Random (after)thoughts

14.11.2007 MarilkaLeave a comment

Olipa mukava palata taas kotiin, vaikka matka olikin nautinnollinen ja antoisa ja vaikka täällä kotimaassa odottikin ihan talvi. Näin lyhyellä reissulla ei itselleni vielä ehtinyt tulla perhettä ikävä, mutta lapsilla oli kyllä ollut äitiä ikävä. (Kylläpä onnistuinkin keittämään laihaa kahvia…)

Siihen nähden, miten vähän yleisesti ottaen matkustan, on viime viikkoina tullut lenneltyä paikasta toiseen ihan urakalla. Onneksi enää ei laskut ja nousut tunnu korvissa ollenkaan. Teininä olin lentojen aikana aina ihan kipeänä, kun korviin koski kamalasti ja välillä voin ihan pahoin koneessa. Lentäminen ei siis kauheasti houkutellut, päin vastoin, kynnys nousta koneeseen oli välillä aika isokin. Ei siis siksi, että lentäminen minua pelottaisi, vaan siksi että olin aina niin kamalan kipeänä. Onneksi en enää.

Eilen koneessa matkalla Brysselistä Kööpenhaminaan palauduin ruuan suhteen maan pinnalle ihan siellä kilometrien korkeudessa. Ostin kahvin ja sämpylän. Kahviin sai siellä sentään Arlan maitoa, jossa luki jopa suomeksi maito, joten se oli melkeinpä parempaa kuin se belgikahvi, johon sai jotain keltaista belgikermamaitoa sekaan. Tosin maito oli sellaisissa kamalissa tetroissa, jotka ruiskii miten sattuu, joten onnistuin ruiskaisemaan maitoa vieressäni istuneen latvialaisen liikemiehen housuille.

"Gosh!! I’m so sorry, here, do you want a napkin?" The guy is swishing milk off his pants with his fingers: "Yes, but you need to wipe it," with a crooked smile. I, slightly baffled, start wiping his knee with the napkin, but stop abruptly when it seems like there’s nothing left to wipe. "Do you know how bad I’ll smell after… (long pause) …weeks?" Still a smile playing on his lips. "You got to take them to the dry cleaners. Aw, but I can’t afford to pay for it! Some water will just have to do."

We fall silent and I start munching on my sandwitch and apparently don’t seem too pleased with it since the guy asks: "Well, how does it taste?" "I don’t know… not good, but ok. Back to reality after all the gourmet food I ate in Brussels." I turn the wrapper around in my hands, looking for the ingredients. "What are you trying to find? How many calories are in it?" "No," with a shrug and a small laugh, "I’m trying to find out what’s in it, besides ham and cheese." Pause. "Mustard! I thought as much! Not used to that in my sandwitch." "So it’s not good." "Naw, well, the mustard is mild enough, it’s edible. You know the Danes make the best sandwitches in the world." "Not according to you!" "This is an exception… but the coffee is good." "No more food after this today?" "No, I believe not."

And then we go on to talking about robbing a bank and disappearing alltogether. Though not together, naturally. But, you know, generally. Fun chit chat. And then I resume reading the book I bought at Brussels airport, a book about a woman who inherits her mother who actually did rob a bank and get away with it.

Köpiksessä alkoi kuulua jo enempikin Suomea terminaalissa, mikä oli tietenkin vain luonnollista, kun oltiin menossa koneeseen, jonka määränpää oli Helsinki. Jostain syystä sillä hetkellä olisin halunnut lakata olemasta suomalainen. Olla joku muu vain hetken aikaa. Koneessa viereeni istui noin ikäiseni nainen, joka luki ruotsalaista tai tanskalaista lehteä, en sen tarkemmin katsonut. Kone rullaili kentällä niin kauan, että sanoin jo ääneen: "Looks like we’re gonna taxi all the way to Helsinki." "Hopefully not, " naurahti nainen hyvällä englannilla ja juteltiin tovi englanniksi, kunnes todettiin olevamme suomalaisia kumpikin 😀 Nainen oli yhtä puhelias kuin minä, joten matka Helsinkiin sujui rattoisasti niitä näitä lörpötellen.

Kyllä olinkin väsynyt kotiin tullessani. Ja nyt aamulla. Onneksi esikoisella oli yhdeksän aamu, se salli edes aavistuksen pitemmän yöunen. Annoin aamulla heti pienet tuliaiseni lapsille: dino-keksejä ja hassut helmiverkkohatut roolileikkejä varten. Siinä tohinassa jäi esikoiselta liikkakamat kotiin, joten kiikutin ne hänelle kouluun vielä erikseen sen jälkeen kun olin hakenut ensin tosikoisen talvikengät suutarista ja vienyt hänet hoitoon. Mom-taxi vauhdissa taas.

Brysseliläiset muuten luulevat olevansa etelä-eurooppalaisia. Siellä oli n. 8 astetta lämmintä, sateista ja tuulista, kun olin siellä, mutta silti kaikilla ravintoloilla Brysselin kujilla oli terassit katettuina. Ja miehet olivat samanlaisia kuin tyypillisesti etelämpänä. Kaksi nuorehkoa naista keskenään kulkemassa ovat varmasti seuran tarpeessa. Right-o. Tarjouksia sateli, kun Brysseliä kuljettiin. Ihan kiva, etten ollut siellä ihan yksin 😉 Though I believe I can hold my own.

Nautinnollinen voyage

13.11.2007 MarilkaLeave a comment

Tästähän tuli suorastaan herkullinen matka. Melkein jo unohtaa, että tämä on työmatka!

Kurssi, jolla istun, on antoisa, tämä jälkimmäinen päivä vielä enemmän kuin eilinen. Iltapäivästä eilen alkoi vähän väsyttää, varmaan niin käy tänäänkin. Onhan se aina niin, että kun istuu pitkään paikoillaan ja opiskelee uutta ja haastavaa asiaa, jossain vaiheessa tulee vastaanottokyvyn raja vastaan ja alkaa väsyttää. Asia on silti ollut mielenkiintoista koko ajan ja paljon ajatuksia herättävää. Tästä kun saa vielä päässä hajanaisina ja epämääräisinä hahmoina vaeltavat ajatukset ja ideat järjestykseen nin hyvä tulee! Paljon töitä luvassa siis loppuviikoksi.

Kurssin ohessa on sitten syöty ja nautittu. Eilen illalla minulla oli kolme vaihtoehtoa: a) mennä hotellihuoneeseeni tekemään töitä kun ei olisi ollut muutakaan tekemistä siellä tai b) mennä alas ravintolaan syömään yhdessä muiden kurssilaisten kanssa, mikä olisi ollut varmasti edellisistä se houkuttelevampi vaihtoehto ellei sitten olisi ollut vielä valittavana se vaihtoehto c) lähteä katsastamaan Brysseliä yhdessä suomalaisen kollegani kanssa.

Luonnollisesti, lähdettiin downtown kaverini kanssa. Shuttlella lentokentälle, mistä hypättiin junaan – ei tosin aivan noin huolettomasti, sillä oikean junan löytäminen ei ollut ihan piisofkeik. Mutta kysyvä ei tieltä eksy ja pian oltiin Bryssel centralissa. Ilmiselvästi remontissa olevalta asemalta ylös illan hämärtämään keskustaan ja seuraava kysymys: mihin nyt? Bongasimme katukylteistä katedraalin, jota kävelimme ensiksi ihmettelemään. Ja siitä sitten randomilla sivukadulle, joka osoittautui loistovalinnaksi. Mentiin sisään kauppakäytävään ja päädyttiin kauppa- ja ravintolakujille, Place du Palais’lle ja edelleen pikkukujille, jotka olivat täynnä suklaapuoteja ja muita pieniä kauppoja.

Piipahdettiin yhteen suklaapuotiin, jonka ikkunassa pulppusi suklaasuihkulähde. Ostin pussillisen aivan ihania suklaapalloja tuliaisiksi (mutta olihan yksi pakko maistaa illalla hotellissa). Etsiskeltiin kahvilaa, jossa voisi istua ja syödä jotain pientä, mutta paikka oli täynnä vain ravintoloita. Toisaalta vatsa oli vielä ihan täynnä hotellin herkullisesta lounaasta, toisaalta ravintoloidenkin varsin kohtuuhintaiset menut houkuttelivat. Lopulta menimme pikkuiseen italialaistyyppiseen perheravintolaan syömään mielettömän herkullinen kolmen lajin illallinen punaviinin kera. Istuttiin ravintolassa pitkään juttelemassa kirjoista ja elämästämme ja kaikenlaisesta.

Viimein vähän ennen yhdeksää lähdettiin kävelemään takaisin juna-asemalle ja junalla takaisin lentokentälle ja shuttlella hotelliin. Huoneessani vielä laskin itselleni kuuman vaahtokylvyn, laitoin kupin decaf-kahvia ja vajosin ammeeseen kahvikupin ja suklaapalan kanssa. Aaah! Mikä vapaus tehdä juuri sitä, mitä haluaa. Nauttia olostaan ja vähän hemmotellakin itseään!

Kohta on edessä kotimatka. Tästä reissusta jää pajon käteen. Paljon tietoa ja ajatuksia ja eväitä jatkotyöskentelyä varten. Mukavia muistoja retkestä Brysselin keskustaan. Makumuistoja ihanista aterioista ja pienistä makunautinnoista. Monipuoliset eurooppalaiset aamupalat. Pastryjä kahvin (joka muuten on matkan ainoa makupuolen miinusasia) kanssa. Rusastakin runsaammat lounaat. Ja ne jälkiruokapöydät! Italialainen illallinen scampi grilles, medium steak herkkusienikastikkeella, tiramisu, italialaista punaviiniä. Belgialainen suklaa. Gourmet!

Uutta ja tuntematonta

12.11.2007 Marilka1 Comment

Toiset matkustaa jatkuvasti, eikä lentokenttä- ja hotellielämässä ole heille mitään ihmeellistä. Minä matkustin lentokoneella yksin ensimmäistä kertaa elämässäni viime tammikuussa, peräti Kuopioon asti. Ja sitten oli se Kanarian reissu ilman miestäni, mutta viime metreille asti yhdessä mutsini kanssa. Paluu sieltä lasten kanssa opetti minulle, että on minusta itsenäiseksi matkustajaksi. And there’s really nothing to it. Kun on kerran voittanut pelkonsa, tietää selviävänsä.

Mutta kyllähän tämä matkaaminen avartaa ja kun on ihan yksin liikkeellä koneenvaihtojen ja muiden kera, kyllähän siinä muutama jännityshetkikin on. Tällaiselle varmistelijalle varsinkin, eilen Köpiksessäkin tarkistin portin moneen kertaan siinä koneen lähtöä odotellessani. Itse matkustaminenhan ei sinänsä ole kovinkaan monimutkaista. Ne on ne mahdolliset virhekohdat, jotka pelottavat. Mitä jos olenkin väärällä portilla ja myöhästyn koneestani? Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan kuten jo todettua, pääsin onnellisesti perille.

Illalla nukahdin mukavaan hotellisänkyyni, mutta nukuin hiukan levottoman yön. Tuntematon aina kuitenkin vähän pelottaa. Aamulla heräsin kuudelta ihmettelemään, miksei puhelin ollut vielä herättänyt minua – sisäinen kelloni taisi yrittää sanoa, että kello muka olisi jo seitsemän. Tunnin verran vielä nukuin ja puhelimen soidessa euroaikaa seitsemältä viimein avasin silmäni. Tai yritin ja suljin ne taas ja yritin uudestaan, kunnes seitsemää yli seitsemän viimein onnistuin. Minä olen snoozaaja.

Aamupala hotellissa oli huikea kokemus. Ensinnäkin virhepelkonikin ehti jo kehiin: ihan ensiksi murtaen englantia puhuva henkilö pyysi minulta kuittauksen kuittiin "sign in for the convention please" – mihinkähän nimeni oikein laitoin? Meneeköhän 21euroa nyt omalta kortiltani? Jaiks! Sitten totesin, että koska en ymmärrä, olen jo beyond caring. Sittenpähän menee jos menee. Mutta aavistuksen verran huomasin käteni vapisevan nimeäni raapustaessani. Mutta itse aamupala. Yksi sana: OOOH!

Aamupalan jälkeen palasin huoneeseeni hakemaan tietokoneeni ja palasin etsimään koulutusta. Löysin perille ja koulutus on mielenkiintoinen! Viereeni eksyi sattumalta istumaan toinen suomalainen, kollegani kilpailijalta 😉 Mukavalta vaikuttaa, kiva saada uusia tuttavuuksia! Mielenkiintoista sinänsä, että täällä miehisessä it-maailmassa meitä taitaa olla neljä naista yli 20 miehen joukossa. Naisista 50% tulee naisasioiden edelläkävijämaa-Suomesta. Minä ja uusi tuttavuuteni – josta tuli heti facebook-ystävä myös 😉

Lounas täällä hotellissa oli myös OOH-kokemus. Ainoana miinuksena pöytäseura. Tulimme uuden tuttavuuteni kanssa syömään niin myöhään, että emme enää päässeet samaan pöytään syömään. Mingle is good, right? Mutta jouduin selaiseen pohjoismaiseen pöytään, jossa pöytäseurani oli kotoisin Ruotsista, Tanskasta ja Norjasta. Kotoista, luulisi, mutta kun puhuivat mokomat tietenkin vain ruotsia kuka mitenkin viäntäen, sain syödä ihan suu kiinni. Niukin naukin ymmärsin satunnaisesti mistä kaverit puhuivat ja sekin lähinnä ruotsin seassa mainittujen teknologioiden nimien ansiosta… Ei se mitään. Ruoka oli mahtavaa!

Neljään asti jatkuu koulutus ja sitten minulla on vuorossa seikkailu junalla Brysseliä katsastamaan, ettei tarvitse tyytyä siihen, että on nähnyt Brysselin ilmasta 😉 Ilmasta jokainen kaupunki näyttää samanlaiselta, etenkin pimeässä kun koko maailma on kuin suuri valonauhoin neulottu tilkkutäkki. Tiedän, että selviäisin siitäkin retkestä yksinkin, mutta on ihan kiva, että saankin seuraa kollegastani. Seikkailu yhdessä on aina mukavampaa ja helpompaakin kuin seikkailu yksin.

Niin se kuitenkin on, että jos ei mitään koskaan uskalla, ei mitään koskaan opi. Toisella kerralla asiat tuntuvat jo paljon helpommilta ja tuntematonkin on vähän vähemmän tuntematonta. Pienen ihmisen pientä maailmanvalloitusta, vähän kerrassaan. Ja tämä on kivaa!

Flying Susie

11.11.2007 MarilkaLeave a comment

Tänään, just about 15:55, nousi Helsinki-Vantaalta piskuinen suihkukone kohti Köpenhaminaa. Sellainen melkein bussin kokoinen. Sellainen, joka sai väkisinkin hymyn kasvoille, kun sen näki siellä kököttämässä lentokentän äärilaidalla, vähän niinkuin pienuuttaan häpeillen, piilossa kulman takana olleita isoja suihkareita. Ketterästi se kuitenkin nousi ilmaan, minä sen mukana. Ja ajallaan, tai ehkäpä jopa pari minuuttia etuajassa, se laskeutui Kööpenhaminan lentokentälle, keskelle peltoja, joissa lainehti vesi ja yhden keskellä seisoi punainen auto hylätyn näköisenä.

Köpiksessä oli koneen vaihto. Hain itselleni vähän syötävää lentokentän lehtikioskista ja istuin porttini aulassa lukemassa kirjaa. Ympärilleni kerääntyi niin paljon väkeä, että jo siitä saatoin aavistaa Brysseliin matkaavan koneen olevan ainakin hiukan eri kaliiberia kuin se, joka toi minut Köpikseen asti. Ja se olikin. Ei paljon leveämpi eikä väljempi, mutta paljon pitempi ja uudempikin. Ja siellä oli erikseen economy-luokka, jossa minä matkustin ja maksoin omenamehuni ihan itse, ja economy extra -luokka, jonka parempi väki sai ihan lämpimän aterian.

Päästiin koneeseen sisään vartin verran ilmoitetusta myöhässä. Siitä jo arvasin, että eihän se kone aikataulussa lähde. Eikä lähtenyt. Puolisen tuntia ehdittiin istua koneessa ilmoitetun lähtöajan jälkeen ennen kuin kuulin ensimmäisen englanninkielisen ilmoituksen. Olimme viidentenä jonossa, joten lähtöön aikaa noin 10-15 minuuttia vielä. Siis lähtöön siitä terminaalilta. Nousuun siitä oli vielä enemmänkin aikaa. Ja kirjani oli jo loppu! Enkä tietenkään ottanut mukaani toista. Vieruskaverini oli myös saanut lukemisensa luettua ja ojensi minulle Herald Tribunen, jonka aikani kuluksi selaillen lukaisin.

Tanskaan oli terminaalissa odotteluni aikana eksynyt jonkin sortin lumimyräkkä, mistä johtuen meidän piti ennen nousemista päästä pesuun. Tai siis tarvittiin de-icing, mikä tehtiin siellä kiitoradan päässä, juuri ennen nousuun lähtöä. Siellä illan pimeydessä oranssien valojen hehkussa spottivaloin varustetut vesisuihkuautot muistuttivat jotain sci-fi flickien robotteja ja kun suihkutuksen höyry vielä täytti ilman, niin avot, sci-fi-fiilis oli valmis. Kuin olisin ollut avaruusaluksessa enkä lentokoneessa.

Viimein päästiin kuitenkin ilmaan ja kohti Brysseliä, tunnin verran aikataulusta myöhässä, mutta mikäs kiire minulla? Reilun tunnin lentämisen jälkeen alettiin lähestyä Brysseliä, joka pimeässä ilmasta näytti loputtomalta vyyhdiltä jouluvaloja. Valonauhoja risteili sinne tänne silmänkantamattomiin. Hämmennyin, kun yhtäkkiä joku alue pimeni hetkeksi täysin. Välillä pimeys tuntui aaltoilevan valojen yllä. Kunnes tajusin, että olimme yhä pilvien yläpuolella. Pilvet taisivat roikkua melko matalalla kaupungin (reuna-alueiden) yllä.

Laskeuduimme Brysselin kansainväliselle kentälle. Olen ollut Heathrowlla ja Tokion Naritassa. Mutta oli silloin 12 ja minulla oli äiti tai opettajia ja peräti koko luokkani mukana. Sen jälkeen en ole aivan näin isoja lentokenttiä nähnyt ja hetken aikaa se häkellytti minut. Mistä oikein saan matkatavarani, sen pienen lentolaukkuni, jonka Stadi-Vantaalla lähetin koneen – sen piskuisen bussikoneen – ruumaan? Ja onko se edes tullut Brysseliin asti? Illan jännitysmomentti vielä edessä.

Seurasin kylttejä, joissa luki monelle kielellä Exit sellaisen matkalaukku-kuvan vieressä. Seurasin ja seurasin. Kävelin lattialla ja liukuhihnalla, rullaportaita ja käytäviä. Varmasti ainakin kilometrin. Usko meinasi jo loppua, että ikinä löydän hihnaa, jolle lentolaukkuni tulee. Että ikinä pääsen ulos koko megasuurelta lentokentältä! Lopulta löysin ne. Ne hihnat. Ja screeniltä selvisi myös oikean hihnan numero. Onhan se tietenkin ovelaa laittaa ihmiset kävelemään kilsatolkulla terminaalissa, niin heille tulee viimeiseksi kokemus siitä, miten kaikki oli niin jouhevaa. Sillä ei tarvinnut siinä kauan minunkaan seistä, kun jo laukkuni pompahti hihnalle jostain maan uumenista.

Hip hei ja sitten taksia etsimään. Belgialaisen lehtikioskin kautta, piti saada vettä, kun ei näistä muun maailman vesistä aina tiedä, viitsiikö niitä juoda. Ja samalla ajattelin ostaa itselleni lisää lukemista, mutta lehdet eivät kiinnosta ja kioskin kaikki kirjat olivat en francais. Non, merci, je ne peut pas lire en francais. Pas possible. Joten ostin vain sen veden ja silmiini osuneen dino-keksipaketin tuliaisiksi lapsille. Ja sitten menin taksijonoon. Very efficient taksijonoon.

Ja nyt olen oikein fancyssa hotellissa, mukavassa huoneessa, josta näyttäisi päivänvalossa olevan mukava näkymä pihalle, jossa on lampi. Ja jonka hinnat heijastelevat hotellin fanciyttä: mm. kinkku-juustosämpylä 12euroa! Ja roomservice-taksa 7e päälle. Onneksi ostin sieltä Köpiksen kentältä syötävää illaksi… Ja tunnin nettiaikani on kohta ummessa, joten Susie kuittaa Brysselistä. Over and out.

Liikaa herkkuja, liian vähän kahvia

10.11.2007 MarilkaLeave a comment

Joskus tulee niitä päiviä, ettei vain osaa syödä järkevästi. Että on muka joku hyvä syy syödä erittäin epäjärkevästi. Ei siinä mitään, jos itse syö vaan kaikkea herkkua, mutta jos vielä syöttää lapsensa ja lapsensa tamagotchinkin epäfiksusti niin että kaikilla on illalla maha kipeänä – jopa sillä tamagotchilla – ei ole pullat hyvin uunissa, excuse my pun.

Eilen illalla sain töissä varsinaisen työpäivän jälkeen viiniä ja juustoja ja tuc-keksejä, vietettiin erään työkaverin läksiäisiä. Tai siis nyt jo entisen työkaverin. Osa porukasta jäi vielä alakerran ravintolaan salsaamaan, mutta minä lähdin tällä kertaa vain kotiin. Teki mieli perheen luo. Matkalla harkitsin minishoppailua, kun minulle oli kuitenkin iltavapaa myönnetty niiden läksiäisten vuoksi. Ajoin kumminkin suoraan himaan, ei huvittanutkaan edes shopata. Kotona mies leikki lasten kanssa ja minä linnoittauduinkin sohvan nurkkaan lukemaan. Yhtäkkiä alkoi tehdä mielettömästi mieli jätskiä.

Yleensä annan mielitekojen mennä. Tällä kertaa en. Lähdin kauppaan, perheeni kannustamana 😉 ostamaan jädeä, valion kolmea suklaata ja lakua. Ja vaahtokarkkeja ja suklaakastiketta. Ja sitten kotona tein meille kaikille iltapalaksi jätskiannokset vaahtokarkeilla, banaaninpaloilla, keksimuruilla ja suklaakastikkeella. Vain kermavaahto puuttui päältä ja nonparellit. Kerma(vaahto)a unohtui ostaa (se vaan on jätskiannoksen päällä parasta se valmis vaahto…) ja koska ei ollut kermaa, en muistanut nonparellejakaan, joita olisi kyllä himasta löytynyt.

Terveellinen ja ravitsva iltapala. Noh, kerrankos sitä. Aamupala tänään oli paljon järkevämpi, oli leipää päällisineen ja muroja ja hedelmääkin. Ja pari kuppia kahvia. Mutta siihen se järki ja terveellisyys ruuan suhteen tänään päättyikin. Lähdin tyttöjen kanssa Stadiin iltapäivästä elokuviin. Ensin syötiin lounas Hesessä. Tytöille lastenateriat ja itselleni luulin ostavani bagelin viereisestä Arnold’sista. Mutta Tennarin Arskasta ei saakaan bageleitä! joten tyydyin osaani ja ostin vain tytöille jälkkäri-donitsit ja itselleni lounas-suklaamuffinsin hasselpähkinä-suklaa frappén.

Esikoinen söi ateriansa (paitsi ei sitä jugurttia, ei nuo koskaan syö niitä, pitäs varmaan sanoa kassalla, etteivät antais niitä meille ollenkaan, mutta kun en koskaan muista) viimeistä haukkua vaille ja päälle ison creamy-donitsin. Tosikoinen haukkasi hampparistaan kerran, sitten söi päällimmäisen leivän siitä ja puolet ranskiksistaan. Tosikoinen ei juuri koskaan syö noissa paikoissa tuon paremmin. Jos missään… Ja jälkkäriksi pienen cake-donitsin. Minä käytin tilaisuutta hyväkseni ja söin tosikoisen aterian loppuun, muka jotain syödäkseni.

Leffaan piti sitten myös ottaa jotain mukaan, totta kai! vaikka juuri oli syöty. Tytöt valitsivat irtokarkkeja, kumpikin peräti 200g kun en ehtinyt sitä valikoimista vahtia. Minä itselleni puolet vähemmän. Minusta vain tuntuu, että karkitkin on käyneet painavammiksi kuin ennen, ennen sataan grammaan sai vaikka mitä, nyt nuo 200g pussitkaan ei näyttäneet kummoisilta. Tai ehkä vaan pussit on suurentuneet 😉 Itselleni otin vielä pienet popparitkin suolaiseksi, kun oli se ateria jäänyt jotenkin köykäiseksi ja toisaalta popparit leffassa on vaan must. Kysykää vaikka mieheltäni montako kertaa minut on saatu leffateatteriin ilman poppareita!

Minä popsin popparini ja karkkini, esikoinenkin karkkinsa, mutta ylläri ylläri tosikoinen ei kaikkia namejaan jaksanut. Aika usein olisin vienyt ne himaan miehelle, mutta tänään oli minun outo päiväni, joten minäpä söin ne! Oli kyllä kotimatkalla jotenkin äklö olo jo, niin minulla kuin tytöilläkin. Eipä kai ihme – pääsinpä sanomaan, että nyt näitte miten käy, jos syö vaan herkkuja…

Kotosalla meitä odotti esikoisen tamagotchi nälkäisenä. Esikoinen syötti sen, mutta se ei vieläkään ollut onnellinen. Pyysi minua pelaamaan tampan kanssa – no höh! Mutta hypin yhden pelin verran sen kanssa hyppistä ja sitten annoin tampallekin jäätelön, kun kerran oltiin kaikki muutkin syöty tänään herkkuja. Mutta mitä kummaa, hetken perästä oli tamagotchinkin maha kipeä. Teki monen monta "kasaa" ensin ja sitten tarvitsi lääkettäkin. Jopas onnistuin olemaan tänään huono äiti syömisten osalta 😉

Itselläni alkoi kotona vielä päänsärkykin. Aamun kahvikupillisten jälkeen olin juonut vain sen yhden frappén päivällä. Liian vähän kahvia. Pitääkin olla kofeiiniaddikti (ja unohtaa se välillä 😉 )! (Vaikka kanarialla kyllä selvisin yllättävän vähällä kahvilla. Kummallista.)