..mutta ei suinkaan hampaissa, vaan ihan tavaroilla täällä kotona. Katsotaanpa:

 

On syksyn ensimmäinen pakkasaamu. Mies etsii eteisessä kaulaliinaansa, joka ei vielä ole päässyt hattuhyllyyn, koska sitä ei ole vielä tänä syksynä aiemmin tarvittu. Etsii ja etsii, vaan ei löydä. Turhautuneena parkaisee: "Missä ihmeessä se kaulaliina on, Sanna, onko sulla hajua?" Minä olen ollut pukemassa tosikoista, jolla on aamuisin välillä vähän ongelmia saada vaatteet päälleen. Jätän tosikoisen ja huokaisten konttaan eteiseen, avaan lipaston alimman laatikon, sen jossa meillä kaulaliinoja säilytetään ja nostan sieltä miehelle kaulaliinansa. Ihan siinä päällimmäisenä se oli! Mistähän mies sitä oikein etsi?

 

Olen lähdössä viemään tosikoista hoitoon ja esikoista kouluun. On jo vähän kiire, kuten tavallista. Tarkistan, että esikoisella on kaikki tarvittava on mukana: reppu pakattuna, kännykkä, avaimet. Ei mutta, missä on nauha, jossa on kännykän kotelo ja avaimet? Edellisenä päivänä oli asuntonäyttö ja mies näemmä vielä minun jälkeeni siivosi esillä olleita tavaroita piiloon, niiden mukana esikoisen avaimet ja kännykkänauhan. Etsin ja haen. Mihinkähän väliaikaiseen sijaintiin hän ne tällä kertaa on laittanut? Joka kerta eri paikkaan… Viimein löytyi.

 

Olen jo kerran korjannut pöydältä lasten kirjat irtokansiinsa ja paikalleen. Mutta hetken kuluttua huomaan, että tytöt ovat kuunnelleet ja lukeneet kirjoja uudestaan, mutta koska on asuntonäyttö tulossa, pitää kirjat korjat pois uudestaan. Toinen kirja on pöydällä, toisesta vain kannet levällään. Kysyn tytöiltä, missä toinen kirja on ja saan vastaukseksi tyhjiä katseita ja "mistä mä voin tietää". Käsiäni levitellen huudahdan: "Mutta pitäähän sun tietää, kun kerran olet viimeksi sitä lukenut! Ei tavaroita voi vaan laskea käsistään siihen mihin ne sattuvat putoamaan ja unohtaa saman tien, mihin se jäi!!" Hetken kuluttua tytär saa ahaaelämyksen ja hakee kirjan huoneestaan.

 

Meillä on kaikille tavaroille paikat. Mutta vain minä tunnun tietävän sen. Lapset ja mies ovat aivan läpeensä toivottomia sen suhteen, että tavarat ja vaatteet todellakin jäävät niille sijoilleen, missä ne sattuvat heidän käsistään tippumaan. Eikä sen jälkeen mitään muistikuvaa siitä, missä tämä tippuminen sattui tapahtumaan. Ja sen jälkeen minun pitäisi tietää, missä kaikkien kaikki tavarat ovat. Huokaus.

 

Toisaalta. Olen elänyt tämän kanssa jo kauan. Mies aina sanoo asiasta motkottaessani, että tavarat ovat väliaikaisilla paikoilla. Eli ilmeisesti siirtymässä kohti oikeaa paikkaansa? Kenen toimesta? Jos odottaa, että mies tai lapset siirtävät tavarat omille paikoilleen, tulee väliaikaisista paikoista hyvin pian lopullisia paikkoja. Niinpä minä vien tavaroita paikoilleen. Ihan elämäntyökseni sitä teen. Aina kun huomaan tavaran olevan väärässä paikassa, vien sen paikoilleen. Se näet helpottaa nimenomaan omaa elämääni.

 

Ei minunkaan muistini ole niitä parhaita. Jos tavara jää väliaikaiseen sijoituspaikkaani, käy hyvin pian niin, että kun sen pitäisi löytyä, kuljen minäkin etsimässä sitä hokien: "Missä minä sen oikein näin?" Mutta jos vien sen paikalleen kun sen näen, tiedän ainakin missä se on, kun sitä seuraavan kerran kaivataan. Näes kun ei tuo perheeni muista sen paremmin sitä väliaikaista kuin oikeaakaan paikkaa. Ainakin siis itse tiedän, missä kaikkien kaikki tavarat ovat 😉 About sentilleen…

 

Välillä on raivostuttavaa olla se yleinen tavaroiden paikoilleen viejä. Kun tulen kotiin lenkiltä tai tanssitunnilta tai ihan mistä vaan, saan ensimmäiseksi kerätä lasten vaatteita ja leluja sieltä ja täältä ja tuolta. Ihan niinkun minusta ei olisi kiva vaan lysähtää kun tulen himaan! Mutta todistetusti, testattu on, ne tavarat eivät oikeasti liikahda mihinkään sijoiltaan, ellen minä niitä liikuta. Siis päiväkausiin. Päin vastoin, lisää tulee jatkuvasti.

 

Kaikkein raivostuttavinta on kuitenkin se, ettei tavaroita osata etsiä niiden oikeilta paikoilta vaan aina ollaan kysymässä minulta, missä se ja se mahtaa olla. Ja sitten kun annan millintarkat koordinaatit, ei tavara silti löydy. Mutta kun minä tulen katsomaan, kas siinähän se oli, juuri siinä, mistä käskin katsoa. Lapsetkin sen tietää, että kyllä äiti tietää. Esikoinen joskus etsi jotain tavaraansa nojatuolista tyynyjen alta ja kun iskä sanoi, että jos ei löydy, se ei sitten varmaan siellä ole. Tytär sanoi takaisin: "Kyllä on! Äiti sanoi, että on!"

 

Miehen suhteen olen jo menettänyt toivoni, mutta toisaalta saa myös enimmäkseen löytää tai olla löytämättä tavaroitaan. Iso mies, huolehtikoon itsestään. Paitsi joskus, jos tosiaan tiedän, missä etsitty tavara on. Mutta toivoisin, että edes tyttäreni oppisivat vähitellen huomaamaan, mihin tavarat käsistään laskevat ja mielellään oppisivat ihan suorastaan laskemaan niitä suoraan oikeille paikoilleen. Joookoo…

Sinne se meni, esikoiseni ensimmäisiin koulubileisiinsä. Vastahan tuo on ekalla luokalla! Aikaisin ne alkaa nykyisin. Halloween-discon nimellä nuo bileet mainostettiin, järjestäjinä koulun kolmasluokkalaisten vanhempainyhdistys. "Bilettäjät" kaikki 6-9vuotiaita, järjestäjät vanhempia, joten eiköhän ne ole vielä ihan vaan isot lastenkekkerit. Kohta se selviää, millaiset olivat, kun haen neitosen kotiin.

 

Muistan itse koulussa, kuinka sitä odotti kuin kuuta nousevaa, että on viidennellä ja pääsee ekoihin koulun bileisiin. Silloin jokainen luokka sai ekan kerran järkätä nk. rec-nightin, jonne pääsi vain oma luokka. Mutta niin hauska kuin oma rec night olikin, kyllä se vuoden odotetuin juhla oli Valentine’s Day Party. Se oli the ultimate party. Niissä oli ensin naamiaiset – kuten nuo esikoiseni Halloweenjuhlatkin ovat – ja sitten parin tunnin kuluttua 5-6luokkalaiset lähtivät kotiin ja 7-9luokkalaisilla oli disco. Ja aina välillä siellä oli vierailijoina vähän entisiäkin meidänkoululaisia. Cool 😉

 

Millainen lieneekään 6-9vuotiaiden disco? Tanssimista varmasti, mutta joko se alkaa se kuka-hakee-ketä ja kuinka-monta-hidasta-pääsin-tanssimaan-ja-kenen-kanssa -peli? Toivottavasti ei 😉 Ei ihan vielä tarvitsisi kuitenkaan. Toivottavasti tanssiminen on vielä vain hauskaa yhteistä ajanviettoa ja muu oheistoiminta yhtä hauskaa kuin se tanssi. Kyllä sitä sitten isompana ehtii!

 

Nuo tyttären juhlat toivat monen monta muistoa mieleen noista omista koulubileistä. Kuinka rec nighteissa tylsintä oli se, että oli vaan oman luokan pojat joiden kanssa tanssia. Kaikki muu oli ihan kivaa kyllä ja tanssiminenkin muuten, mutta kuka nyt vaan oman luokan kundien kanssa viitsii? Sitä paitsi, en ollut luokallani kovinkaan suosittu ja vaikken nyt noissa juhlissa ihan siinä määrin yksin tullut jätetyksi – seinäkukkasta minusta ei saanut silloinkaan 😉 – en nyt kuitenkaan ollut se tanssitetuinkaan. Vientiä taisi olla vähän enemmän noissa useamman luokan yhteisdiscoissa.

 

Ja sitten kun se ihastus haki tanssiin. Minä olin seiskalla suunnattoman rakastunut kundiin, joka oli silloin jo lukiossa. Tuo kundi tuli meidän Valentine’s Day Partyyn kuitenkin ja haki minua tanssimaan. Muistan sen huumaavan tunteen. Se oli elämäni ensimmäinen Tanssi isolla Teellä. Vaikka jälkeen päin olenkin ihmetellyt, miksi hän minua sillä tavoin tanssitti. Arvailla voi 😉

 

Koulun bileiden jälkeen oli aina sitten analyysin vuoro. Päiväkirjaan tuli sivutolkulla tekstiä siitä, kenen kanssa olin tanssinut nopeita, kenen kanssa hitaita ja kuinka monta mitäkin ja kenenkin kanssa. Ja tuosta Tanssista tietenkin sivutolkulla fiilistelyä ja jo silloin myös sitä ihmettelyä. Biisejä en päiväkirjaan kirjoittanut, en edes tiedä, mihin tanssittiin Tanssia (voi olla etten sitä silloin edes huumassani huomioinut 😀 ), mutta yhtä tietyt noissa discoissa soitetut biisit tuovat sen fiiliksen takaisin, joka siellä bileissä oli.

 

Jotenkin nuo koulubileet ja niiden fiilikset kiteytyvät Berlinin biisiin Take My Breath Away, joka soi joka discossa ainakin kolmesti.

 

[Ennen tämän postaamista ehdin vielä hakeakin tyttäreni sieltä pippaloista. Hauskaa oli kuulemma ollut, yksittäisesti yhdessä oli kuulemma tanssittu ja luokissa oli ollut erilaisia hauskoja aktiviteetteja 🙂

]

Netin tämän hetken kuumin sana taitaa olla se Facebook, jota joku jo salakuuntelun mukaan yritti kirjakaupastakin ostaa. Kirja tai ehkei ihan, mutta se on varsin häkellyttävä paikka. Eksyin, tai no tulin kutsutuksi, sinne itse vasta jotain pari-kolme viikkoa sitten (kuka näistä viikoista lukua pystyy pitämään?) ja koukkuunnuin heti. Se on pahimmillaan hyvin hyvin addiktoiva paikka, vaikka siellä yleisesti ottaen tapahtuu aika vähän.

 

Facebook on outo paikka. Siellä on melkein kaikki. Ja jos eivät ole siellä vielä nyt, niin kohta ovat. Olikohan se Hesarin uutinen vai minkä, jossa todettiin, että jollei Facebookiin rekisteröitymistahti Suomessa pian rauhoitu, sinne kuuluu pian reilut 6 miljoonaa suomalaista 😉 Ei se prosentuaalinen osuus kansasta tosin vielä (muutama päivä sitten) ollut kuin kolmen luokkaa, mutta nousee nousee.

 

Facebook on siis "yhteisö", jossa on mahdollista hookata up tuttujen ja tuntemattomien kanssa, muodostaa omaa verkostoa ja lisätä miljoona pientä sovellusta, joita periaatteessa kuka tahansa voi sinne lisää koodailla. Harmillista näiden aplikaatioiden käytössä on niiden satunnaiset komplikaatiot – ovat aika tökkiväisiä, koska ilmeisesti yksityisillä palvelimilla – sekä se, että jotta voisit käyttää ystäväsi käyttöönottamaa sovellusta, vaikka halataksesi ystävääsi, on se aina otettava käyttöön myös omaan profiiliin. Joten niitä sitten kertyy helposti itsellekin miljoona!

 

Nämä naamakirjan pikkuiset sovellukset ovat sinänsä hauskoja. On cities I’ve visited ja IQ-test, erilaisia persoonallisuustestejä (olen advocating leader, frendeistä Ross Geller, juomista mixed fruity coctail, huumeista "life", autoista Mini Cooper jne.), minulla on siellä joulukuusi ja piirroskuva perheestäni. Jaikustyöte ja blogisyöte. Vähän kuvia. Minulla on niin ja niin yhtäläiset intressit sen ja tämän ja tuon kaverin kanssa. Ja sitten minulla on oma Leppit, jonka nimi on Musheley ja sitä voi silittää ja syöttää napin painalluksella.

Yleensä tuollaiset nettiyhteisöt ovat hyvin puhtaasti viihteellisiä ajankulupaikkoja, joissa ihmiset kulkevat enemmän tai vähemmän anonyymeinä. Naamakirja rikkoo tässäkin rajoja. Useimmat käyttäjät ovat rekisteröityneet omalla nimellä ja ihan oikealla – usein vieläpä työ – sähköpostiosoitteella. Ja sen lisäksi, että siellä ihmiset kohtaavat, siellä on yritysten ja yhteisöjen omia networkeja ja ryhmiä ja yritysten tekemiä sovelluksia, joilla kenties samalla saadaan omaa asiaa vähän mainostettua. Siellä iloisesti sekoittuu työ ja huvi. Työkaverit, harrastuskaverit ja kaikki muut kaverit.

 

Mutta se on ehdottomasti parasta Facebookissa, että siellä tosiaan on kaikki. Olen löytänyt sieltä monta long lost friendiä, joiden kanssa on ollut mainiota vaihtaa kuulumisia. Viimeisimpiin kuuluu muutama lapsuudenystävää, joista yhden kanssa vietettiin kymmenen vuotta paitana ja peppuna, kunnes teini-iässä tiet erilaisten kaveripiirien vuoksi erosivat. Ja nyt löydettiin toisemme naamakirjasta 🙂

 

Ja sitten vielä sanotaan, että netissä roikkuminen aiheuttaa erakoitumista. Höpsismiä sanon minä! Nettihän on niin sosialisoiva paikka, jos vaan niin haluaa.