Kuinkahan paljon siitä onkaan aikaa, kun vuodatin tänne tuskaani siitä, että nyt jo seitsemän vuotta vanha dvd-soittimemme on kovakoodattu regioneille 2-5? The hackimpossible sony, that made my life miserable, kun en voinut katsoa sillä jenkeistä ostettuja ihania musikaaleja, joten en niitä viitsinyt sitten enempää edes ostaa, koska silloisen työkoneeni (kotikoneesta nyt puhumattakaan) näytönohjain ei edes pysynyt esim. Summer Stockin mukana. Tosi kiva katsoa pätkivää musikaalia 😮 Ja nyt tässä työkoneessa ei ole automaattisesti adekvaattia decooderia, enkä viitsi alkaa asennella sellaista firman masiinaan.

 

Niin siis, siitä lienee vuosi tai jotain. Siitä lähtien olen tasaisin väliajoin valittanut miehelleni, että pitäisi saada uusi dvd-soitin, joka toistaa (lue: jos ei muuten niin sen saa hackatyä toistamaan) myös reg-ykköstä. Viimeinen niitti vanhan dvd-soittimen arkkuun oli se, ettei se soittanut edes tyttärelle synttärilahjaksi ostamaani iki-ihanaa Totoroa, vaan lasten piti katsoa sitä koneelta (kotikoneelta, joka ihmeen kaupalla pysyi animaation perässä). Menihän siitäkin vielä aikaa ennen kuin tähän asti päästiin, mutta nyt. Nyt se on tapahtunut.

 

Tänään kannoin meille Prismasta Tekniikan maailman kevyen sarjan dvd-soittimien testivoittajan, jvc:n jonkun mikähän malli se nyt olikaan. Ei siis tallentavaa eikä kiintolevyllistä. Siihen ei ole tarvetta. Myyjä liikkeessä sanoi, että laite toistaa tehtaan ilmoituksen mukaan ihan normaalisti (vain) reg-kakkosta eikä tiennyt hackäys-mahdollisuuksista. Minä olin asiaa googletellut jo etukäteen, mitään infoa en ollut löytänyt, en hackingistä enkä toistettavista regioneista. Otin riskin. Ajattelin, että onpahan edes uusi laite, soipahan edes Totoro, ehkä minä joskus vielä löydän se hacking-ohjeenkin.

 

Kannatti. Kunhan laite oli asennettu (joku kirjoitti netissä, että on fool proof asentaa ja se pitää kyllä täysin paikkansa!) paikoilleen, testasin laitetta. Ensin satavarmaa levyä, jota soitti vanhakin laite. Sitten Totoroa – yes, se toimi! Ja sitten jännityksellä Summer Stockia – YEEESH!!! se toimi!!! Tänä iltana en vielä pääse nauttimaan uudesta parannetusta elokuvanautinnosta ko. leffan parissa, koska mies hekottelee tuolla Ace Venturalle, mutta joku ilta sitten :)) Uskomatonta, miten hassut asiat joskus saavat niin superonnelliseksi.

 

Joten kun en kerran pääse katsomaan, ehkäpä seuraavaksi suuntaan Amazoniin ja ostan lisää Gene Kellyä ja Judy Garlandia, ikisuosikkejani, dvd:llä. Kun nyt kerran on peli, jolla niitä katsoa. Jiihaa ja jipii!

 

Ja sen jälkeen ehkä jatkan uusimman Stephanie Plumin parissa. Viime aikoina olenkin taas lukenut paljon enemmän kuin katsonut elokuvia (ja pari kirjaa Pluminkin jälkeen odottaa lukemista), but the season’s about to change again, ainakin joksikin aikaa kunhan tämän illan kohta-ostokset kolahtavat postilaatikkooni. Siihen menee kuitenkin sen verran aikaa, että enköhän ehdi nuo Gibbinsin ja Palmerin uusimmat vielä sitä ennen lukea.

 

Ooohh…

"Miks sä oot noin kireenä?" kysyi mieheni minulta eilen illalla, kun olin tanssitunnilta kotiutumisestani lähtien vain tiuskinut hänelle ilman mitään hyvää syytä (onko tiuskimiselle yleensäkään olemassa hyviä syitä?). Luulisi, että tanssitunnin jälkeen korkeintaan lihakset olisivat kireinä, mutta havahduin siihen tosiasiaan, että olin tosiaan tuossa vaiheessa jo tunnin verran vain tiuskinut.

 

Syksy on jo pitkällä, on ollut kiireinen ja työntäyteinen niin kotona kuin töissä, tai varmaan eniten töissä. Täynnä uutta opittavaa, uusia asioita, deadlineja, aikavajetta. Mitään noista en listaisi negatiivisiksi silti, on kivaa oppia uutta ja on kivaa tehdä erilaisia haasteellisia projekteja. Mutta oman stressinsä ne tuovat silti, etenkin silloin kun niitä kasaantuu päällekkäin. Ja kasaantuuhan niitä.

 

Eilen illalla oli taas hetki, jolloin muistettavia asioita vilisti villinä pääkopassa edestakaisin ja samalla yritin koota muita ajatuksiani päiväkirjaani, siihen manuaaliseen. Tuntui että niin täysi kuin pääni olikin (ja on, ei se tästä miksikään ole muuttunut, vaikka yhden työpäivän ja pari taskia pitemmällä taas ollaankin), nyhjin taas tyhjää, kun yritin jäsentää ajatuksiani. Pientä stressiä monestakin lähteestä.

 

Eikä niitä pienimpiä stressinaiheita minulle suinkaan ole kaikki uusi opiskeltava, vaikka se mukavaa onkin. Se pitäisi kyetä panemaan käytäntöön ja se on hirvityksen paikka minulle. Tähän mennessä olen jo oppinut, että härkää on vain otettava joskus niistä sarvista kiinni ja a woman’s gotta do what a woman’s gotta do. Mutta ne ensimetrit villinä juoksevan härän sarvissa roikkuen on pelottavia. Sitten se siitä tasaantuu, kunhan härän saa taltutettua. Ja talttuuhan se aina. Jollei talttuisi, olisin ihan oikeasti tyhjäpää.

 

Mutta sitä en ole. Lantioni lienee takavuosina tuottanut niin paljon omega3-rasvahappoja, että olen onnistunut kasvamaan kohtalaisen älykkääksi yksilöksi (on se hyvä, että laihduin vasta lasten syntymän jälkeen, sillä näin olen kenties saanut lapsillenikin vähän extra-omegakolmosia ja extra-älykkyyttä 😉 ), joten kyllä tämäkin tästä taas iloksi muuttuu! Minun ongelmani vain on sama kuin esikoisenikin: se perfektionistin suuri virheiden tekemisen pelko. Mainehan siinä menee, jos ei olekaan täydellinen 😮

 

Oltiin eilen esikoisen arviointikeskustelussa koulussa ja opettaja kehui lastani tunnolliseksi ja reippaaksi ja fiksuksi. Lukeminen ja kirjoittaminen sujuvat jo mallikkaasti 🙂 ja tyttö on taitava laskija (matikka hänestä onkin koulussa kivointa!). Kehityskohdaksi opettaja mainitsi, että vähän rohkeammin voisi osallistua tunneilla. Sanoi tietävänsä, että tytär osaa ja tietää, mutta ei silti aina viittaile kysyttäessä. Syynä, tiedän, pelko siitä, että tekeekin virheen ja siten muillekin paljastuisi se "häpeällinen" tosiseikka, ettei olekaan täydellinen. Ihan niinkuin muut niin olettaisivat. Not. Mutta kun itse sitä niin kovasti haluaisi olla, ainakin muiden silmissä.

 

Tiedän hyvin kuinka raskasta on kokea epäonnistuneensa kokeessa, kun tulos oli "vain" 27pistettä, maksimin ollessa 30. Mutta jossain vaiheessa vaan on opittava, ettei joka kokeesta voi saada täysiä pisteitä 😉 Minä olen sen jo oppinut ja osaan olla tiettyyn rajaan itselleni armollinen. Tyttäriltäni en ole koskaan vaatinut täydellisyyttä, se on ihan sisäsyntyistä (molemmilla…), enkä tietääkseni ole antanut siihen myöskään mallia. Olen yhä perfektionisti, mutta onnekseni edes jotenkin olen saanut rimaa laskettua. Mutta elämäni loppuun asti se vaikuttaa minussa ja tekemisissäni silti. Kerran alkoholisti, aina alkoholisti. Eikun perfektionisti 😀

 

Olisi paljon helpompaa, jos osaisi suhtautua itseensä ja osaamiseensa vähän rennommin. Monta stressitekijää häviäisi elämästä ihan jo sillä. Mutta toisaalta, se on se voima, joka ajaa minua eteenpäin, oppimaan enemmän, osaamaan enemmän, suoriutumaan paremmin. Ilman tarvettani tavoitella täydellisyyttä olisin jossain ihan muualla kuin täällä. Tekisin jotain ihan muuta kuin tätä, mitä oikeasti rakastan! Toivottavasti tyttäreni saavat siitä samanlaisen eteenpäin vievän voimavaran sen sijaan että se rampauttaisi heidät.

 

Vaatinee oivalluksen siitä, että en ole täydellinen, en tule koskaan olemaan täydellinen, mutta voin aina pyrkiä siihen. Vaikka se tarkoittaakin sitä, että välillä on workloadin kanssa täyspäinen tyhjäpää, eikun tyhjäpäinen täyspää, eikun… jotain. Kunhan siitä sitten selviää myös. Ja perfektionistihan selviää! Epäonnistuminen kun ei ole vaihtoehto 😉

"Kato äiti, kun tätä kastelee ja hieroo tällee käsiin, tulee kädet ihan saippuaisiks!" selitti nelivuotias tosikoiseni tohkeissaan silmät ymmyrkäisinä minulle pestessään käsiään isoäitini luona. Käsissä tyttärellä keltainen palasaippua, joka oli lapsestani maailman ihmeellisin asia juuri sillä hetkellä. Aivan uskomaton keksintö. Saippua, joka onkin palana eikä pullossa!

 

Retron merkitys aukeni minulle sillä hetkellä. Kun minä olin lapsi, kaikkialla oli aina palasaippuoita, jotka pomppivat käsistä minne sattoi ja olivat lopulta aivan kamalan näköisiä, juovaisia ja likaisia, ällölimaisia. Sitten tuli Bliw. Kätevää, saippua olikin nesteenä! Ja sitten tuli jo pumpupullotkin, en jaksa muistaa milloin. Sitten Bliwin markkinoilletulon ei minun kotonani nähty palasaippuaa. Tai no, jos se siellä bliivin kaverina olikin, en minä ainakaan enää siihen koskenutkaan. Ja todellakin, lapseni ovat nähneet palasaippuoita varmaankin vain isoäitini luona.

 

Sanotaan, että lapsista huomaa ajan kulun. Kyllä vaan. Jos kerran minulla on ekaluokkalainen lapsi, en voi enää itse olla ihan teini. Omien vuosien karttumista ei sillä tavoin ajattele tai edes miellä, mutta kun sukulaislapsi, joka "vasta just oli meidän häissä ihan vauva!" menee yläasteelle, tietää ajan oikeasti kuluneen. Vielä konkreettisemmin sen kuitenkin huomaa siinä, mitä lapset pitävät normaalina, mitä antiikkina ja mistä eivät ole koskaan kuulleetkaan.

 

Palasaippuan kanssa samaan kastiin kuuluvat lankapuhelimet. Muistan kun esikoiseni näki sellaisen ensimmäistä kertaa meidän landella, kysyi hän: "Onks toi leikkipuhelin." Ja kun mieheni eräänä iltana junior-aliasta tyttöjen kanssa pelatessaan yritti selittää lankapuhelinta lapsille (miten ihmeessä siellä sellainen kuva edes oli?!), eivät kyllä reppanat mitenkään ymmärtäneet mitä isi selitti, kännykkää vain tarjosivat. Kun oikea sana selvisi, syttyi esikoisen pään päällä lamppu: "Ainii! Mä oon puhunu sellasella isoisoäidin luona!"

 

Ja televisio ja video -asiat ne jaksavat naurattaa tyttäriä. Ettei telkussa ollutkaan värejä! Tai ettei ollut videoita! Joskus esikoisen ollessa noin viiden, puhuttiin asiasta taas kerran (kuten monta kertaa sen jälkeenkin…) ja isi kertoi tyttärille, että kun me oltiin pieniä, ei ollut videoita, mutta telkkari oli kyllä. Tytär siihen hölmistyneenä: "No mitäs järkeä siinä nyt on, kun ei sieltä sitten voinut mitään katsoakaan!" Ja viime jouluna tosikoinen, silloin kolmen, olisi halunnut nähdä joulurauhan julistuksen uudestaan, eikä millään meinannut tajuta, etten minä sitä voi vain laittaa tulemaan uudestaan. Tosi videolapsia – eikun anteeksi DVD 😉

 

Tuolla isoäitini luona isoäiti myös tapansa mukaan kaiveli vanhoja, tällä kertaa laatikosta, jossa oli isäni ja veljensä lapsena kirjoittamia kirjeitä ja kortteja ja matikan pistareita (!) ja muuta sälää. Siellä oli myös tietokilpailu, jonka veljekset olivat pitäneet joku kerta aikuisille ja kysymyksissä oli mm. milloin Neuvostoliitto ja Kiina osallistuivat ensimmäistä kertaa olympialaisiin (1952) ja kuka voitti jalkapallon maailmanmestaruuden vuonna 1960 (Jugoslavia). Aika antiikkista tietoa minullekin, mutta häkellyttävää oli tajuta, että vaikka lapseni tietäisivät jotain oikeasti maantiedosta, olisi vastakysymys silti ollut "Mikä on Neuvostoliitto/Jugoslavia?" Vaikka ehkä se sitten olisi jo kerrottu historiantunnilla?

 

Maailma muuttuu aikamoista vauhtia ja välillä huomaa, että sitä itsekin jää vähän kehityksestä jälkeen. Meillä ei esimerkiksi vieläkään ole navigaattoria (tosin tietoinen valinta, ettei ole). Senkin aika tulee joskus, mutta toistaiseksi on hyvin pärjätty ilman. Mutta luultavasti esikoiseni sitten aikanaa omille lapsilleen kertoo: "Muistan kun meille hankittiin ensimmäinen navigaattori…" ja lapset on ihan että "Hä? Miten muka mihinkään osas mennä jos ei ollu navigaattorii?" Ja sitten ne löytävät ukin kätköistä paperikarttoja: "Vähäks hei mageeta, täst näkee melkeen koko Suomen kerralla, jos tän levittää kokonaan auki!" Niin se vaan menee.

Tosikoiseni vaatevalinnat hoitoon tänä aamuna olivat vähän vähemmän tavanomaiset. Etsittiin kaapista valkoiset sukkahousut ja valkoinen pusero. Kaivettiin laatikosta keiju-prinsessamekko, valtikka, kissankorvat, korkokengät, prinsessasormikkaat, kruunu… Sovitettiin päähän kissankorvia ja prinsessakruunua yhtaikaa, mutta kummin päin tahansa sijoitettuna tuntui kuulemma niin oudolta, että tytär tyytyi pelkkiin korviin. Oleellisinta oli näyttää kissalta (ooh, häntä unohtui aamun kiireessä!).

 

Sitten pääsi äiti taiteilemaan, kun tyttären kasvoihin piti maalata punainen nenä, viikset ja koukeroita ja sydämiä – pitäähän sitä nyt olla vähän raitaa kissassa! Meillä ei ole kasvovärejä, joten maalaukset tehtiin ihan hyviksi ennenkin havaituilla vesiväreillä, jotka tosin ensi töikseen lennähtivät pitkin lattiaa, kun asetin ne vähän huterasti lavuaarin reunalle. Aikani pensselillä sudittuani näytti neitonen niin kissalta niin kissalta. Korvat pois, pipo päähän, takki päälle ja hoitoon.

 

"Varo kissa, täällä on koira!" kuului ensimmäinen tervehdys päiväkodissa tyttären astuttua ovesta sisään. Toden totta, eteisessä odotti dalmatialaiskoira – kera tusinan prinsessan ja keijun ja yhden haltiattarenkin. Tytär siirtyi ryöhelöparven saattelemana sisälle päiväkotiin, tarvikkeitaan kavereilleen esitellen, muistaen hädin tuskin huikata äidille moimoita.

 

Lapset rakastavat rooliasuja ja naamiaisia. Kuten esikoisesta oli niin hauskaa pukeutua halloween-juhliin noidaksi, että asua piti kokeilla oikein moneen kertaan viikolla ennen juhlia. Kuten tosikoisen lempileikkeihin kuuluu kaivaa roolivaatelaatikosta prinsessamekkoja ja kenkiä ja laukkuja ja kruunuja ja ja… Ja molemmista on hauskaa saada kasvoihin eläin-maalaus, ts. viikset, punainen nenänpää, viiruja, leopardipilkkuja jne. Esikoisella on prinsessavaihe ohi jo aikaa sitten, mutta se ei estä pukeutumasta silti välillä prinsessaksi tai haltiattareksi. Ihanaa satuun pukeutumista!

 

Äidille lasten naamiaiset eivät aina ole yhtä mukava juttu 😉 Nyt meillä alkaa olla noita prinsessapukuja ja kissankorvia ja jopa se noitapuku ynnä muita asuja ihan kohtalaisesti, mutta jos haluaisi jotain muuta, on kaksi vaihtoehtoa: 1) äiti on kekseliäs ja käsistään kätevä ja näppärästi valmistaa lapsille asuja tai 2) äiti kävelee kauppaan ja ostaa kamalan kalliin puvun, jolle ei ole "oikeaa" käyttöä ja joka jää liian nopeasti liian pieneksi. Well, meillä äiti ei ole kätevä, mutta satunnaisesti kekseliäs. Joten taaplaillaan jossain tuolla välimaastossa.

 

Kuitenkin minäkin muistan miten kivaa oli pukeutua! Kuusivuotiaana pidin ensimmäiset (ja viimeiset?) naamiassynttärini, joihin oma äitini oli ommellut minulle mekon ja askarrellut haltiahatun. Myöhemmin olin aina kaikissa naamiaisissa pelle, sillä minulle ja siskolleni ostettiin jossain vaiheessa pelleasut naamiaisia varten. Pelleasua en tainnut käyttää muutoin kuin naamiaisissa, mutta haltiapukua tai ainakin -hattua käytin paljonkin. Meillä oli joskus parhaan ystäväni kanssa sellainen jatkuva leikki, jossa olimme molemmat haltioita ja asuttiin lumotussa maassa. En muista mitä kaikkea leikkiin liittyi, mutta muistan että joku kerta leikki alkoi tuntua liian todelliselta ja pelästyneinä lopetimme leikin siihen. Mielikuvituksen voima on ihmeellinen.

 

Naamiaiset ovat kuitenkin kivat eikä mielikuvitus nyt yleensä heitä yli kuitenkaan. Kun vaan on ne vermeet tai aikaa haalia sellaiset kasaan! Eikä ne ole vain lasten juttu, onhan aikuisillakin teemabileitä. Ja minä saan roolipukeutua vähintään kerran vuodessa tanssikoulun juhlaesityksiä varten. Harvemmin kuitenkaan prinsessaksi tai kissaksi tai kissaprinsessaksi 😉

 

Toivottavasti tosikoisella on hauskat naamiaisbileet hoidossa!

"Käytä heijastinta jos haluat nähdä myös joulukuun." Ihan tuskaisaa autoilijalle, kun yhtäkkiä huomaa että auton nokan kulmalla onkin kävelijä, kuten tässä eräänä päivänä kun kurvailin pihastani pois – nainen tien varressa, mutta näin hänet oikeasti vasta kun jo meinasin häntä töytäistä. Tummat vaatteet, ei heijastimia. Ilmiselvää marraskuun synkistämien ihmitsen itsetuhoista käyttäytymistä 😉 Mutta että pienet koululaisetkin ovat liikkeellä ihan ilman heijastimia! *HUOKAUS*

 

Ihmiset voi jakaa huokaileviin ja ei-huokaileviin. Minä olen huokaileva ihminen. Samoin pari työkaveriani. On aika hauskaa, kun yhdenkin kaverin saapumisen henkilökunnan tiloihin kuulee jo ennen kuin näkee; huokaus käy kulkijan edellä.

 

Minä olen myös silmienpyörittelijä. Eismerkiksi, etsiessäni radiosta musiikkia surffaan Rockilta (puhetta…) Voicen kautta (puhetta…!) metrofm:lle, jossa viimein soi musiikki, mutta only barely kuunneltava: 99 Luftballons… Aiheuttaa automaattisen eyerollin, vaikka olen yksin autossa.

 

Esikoinen on viimeiset pari viikkoa viettänyt itsenäisiä iltapäiviä aina kun minä en pysty tekemään etänä kotona. Se saattaa olla tyttärelle mukavakin asia, sillä hänen sosiaalinen elämänsä on päässyt näin vähän heräämään. Tytär on ollut kavereilla leikkimässä ja kavereita on ollut meillä leikkimässä. Kaverisuhteet pääsevät ihan eri tavalla kehittymään, kun pääsee leikkimään koulun ulkopuolellakin yhdessä. Onhan se ekaluokkalaiselle iso asia olla itsestään vastuussa iltapäivä. Mutta ihan hyvin tytär tuntuu pärjäävän, niin itsekseen kuin kavereidenkin kanssa. Mies pohti, mitä mahtavat tehdä meillä keskenään. Onhan siinä potentiaalia vaikka mihin, mutta ei kai asiaa voi siltä kantiltakaan ottaa, että kieltäisi kaverit siltä varalta, että keksivät jotain kiellettyä. Iso asia meillekin luottaa ja päästää irti. Onneksi on kännykät.

 

Joskus on kamalan vaikea keskittyä ja päästä asioihin kiinni. Minä olen periaatteessa enemmän kuulo-oppija. Opin asioita normaalisti parhaiten kuuntelemalla. Ja sitten itse tekemällä. Mutta joskus tuntuu, ettei kuultu mene perille ja tekeminenkin on vain matkimista. Aivot eivät vastaanota eivätkä oikein tuotakaan. Huonompi homma.

 

Tänään aamuruuhka oli loppuviikolle tyypilliseen tapaan suorastaan siedettävä. Alkuviikosta se on aika ajoin kamala. Mutta ei sentään mitään siihen verrattuna, mitä monessa muussa kaupungissa on. Eurooppalaisittain esimerkiksi Brysselissä on kuulemma ihan normaalia istua ruuhkassa pari tuntia. Ja jenkkilää en tässä viitsi edes mainita… Parissa tunnissa minä ehtisin töihin vaikka Nokialle asti. Ja pääkaupunkiseudulla normaaliaamuna nipin napin töihin ja takaisin, tänään olisin ehtinyt melkein kaksi kertaa edes takaisin!

 

Joskus on kamalasti kaikkia pieniä randomeita ajatuksia, joista haluaisi kutoa kunnollisen blogi entryn, mutta sitten kun alan kirjoittaa en ensinnäkään muista enää puoliakaan ja toiseksi niistä ei vaan synny mitään yhtenäistä. Joten sitten niistä syntyy sälätystä, kuten tämä on. Mutta kun tänään tää vaan on tällasta. Hajanaista.

 

Mitähän mutsille kuuluu?