (ooh, häntä unohtui aamun kiireessä!).

 

Sitten pääsi äiti taiteilemaan, kun tyttären kasvoihin piti maalata punainen nenä, viikset ja koukeroita ja sydämiä – pitäähän sitä nyt olla vähän raitaa kissassa! Meillä ei ole kasvovärejä, joten maalaukset tehtiin ihan hyviksi ennenkin havaituilla vesiväreillä, jotka tosin ensi töikseen lennähtivät pitkin lattiaa, kun asetin ne vähän huterasti lavuaarin reunalle. Aikani pensselillä sudittuani näytti neitonen niin kissalta niin kissalta. Korvat pois, pipo päähän, takki päälle ja hoitoon.

 

"Varo kissa, täällä on koira!" kuului ensimmäinen tervehdys päiväkodissa tyttären astuttua ovesta sisään. Toden totta, eteisessä odotti dalmatialaiskoira – kera tusinan prinsessan ja keijun ja yhden haltiattarenkin. Tytär siirtyi ryöhelöparven saattelemana sisälle päiväkotiin, tarvikkeitaan kavereilleen esitellen, muistaen hädin tuskin huikata äidille moimoita.

 

Lapset rakastavat rooliasuja ja naamiaisia. Kuten esikoisesta oli niin hauskaa pukeutua halloween-juhliin noidaksi, että asua piti kokeilla oikein moneen kertaan viikolla ennen juhlia. Kuten tosikoisen lempileikkeihin kuuluu kaivaa roolivaatelaatikosta prinsessamekkoja ja kenkiä ja laukkuja ja kruunuja ja ja… Ja molemmista on hauskaa saada kasvoihin eläin-maalaus, ts. viikset, punainen nenänpää, viiruja, leopardipilkkuja jne. Esikoisella on prinsessavaihe ohi jo aikaa sitten, mutta se ei estä pukeutumasta silti välillä prinsessaksi tai haltiattareksi. Ihanaa satuun pukeutumista!

 

Äidille lasten naamiaiset eivät aina ole yhtä mukava juttu 😉 Nyt meillä alkaa olla noita prinsessapukuja ja kissankorvia ja jopa se noitapuku ynnä muita asuja ihan kohtalaisesti, mutta jos haluaisi jotain muuta, on kaksi vaihtoehtoa: 1) äiti on kekseliäs ja käsistään kätevä ja näppärästi valmistaa lapsille asuja tai 2) äiti kävelee kauppaan ja ostaa kamalan kalliin puvun, jolle ei ole "oikeaa" käyttöä ja joka jää liian nopeasti liian pieneksi. Well, meillä äiti ei ole kätevä, mutta satunnaisesti kekseliäs. Joten taaplaillaan jossain tuolla välimaastossa.

 

Kuitenkin minäkin muistan miten kivaa oli pukeutua! Kuusivuotiaana pidin ensimmäiset (ja viimeiset?) naamiassynttärini, joihin oma äitini oli ommellut minulle mekon ja askarrellut haltiahatun. Myöhemmin olin aina kaikissa naamiaisissa pelle, sillä minulle ja siskolleni ostettiin jossain vaiheessa pelleasut naamiaisia varten. Pelleasua en tainnut käyttää muutoin kuin naamiaisissa, mutta haltiapukua tai ainakin -hattua käytin paljonkin. Meillä oli joskus parhaan ystäväni kanssa sellainen jatkuva leikki, jossa olimme molemmat haltioita ja asuttiin lumotussa maassa. En muista mitä kaikkea leikkiin liittyi, mutta muistan että joku kerta leikki alkoi tuntua liian todelliselta ja pelästyneinä lopetimme leikin siihen. Mielikuvituksen voima on ihmeellinen.

 

Naamiaiset ovat kuitenkin kivat eikä mielikuvitus nyt yleensä heitä yli kuitenkaan. Kun vaan on ne vermeet tai aikaa haalia sellaiset kasaan! Eikä ne ole vain lasten juttu, onhan aikuisillakin teemabileitä. Ja minä saan roolipukeutua vähintään kerran vuodessa tanssikoulun juhlaesityksiä varten. Harvemmin kuitenkaan prinsessaksi tai kissaksi tai kissaprinsessaksi 😉

 

Toivottavasti tosikoisella on hauskat naamiaisbileet hoidossa!

"Käytä heijastinta jos haluat nähdä myös joulukuun." Ihan tuskaisaa autoilijalle, kun yhtäkkiä huomaa että auton nokan kulmalla onkin kävelijä, kuten tässä eräänä päivänä kun kurvailin pihastani pois – nainen tien varressa, mutta näin hänet oikeasti vasta kun jo meinasin häntä töytäistä. Tummat vaatteet, ei heijastimia. Ilmiselvää marraskuun synkistämien ihmitsen itsetuhoista käyttäytymistä 😉 Mutta että pienet koululaisetkin ovat liikkeellä ihan ilman heijastimia! *HUOKAUS*

 

Ihmiset voi jakaa huokaileviin ja ei-huokaileviin. Minä olen huokaileva ihminen. Samoin pari työkaveriani. On aika hauskaa, kun yhdenkin kaverin saapumisen henkilökunnan tiloihin kuulee jo ennen kuin näkee; huokaus käy kulkijan edellä.

 

Minä olen myös silmienpyörittelijä. Eismerkiksi, etsiessäni radiosta musiikkia surffaan Rockilta (puhetta…) Voicen kautta (puhetta…!) metrofm:lle, jossa viimein soi musiikki, mutta only barely kuunneltava: 99 Luftballons… Aiheuttaa automaattisen eyerollin, vaikka olen yksin autossa.

 

Esikoinen on viimeiset pari viikkoa viettänyt itsenäisiä iltapäiviä aina kun minä en pysty tekemään etänä kotona. Se saattaa olla tyttärelle mukavakin asia, sillä hänen sosiaalinen elämänsä on päässyt näin vähän heräämään. Tytär on ollut kavereilla leikkimässä ja kavereita on ollut meillä leikkimässä. Kaverisuhteet pääsevät ihan eri tavalla kehittymään, kun pääsee leikkimään koulun ulkopuolellakin yhdessä. Onhan se ekaluokkalaiselle iso asia olla itsestään vastuussa iltapäivä. Mutta ihan hyvin tytär tuntuu pärjäävän, niin itsekseen kuin kavereidenkin kanssa. Mies pohti, mitä mahtavat tehdä meillä keskenään. Onhan siinä potentiaalia vaikka mihin, mutta ei kai asiaa voi siltä kantiltakaan ottaa, että kieltäisi kaverit siltä varalta, että keksivät jotain kiellettyä. Iso asia meillekin luottaa ja päästää irti. Onneksi on kännykät.

 

Joskus on kamalan vaikea keskittyä ja päästä asioihin kiinni. Minä olen periaatteessa enemmän kuulo-oppija. Opin asioita normaalisti parhaiten kuuntelemalla. Ja sitten itse tekemällä. Mutta joskus tuntuu, ettei kuultu mene perille ja tekeminenkin on vain matkimista. Aivot eivät vastaanota eivätkä oikein tuotakaan. Huonompi homma.

 

Tänään aamuruuhka oli loppuviikolle tyypilliseen tapaan suorastaan siedettävä. Alkuviikosta se on aika ajoin kamala. Mutta ei sentään mitään siihen verrattuna, mitä monessa muussa kaupungissa on. Eurooppalaisittain esimerkiksi Brysselissä on kuulemma ihan normaalia istua ruuhkassa pari tuntia. Ja jenkkilää en tässä viitsi edes mainita… Parissa tunnissa minä ehtisin töihin vaikka Nokialle asti. Ja pääkaupunkiseudulla normaaliaamuna nipin napin töihin ja takaisin, tänään olisin ehtinyt melkein kaksi kertaa edes takaisin!

 

Joskus on kamalasti kaikkia pieniä randomeita ajatuksia, joista haluaisi kutoa kunnollisen blogi entryn, mutta sitten kun alan kirjoittaa en ensinnäkään muista enää puoliakaan ja toiseksi niistä ei vaan synny mitään yhtenäistä. Joten sitten niistä syntyy sälätystä, kuten tämä on. Mutta kun tänään tää vaan on tällasta. Hajanaista.

 

Mitähän mutsille kuuluu?

Tänään on niin mukava päivä, että olen juonut jo neljä kuppia kahvia eikä kello ole vielä kymmentäkään…

 

– Lauantaina minulla oli menoa sovittuna, kun mies kyseli, joskos voisi osallistua lauantaina kurssille, joka on tuolla huitsin nevadassa (joten olisi vasta illalla kotona) ja koska kurssi on meidän rakentamiselle tärkeä, sanoin, että totta kai. Mutta sitten ei meinannutkaan lapsille löytyä hoitajaa, joten vielä tänä aamuna mullasin sitä, että joudun perumaan oman menoni. Kunnes ihana anoppi ilmoitti, että voi sittenkin ottaa tytöt! Päivän tähän asti paras asia.

 

– Työmatkalla radiossa kerrottiin, että (aivan kuten arvelin) kuntaverot nousevat melkein kaikissa kunnissa kunta-alan palkkaratkaisujen vuoksi, alkoi nyppiä taas tuo kunta-alojen palkkataistelu. Etenkin kun juuri eilen lueskelin kunta-alan keskipalkkoja ja useimmilla aloilla se oli korkeampi kuin oma yksityisen sektorin palkkani korkeakoulututkinnon kera! Joten ei siellä nyt asiat niin huonosti ole – joskin omassakin palkassani olisi korottamisen varaa, mikä tietenkin ärsyttää myös.

 

– Olin töissä varsin ajoissa tänään, kurssinkuuntelupäivä. Siitä huolimatta joku oli jo vienyt luokasta peräpenkin Eikä vistani taaskaan löytänyt luokassa tietään verkkoon buuttaamatta konetta. Eikä kukaan ollut keittänyt oikeaa kahvia, joten jouduin tyytymään automaattikahviin.

 

Miksi ihmeessä joinain päivinä on mukava olo (kuten eilen, onnistuneen seminaariesityksen jälkeen), ja sitten tapahtuu jotain pientä (tai einiinpientä, ei tuo lauantaiasia pieneltä tuntunut), minkä jälkeen kaikki oikeasti pienet asiat nyppivät ja lopulta kun niitä pieniä ärsyttäviä asioita on tarpeeksi, ne kumuloituvat ja jokainen ärsyttää enemmän kuin edellinen ja lopulta tuntuu, että pää höyryää. Vaikka oikeasti ei ole mitään syytä höyrytä. 

 

That said, ehkä tämä riittää höyryjen päästämiseksi ja jatkan päivääni vähän paremmalla mielellä.

Tänä aamuna ilma oli jälleen sinistä. Se aina välillä on. Oli aavistuksen verran sumuista, mutta aurinko alkoi juuri kivuta taivaanrannan takaa, kun ajelin Klaukkalan läpi töihin. Klaukkalassa avattiin joulukatu jo viime perjantaina, joten keskustan halki virtasi joulutähtien valot vielä aamulla ennen kahdeksaa. Aika varhaista, siis vuodenajallisesti, minun mielestäni, mutta ne sopivat tunnelmaltaan loistavasti aamun sineen ja taivaanrannan oranssiin hehkuun.

 

 

Alkuiltapäivällä kotiin tullessani Helsingin nollakeli vaihtui pariksi pakkasasteeksi täällä sisämaassa. Kasvit teiden varsilla olivat eilisen märän jäljiltä kuin sokerihuurrettuja ja kimltelivat kauniisti auringon säihkeessä. Sillä jostain se aurinko säihkyi. Ei aivan silmiini osunut, mutta ilma oli kirkas ja kuulas. Ja kuurankukat kauniita. Vähän sitä vihaamaani lunta maassa ja olisi ollut superkaunista. Sillä vaikken todellakaan lumesta pidä, aurinkoisena kirpeänä talvipäivänä se tekee kyllä maisemasta upean!

 

Myöhemmin katselin keittiön ikkunasta sitä vaaleanpunaista hetkeä, kun aurinko on juuri painunut jälleen horisontin taakse, mutta satunnaiset pilvet punertavat ja koko ilma on vaaleanpunainen. Kuin katselisi maailmaa ruusunpunaisten lasien läpi. Vain hetken, ja sitten onkin jo pimeää. Värit häviävät, katulamput yrittävät täkäläisittäin heikolla valollaan tehdä maailmasta vähän pimeämmän paikan, kunnes päivänvalo seuraavan kerran taas meitä ilahduttaa. Sinisenä, vaaleanpunaisena, kuulaana ja värittömänä tai kenties auringottoman harmaana.

 

 

Talvella kaikki värit ovat niin hailakat (vaikka ylemmän kuvan taivas kovin siniseltä näyttääkin, mutta se on vain harhaa). Kesällä tämä pohjoinen maailma kylpee lämpimissä voimakkaissa väreissä. Kumpikin on omalla tavallaan kaunista. Talven värejä katson kuitenkin mieluiten sisältä, lämpimän takkatulen äärestä. Kesän väreihin haluan upota, olla osa niitä. Kanarialla vaikka oli lämmintä, ainakin tähän aikaan vuodesta ilma oli samalla tavoin läpinäkyvän kirkas, väritön, kuin täällä näin aurinkoisina talvipäivinä.

 

Illalla esikoinen pimensi jälleen meidän kodin melkein kokonaan, jätti vain pianolampun päälle. Ei kynttilöitä tällä kertaa, mutta tunnelmavaloa yhtä kaikki. Minä olen kirkasvaloihminen, haluan mahdollisimman paljon mahdollisimman kirkasta valoa ympärilleni. Mutta esikoiseni on tunnelmavaloihminen. Aina sammuttelemassa kirkkaita kattovaloja ja sytyttämässä mieluummin pieniä tunnelmallisia spotteja tai kynttilöitä.

Mikään yllätys ei ollut se, että tänään odotti taas major siivousurakka about heti kun oli noustu ja syöty ja aamutoimet tehty. Nimittäin näin se on, kunnes tämä meidän kotin on myyty, asuntonäyttö joka sunnuntai, joten kodin on oltava tiptop. Minua nyppii siivoaminen ja minua nyppii, ettei asunto ota mennäkseen kaupaksi. Joten ei liene yllätys sekään, että olin melkoisen pahalla päällä, kun aloin ensimmäisenä taskina siivota keittiötä.

 

Ja kaikki tuntui menevän pieleen. Siis silleen niinkun joskus tuntuu, ettei mikään mene putkeen. Ja sen lisäksi havaitsin, että *joku* on käyttänyt lähes kaikki hyvät servettini – eh, millon? Ärsytti sekin, että vaikka esillä oli patalappuja, laatikosta oli taas otettu esiin puhtaita, jotka ei enää olleet puhtaita. Ja se, että kun aamulla juuri sain pyykkikorin tyhjäksi, oli se taas puolillaan vain hetki pesukoneen käynnistämisen jälkeen. Ja kaiken lisäksi *joku* oli huuhdellut edellisen päivän ruokalautasen, ihan jees, mutta jättänyt lautastne väliin vettä, joka mukavasti loiskahti päälleni, kun nostin pinon latoakseni lautaset tiskikoneeseen.

 

Poljin jo jalkaa harmista ja esikoiseni tiuskaisi: "Äiti, sun käytös alkaa jo ärsyttää mua!" Äiti meni suihkuun rauhoittumaan 😉

 

Suihkun jälkeen sain huomata, ei niinkään yllätyksellisesti, että tosikoinen ei todellakaan ollut edelleenkään saanut lelun lelua paikalleen huoneessaan. Päivän ensimmäinen todellinen yllätys olikin esikoiseni, joka oli sekä siivonnut olohuoneen pöydän, kuten olin pyytänyt, että huoneensa ja oli nyt siellä lakaisemassa lattiaansa (imuriin tytär ei koske), minkä jälkeen pesi lattiansa (!) ja tamppasi mattonsa meidän terassilla. Ja sai siskonsakin innostumaan samasta puuhasta, mikä olikin jo mahdollista sen jälkeen kun minä olin urakoinut neiti-neljäveen huoneen siistiksi.

 

Kun neitosten huoneet olivat tiptop ja matotkin taas paikoillaan, kysyi esikoinen, mitä seuraavaksi voisi tehdä. Minulla oli kolme isomman luokan urakkaa jäljellä: imurointi, ruuan laitto ja järjetön pyykkikasa viikattavana. Normaalisti pedanttina kontrollifriikkinä haluan tehdä nuo kaikki itse, jotta ne tulee tehdyiksi juuri niinkuin minä tahdon. Mutta vastausta punnitessani totesin, että minun on aivan turha valittaa, että joudun tekemään täällä kaiken yksin, jollen edes silloin löystä piponi nauhaa, kun oikein erikseen kysytään, mitä voisi tehdä!

 

Joten tyttäreni kävivät yksissä tuumin pyykkikasan kimppuun. Minun laittaessani ruokaa he urakoivat koko läjän siistinpuoleisiin pinoihin, jotka yhdessä vietiin kaappeihin. Toppini eivät nyt ole siis aivan niin millintarkasti viikattuja kuin normaalisti, mutta I suppose I can live with that 😀 On huvittavaa olla samanaikaisesti kodin suhteen niin boheemi ja yksittäisten detaljien suhteen niin pedantti. Lasten myötä olen oppinut löysäämään monessa asiassa. Monta lienee vielä jäljellä.

 

Niin tai näin, ilahduin lasteni edesottamuksista niin paljon että yllätin itseni tekemällä piirakan illan vieraita varten, siis toisin kuin olin suunnitellut. Ja laspet saivat viikkorahan tuplana 😉

 

Esikoisen futistreenien jälkeen tultiin kotiin laittamaan loppuja tarjoiluja valmiiksi, mutta päivän ikävä yllätys oli se, etteivät vieraat saapuneetkaan. Vanhojen kavereiden entisiltä kotikonnuilta piti tulla illalla kylään, mutta eivät koskaan ilmestyneet tai mitään ilmoittaneetkaan. Unohdus ilmeisestikin. Esikoista asia harmitti varmaan kaikkein meistä eniten. Totesi kuitenkin ennen nukkumaanmenoa, että olihan meillä mukavaa ilmankin. Totta. Niin oli 🙂 Jutustelua takkatulen ääressä. Iltapalaa kynttilänvalossa.

 

Ja tosikoinen meni käskemättä petiinsä ja simahti ennen kuin ehdin piipilaulua laulaa – vaikka tänä aamuna heräsi vasta puoli kymmenen aikaan. Elämä on yllätyksiä täynnä 😉