Toiset matkustaa jatkuvasti, eikä lentokenttä- ja hotellielämässä ole heille mitään ihmeellistä. Minä matkustin lentokoneella yksin ensimmäistä kertaa elämässäni viime tammikuussa, peräti Kuopioon asti. Ja sitten oli se Kanarian reissu ilman miestäni, mutta viime metreille asti yhdessä mutsini kanssa. Paluu sieltä lasten kanssa opetti minulle, että on minusta itsenäiseksi matkustajaksi. And there’s really nothing to it. Kun on kerran voittanut pelkonsa, tietää selviävänsä.

 

Mutta kyllähän tämä matkaaminen avartaa ja kun on ihan yksin liikkeellä koneenvaihtojen ja muiden kera, kyllähän siinä muutama jännityshetkikin on. Tällaiselle varmistelijalle varsinkin, eilen Köpiksessäkin tarkistin portin moneen kertaan siinä koneen lähtöä odotellessani. Itse matkustaminenhan ei sinänsä ole kovinkaan monimutkaista. Ne on ne mahdolliset virhekohdat, jotka pelottavat. Mitä jos olenkin väärällä portilla ja myöhästyn koneestani? Niin ei kuitenkaan käynyt, vaan kuten jo todettua, pääsin onnellisesti perille.

 

Illalla nukahdin mukavaan hotellisänkyyni, mutta nukuin hiukan levottoman yön. Tuntematon aina kuitenkin vähän pelottaa. Aamulla heräsin kuudelta ihmettelemään, miksei puhelin ollut vielä herättänyt minua – sisäinen kelloni taisi yrittää sanoa, että kello muka olisi jo seitsemän. Tunnin verran vielä nukuin ja puhelimen soidessa euroaikaa seitsemältä viimein avasin silmäni. Tai yritin ja suljin ne taas ja yritin uudestaan, kunnes seitsemää yli seitsemän viimein onnistuin. Minä olen snoozaaja.

 

Aamupala hotellissa oli huikea kokemus. Ensinnäkin virhepelkonikin ehti jo kehiin: ihan ensiksi murtaen englantia puhuva henkilö pyysi minulta kuittauksen kuittiin "sign in for the convention please" – mihinkähän nimeni oikein laitoin? Meneeköhän 21euroa nyt omalta kortiltani? Jaiks! Sitten totesin, että koska en ymmärrä, olen jo beyond caring. Sittenpähän menee jos menee. Mutta aavistuksen verran huomasin käteni vapisevan nimeäni raapustaessani. Mutta itse aamupala. Yksi sana: OOOH!

 

Aamupalan jälkeen palasin huoneeseeni hakemaan tietokoneeni ja palasin etsimään koulutusta. Löysin perille ja koulutus on mielenkiintoinen! Viereeni eksyi sattumalta istumaan toinen suomalainen, kollegani kilpailijalta 😉 Mukavalta vaikuttaa, kiva saada uusia tuttavuuksia! Mielenkiintoista sinänsä, että täällä miehisessä it-maailmassa meitä taitaa olla neljä naista yli 20 miehen joukossa. Naisista 50% tulee naisasioiden edelläkävijämaa-Suomesta. Minä ja uusi tuttavuuteni – josta tuli heti facebook-ystävä myös 😉

 

Lounas täällä hotellissa oli myös OOH-kokemus. Ainoana miinuksena pöytäseura. Tulimme uuden tuttavuuteni kanssa syömään niin myöhään, että emme enää päässeet samaan pöytään syömään. Mingle is good, right? Mutta jouduin selaiseen pohjoismaiseen pöytään, jossa pöytäseurani oli kotoisin Ruotsista, Tanskasta ja Norjasta. Kotoista, luulisi, mutta kun puhuivat mokomat tietenkin vain ruotsia kuka mitenkin viäntäen, sain syödä ihan suu kiinni. Niukin naukin ymmärsin satunnaisesti mistä kaverit puhuivat ja sekin lähinnä ruotsin seassa mainittujen teknologioiden nimien ansiosta… Ei se mitään. Ruoka oli mahtavaa!

 

Neljään asti jatkuu koulutus ja sitten minulla on vuorossa seikkailu junalla Brysseliä katsastamaan, ettei tarvitse tyytyä siihen, että on nähnyt Brysselin ilmasta 😉 Ilmasta jokainen kaupunki näyttää samanlaiselta, etenkin pimeässä kun koko maailma on kuin suuri valonauhoin neulottu tilkkutäkki. Tiedän, että selviäisin siitäkin retkestä yksinkin, mutta on ihan kiva, että saankin seuraa kollegastani. Seikkailu yhdessä on aina mukavampaa ja helpompaakin kuin seikkailu yksin.

 

Niin se kuitenkin on, että jos ei mitään koskaan uskalla, ei mitään koskaan opi. Toisella kerralla asiat tuntuvat jo paljon helpommilta ja tuntematonkin on vähän vähemmän tuntematonta. Pienen ihmisen pientä maailmanvalloitusta, vähän kerrassaan. Ja tämä on kivaa!

Tänään, just about 15:55, nousi Helsinki-Vantaalta piskuinen suihkukone kohti Köpenhaminaa. Sellainen melkein bussin kokoinen. Sellainen, joka sai väkisinkin hymyn kasvoille, kun sen näki siellä kököttämässä lentokentän äärilaidalla, vähän niinkuin pienuuttaan häpeillen, piilossa kulman takana olleita isoja suihkareita. Ketterästi se kuitenkin nousi ilmaan, minä sen mukana. Ja ajallaan, tai ehkäpä jopa pari minuuttia etuajassa, se laskeutui Kööpenhaminan lentokentälle, keskelle peltoja, joissa lainehti vesi ja yhden keskellä seisoi punainen auto hylätyn näköisenä.

 

Köpiksessä oli koneen vaihto. Hain itselleni vähän syötävää lentokentän lehtikioskista ja istuin porttini aulassa lukemassa kirjaa. Ympärilleni kerääntyi niin paljon väkeä, että jo siitä saatoin aavistaa Brysseliin matkaavan koneen olevan ainakin hiukan eri kaliiberia kuin se, joka toi minut Köpikseen asti. Ja se olikin. Ei paljon leveämpi eikä väljempi, mutta paljon pitempi ja uudempikin. Ja siellä oli erikseen economy-luokka, jossa minä matkustin ja maksoin omenamehuni ihan itse, ja economy extra -luokka, jonka parempi väki sai ihan lämpimän aterian.

 

Päästiin koneeseen sisään vartin verran ilmoitetusta myöhässä. Siitä jo arvasin, että eihän se kone aikataulussa lähde. Eikä lähtenyt. Puolisen tuntia ehdittiin istua koneessa ilmoitetun lähtöajan jälkeen ennen kuin kuulin ensimmäisen englanninkielisen ilmoituksen. Olimme viidentenä jonossa, joten lähtöön aikaa noin 10-15 minuuttia vielä. Siis lähtöön siitä terminaalilta. Nousuun siitä oli vielä enemmänkin aikaa. Ja kirjani oli jo loppu! Enkä tietenkään ottanut mukaani toista. Vieruskaverini oli myös saanut lukemisensa luettua ja ojensi minulle Herald Tribunen, jonka aikani kuluksi selaillen lukaisin.

 

Tanskaan oli terminaalissa odotteluni aikana eksynyt jonkin sortin lumimyräkkä, mistä johtuen meidän piti ennen nousemista päästä pesuun. Tai siis tarvittiin de-icing, mikä tehtiin siellä kiitoradan päässä, juuri ennen nousuun lähtöä. Siellä illan pimeydessä oranssien valojen hehkussa spottivaloin varustetut vesisuihkuautot muistuttivat jotain sci-fi flickien robotteja ja kun suihkutuksen höyry vielä täytti ilman, niin avot, sci-fi-fiilis oli valmis. Kuin olisin ollut avaruusaluksessa enkä lentokoneessa.

 

Viimein päästiin kuitenkin ilmaan ja kohti Brysseliä, tunnin verran aikataulusta myöhässä, mutta mikäs kiire minulla? Reilun tunnin lentämisen jälkeen alettiin lähestyä Brysseliä, joka pimeässä ilmasta näytti loputtomalta vyyhdiltä jouluvaloja. Valonauhoja risteili sinne tänne silmänkantamattomiin. Hämmennyin, kun yhtäkkiä joku alue pimeni hetkeksi täysin. Välillä pimeys tuntui aaltoilevan valojen yllä. Kunnes tajusin, että olimme yhä pilvien yläpuolella. Pilvet taisivat roikkua melko matalalla kaupungin (reuna-alueiden) yllä.

 

Laskeuduimme Brysselin kansainväliselle kentälle. Olen ollut Heathrowlla ja Tokion Naritassa. Mutta oli silloin 12 ja minulla oli äiti tai opettajia ja peräti koko luokkani mukana. Sen jälkeen en ole aivan näin isoja lentokenttiä nähnyt ja hetken aikaa se häkellytti minut. Mistä oikein saan matkatavarani, sen pienen lentolaukkuni, jonka Stadi-Vantaalla lähetin koneen – sen piskuisen bussikoneen – ruumaan? Ja onko se edes tullut Brysseliin asti? Illan jännitysmomentti vielä edessä.

 

Seurasin kylttejä, joissa luki monelle kielellä Exit sellaisen matkalaukku-kuvan vieressä. Seurasin ja seurasin. Kävelin lattialla ja liukuhihnalla, rullaportaita ja käytäviä. Varmasti ainakin kilometrin. Usko meinasi jo loppua, että ikinä löydän hihnaa, jolle lentolaukkuni tulee. Että ikinä pääsen ulos koko megasuurelta lentokentältä! Lopulta löysin ne. Ne hihnat. Ja screeniltä selvisi myös oikean hihnan numero. Onhan se tietenkin ovelaa laittaa ihmiset kävelemään kilsatolkulla terminaalissa, niin heille tulee viimeiseksi kokemus siitä, miten kaikki oli niin jouhevaa. Sillä ei tarvinnut siinä kauan minunkaan seistä, kun jo laukkuni pompahti hihnalle jostain maan uumenista.

 

Hip hei ja sitten taksia etsimään. Belgialaisen lehtikioskin kautta, piti saada vettä, kun ei näistä muun maailman vesistä aina tiedä, viitsiikö niitä juoda. Ja samalla ajattelin ostaa itselleni lisää lukemista, mutta lehdet eivät kiinnosta ja kioskin kaikki kirjat olivat en francais. Non, merci, je ne peut pas lire en francais. Pas possible. Joten ostin vain sen veden ja silmiini osuneen dino-keksipaketin tuliaisiksi lapsille. Ja sitten menin taksijonoon. Very efficient taksijonoon.

Ja nyt olen oikein fancyssa hotellissa, mukavassa huoneessa, josta näyttäisi päivänvalossa olevan mukava näkymä pihalle, jossa on lampi. Ja jonka hinnat heijastelevat hotellin fanciyttä: mm. kinkku-juustosämpylä 12euroa! Ja roomservice-taksa 7e päälle. Onneksi ostin sieltä Köpiksen kentältä syötävää illaksi… Ja tunnin nettiaikani on kohta ummessa, joten Susie kuittaa Brysselistä. Over and out.

 

Joskus tulee niitä päiviä, ettei vain osaa syödä järkevästi. Että on muka joku hyvä syy syödä erittäin epäjärkevästi. Ei siinä mitään, jos itse syö vaan kaikkea herkkua, mutta jos vielä syöttää lapsensa ja lapsensa tamagotchinkin epäfiksusti niin että kaikilla on illalla maha kipeänä – jopa sillä tamagotchilla – ei ole pullat hyvin uunissa, excuse my pun.

 

Eilen illalla sain töissä varsinaisen työpäivän jälkeen viiniä ja juustoja ja tuc-keksejä, vietettiin erään työkaverin läksiäisiä. Tai siis nyt jo entisen työkaverin. Osa porukasta jäi vielä alakerran ravintolaan salsaamaan, mutta minä lähdin tällä kertaa vain kotiin. Teki mieli perheen luo. Matkalla harkitsin minishoppailua, kun minulle oli kuitenkin iltavapaa myönnetty niiden läksiäisten vuoksi. Ajoin kumminkin suoraan himaan, ei huvittanutkaan edes shopata. Kotona mies leikki lasten kanssa ja minä linnoittauduinkin sohvan nurkkaan lukemaan. Yhtäkkiä alkoi tehdä mielettömästi mieli jätskiä.

 

Yleensä annan mielitekojen mennä. Tällä kertaa en. Lähdin kauppaan, perheeni kannustamana 😉 ostamaan jädeä, valion kolmea suklaata ja lakua. Ja vaahtokarkkeja ja suklaakastiketta. Ja sitten kotona tein meille kaikille iltapalaksi jätskiannokset vaahtokarkeilla, banaaninpaloilla, keksimuruilla ja suklaakastikkeella. Vain kermavaahto puuttui päältä ja nonparellit. Kerma(vaahto)a unohtui ostaa (se vaan on jätskiannoksen päällä parasta se valmis vaahto…) ja koska ei ollut kermaa, en muistanut nonparellejakaan, joita olisi kyllä himasta löytynyt.

 

Terveellinen ja ravitsva iltapala. Noh, kerrankos sitä. Aamupala tänään oli paljon järkevämpi, oli leipää päällisineen ja muroja ja hedelmääkin. Ja pari kuppia kahvia. Mutta siihen se järki ja terveellisyys ruuan suhteen tänään päättyikin. Lähdin tyttöjen kanssa Stadiin iltapäivästä elokuviin. Ensin syötiin lounas Hesessä. Tytöille lastenateriat ja itselleni luulin ostavani bagelin viereisestä Arnold’sista. Mutta Tennarin Arskasta ei saakaan bageleitä! joten tyydyin osaani ja ostin vain tytöille jälkkäri-donitsit ja itselleni lounas-suklaamuffinsin hasselpähkinä-suklaa frappén.

 

Esikoinen söi ateriansa (paitsi ei sitä jugurttia, ei nuo koskaan syö niitä, pitäs varmaan sanoa kassalla, etteivät antais niitä meille ollenkaan, mutta kun en koskaan muista) viimeistä haukkua vaille ja päälle ison creamy-donitsin. Tosikoinen haukkasi hampparistaan kerran, sitten söi päällimmäisen leivän siitä ja puolet ranskiksistaan. Tosikoinen ei juuri koskaan syö noissa paikoissa tuon paremmin. Jos missään… Ja jälkkäriksi pienen cake-donitsin. Minä käytin tilaisuutta hyväkseni ja söin tosikoisen aterian loppuun, muka jotain syödäkseni.

 

Leffaan piti sitten myös ottaa jotain mukaan, totta kai! vaikka juuri oli syöty. Tytöt valitsivat irtokarkkeja, kumpikin peräti 200g kun en ehtinyt sitä valikoimista vahtia. Minä itselleni puolet vähemmän. Minusta vain tuntuu, että karkitkin on käyneet painavammiksi kuin ennen, ennen sataan grammaan sai vaikka mitä, nyt nuo 200g pussitkaan ei näyttäneet kummoisilta. Tai ehkä vaan pussit on suurentuneet 😉 Itselleni otin vielä pienet popparitkin suolaiseksi, kun oli se ateria jäänyt jotenkin köykäiseksi ja toisaalta popparit leffassa on vaan must. Kysykää vaikka mieheltäni montako kertaa minut on saatu leffateatteriin ilman poppareita!

 

Minä popsin popparini ja karkkini, esikoinenkin karkkinsa, mutta ylläri ylläri tosikoinen ei kaikkia namejaan jaksanut. Aika usein olisin vienyt ne himaan miehelle, mutta tänään oli minun outo päiväni, joten minäpä söin ne! Oli kyllä kotimatkalla jotenkin äklö olo jo, niin minulla kuin tytöilläkin. Eipä kai ihme – pääsinpä sanomaan, että nyt näitte miten käy, jos syö vaan herkkuja…

 

Kotosalla meitä odotti esikoisen tamagotchi nälkäisenä. Esikoinen syötti sen, mutta se ei vieläkään ollut onnellinen. Pyysi minua pelaamaan tampan kanssa – no höh! Mutta hypin yhden pelin verran sen kanssa hyppistä ja sitten annoin tampallekin jäätelön, kun kerran oltiin kaikki muutkin syöty tänään herkkuja. Mutta mitä kummaa, hetken perästä oli tamagotchinkin maha kipeä. Teki monen monta "kasaa" ensin ja sitten tarvitsi lääkettäkin. Jopas onnistuin olemaan tänään huono äiti syömisten osalta 😉

 

Itselläni alkoi kotona vielä päänsärkykin. Aamun kahvikupillisten jälkeen olin juonut vain sen yhden frappén päivällä. Liian vähän kahvia. Pitääkin olla kofeiiniaddikti (ja unohtaa se välillä 😉 )! (Vaikka kanarialla kyllä selvisin yllättävän vähällä kahvilla. Kummallista.)

..mutta ei suinkaan hampaissa, vaan ihan tavaroilla täällä kotona. Katsotaanpa:

 

On syksyn ensimmäinen pakkasaamu. Mies etsii eteisessä kaulaliinaansa, joka ei vielä ole päässyt hattuhyllyyn, koska sitä ei ole vielä tänä syksynä aiemmin tarvittu. Etsii ja etsii, vaan ei löydä. Turhautuneena parkaisee: "Missä ihmeessä se kaulaliina on, Sanna, onko sulla hajua?" Minä olen ollut pukemassa tosikoista, jolla on aamuisin välillä vähän ongelmia saada vaatteet päälleen. Jätän tosikoisen ja huokaisten konttaan eteiseen, avaan lipaston alimman laatikon, sen jossa meillä kaulaliinoja säilytetään ja nostan sieltä miehelle kaulaliinansa. Ihan siinä päällimmäisenä se oli! Mistähän mies sitä oikein etsi?

 

Olen lähdössä viemään tosikoista hoitoon ja esikoista kouluun. On jo vähän kiire, kuten tavallista. Tarkistan, että esikoisella on kaikki tarvittava on mukana: reppu pakattuna, kännykkä, avaimet. Ei mutta, missä on nauha, jossa on kännykän kotelo ja avaimet? Edellisenä päivänä oli asuntonäyttö ja mies näemmä vielä minun jälkeeni siivosi esillä olleita tavaroita piiloon, niiden mukana esikoisen avaimet ja kännykkänauhan. Etsin ja haen. Mihinkähän väliaikaiseen sijaintiin hän ne tällä kertaa on laittanut? Joka kerta eri paikkaan… Viimein löytyi.

 

Olen jo kerran korjannut pöydältä lasten kirjat irtokansiinsa ja paikalleen. Mutta hetken kuluttua huomaan, että tytöt ovat kuunnelleet ja lukeneet kirjoja uudestaan, mutta koska on asuntonäyttö tulossa, pitää kirjat korjat pois uudestaan. Toinen kirja on pöydällä, toisesta vain kannet levällään. Kysyn tytöiltä, missä toinen kirja on ja saan vastaukseksi tyhjiä katseita ja "mistä mä voin tietää". Käsiäni levitellen huudahdan: "Mutta pitäähän sun tietää, kun kerran olet viimeksi sitä lukenut! Ei tavaroita voi vaan laskea käsistään siihen mihin ne sattuvat putoamaan ja unohtaa saman tien, mihin se jäi!!" Hetken kuluttua tytär saa ahaaelämyksen ja hakee kirjan huoneestaan.

 

Meillä on kaikille tavaroille paikat. Mutta vain minä tunnun tietävän sen. Lapset ja mies ovat aivan läpeensä toivottomia sen suhteen, että tavarat ja vaatteet todellakin jäävät niille sijoilleen, missä ne sattuvat heidän käsistään tippumaan. Eikä sen jälkeen mitään muistikuvaa siitä, missä tämä tippuminen sattui tapahtumaan. Ja sen jälkeen minun pitäisi tietää, missä kaikkien kaikki tavarat ovat. Huokaus.

 

Toisaalta. Olen elänyt tämän kanssa jo kauan. Mies aina sanoo asiasta motkottaessani, että tavarat ovat väliaikaisilla paikoilla. Eli ilmeisesti siirtymässä kohti oikeaa paikkaansa? Kenen toimesta? Jos odottaa, että mies tai lapset siirtävät tavarat omille paikoilleen, tulee väliaikaisista paikoista hyvin pian lopullisia paikkoja. Niinpä minä vien tavaroita paikoilleen. Ihan elämäntyökseni sitä teen. Aina kun huomaan tavaran olevan väärässä paikassa, vien sen paikoilleen. Se näet helpottaa nimenomaan omaa elämääni.

 

Ei minunkaan muistini ole niitä parhaita. Jos tavara jää väliaikaiseen sijoituspaikkaani, käy hyvin pian niin, että kun sen pitäisi löytyä, kuljen minäkin etsimässä sitä hokien: "Missä minä sen oikein näin?" Mutta jos vien sen paikalleen kun sen näen, tiedän ainakin missä se on, kun sitä seuraavan kerran kaivataan. Näes kun ei tuo perheeni muista sen paremmin sitä väliaikaista kuin oikeaakaan paikkaa. Ainakin siis itse tiedän, missä kaikkien kaikki tavarat ovat 😉 About sentilleen…

 

Välillä on raivostuttavaa olla se yleinen tavaroiden paikoilleen viejä. Kun tulen kotiin lenkiltä tai tanssitunnilta tai ihan mistä vaan, saan ensimmäiseksi kerätä lasten vaatteita ja leluja sieltä ja täältä ja tuolta. Ihan niinkun minusta ei olisi kiva vaan lysähtää kun tulen himaan! Mutta todistetusti, testattu on, ne tavarat eivät oikeasti liikahda mihinkään sijoiltaan, ellen minä niitä liikuta. Siis päiväkausiin. Päin vastoin, lisää tulee jatkuvasti.

 

Kaikkein raivostuttavinta on kuitenkin se, ettei tavaroita osata etsiä niiden oikeilta paikoilta vaan aina ollaan kysymässä minulta, missä se ja se mahtaa olla. Ja sitten kun annan millintarkat koordinaatit, ei tavara silti löydy. Mutta kun minä tulen katsomaan, kas siinähän se oli, juuri siinä, mistä käskin katsoa. Lapsetkin sen tietää, että kyllä äiti tietää. Esikoinen joskus etsi jotain tavaraansa nojatuolista tyynyjen alta ja kun iskä sanoi, että jos ei löydy, se ei sitten varmaan siellä ole. Tytär sanoi takaisin: "Kyllä on! Äiti sanoi, että on!"

 

Miehen suhteen olen jo menettänyt toivoni, mutta toisaalta saa myös enimmäkseen löytää tai olla löytämättä tavaroitaan. Iso mies, huolehtikoon itsestään. Paitsi joskus, jos tosiaan tiedän, missä etsitty tavara on. Mutta toivoisin, että edes tyttäreni oppisivat vähitellen huomaamaan, mihin tavarat käsistään laskevat ja mielellään oppisivat ihan suorastaan laskemaan niitä suoraan oikeille paikoilleen. Joookoo…