Sinne se meni, esikoiseni ensimmäisiin koulubileisiinsä. Vastahan tuo on ekalla luokalla! Aikaisin ne alkaa nykyisin. Halloween-discon nimellä nuo bileet mainostettiin, järjestäjinä koulun kolmasluokkalaisten vanhempainyhdistys. "Bilettäjät" kaikki 6-9vuotiaita, järjestäjät vanhempia, joten eiköhän ne ole vielä ihan vaan isot lastenkekkerit. Kohta se selviää, millaiset olivat, kun haen neitosen kotiin.

 

Muistan itse koulussa, kuinka sitä odotti kuin kuuta nousevaa, että on viidennellä ja pääsee ekoihin koulun bileisiin. Silloin jokainen luokka sai ekan kerran järkätä nk. rec-nightin, jonne pääsi vain oma luokka. Mutta niin hauska kuin oma rec night olikin, kyllä se vuoden odotetuin juhla oli Valentine’s Day Party. Se oli the ultimate party. Niissä oli ensin naamiaiset – kuten nuo esikoiseni Halloweenjuhlatkin ovat – ja sitten parin tunnin kuluttua 5-6luokkalaiset lähtivät kotiin ja 7-9luokkalaisilla oli disco. Ja aina välillä siellä oli vierailijoina vähän entisiäkin meidänkoululaisia. Cool 😉

 

Millainen lieneekään 6-9vuotiaiden disco? Tanssimista varmasti, mutta joko se alkaa se kuka-hakee-ketä ja kuinka-monta-hidasta-pääsin-tanssimaan-ja-kenen-kanssa -peli? Toivottavasti ei 😉 Ei ihan vielä tarvitsisi kuitenkaan. Toivottavasti tanssiminen on vielä vain hauskaa yhteistä ajanviettoa ja muu oheistoiminta yhtä hauskaa kuin se tanssi. Kyllä sitä sitten isompana ehtii!

 

Nuo tyttären juhlat toivat monen monta muistoa mieleen noista omista koulubileistä. Kuinka rec nighteissa tylsintä oli se, että oli vaan oman luokan pojat joiden kanssa tanssia. Kaikki muu oli ihan kivaa kyllä ja tanssiminenkin muuten, mutta kuka nyt vaan oman luokan kundien kanssa viitsii? Sitä paitsi, en ollut luokallani kovinkaan suosittu ja vaikken nyt noissa juhlissa ihan siinä määrin yksin tullut jätetyksi – seinäkukkasta minusta ei saanut silloinkaan 😉 – en nyt kuitenkaan ollut se tanssitetuinkaan. Vientiä taisi olla vähän enemmän noissa useamman luokan yhteisdiscoissa.

 

Ja sitten kun se ihastus haki tanssiin. Minä olin seiskalla suunnattoman rakastunut kundiin, joka oli silloin jo lukiossa. Tuo kundi tuli meidän Valentine’s Day Partyyn kuitenkin ja haki minua tanssimaan. Muistan sen huumaavan tunteen. Se oli elämäni ensimmäinen Tanssi isolla Teellä. Vaikka jälkeen päin olenkin ihmetellyt, miksi hän minua sillä tavoin tanssitti. Arvailla voi 😉

 

Koulun bileiden jälkeen oli aina sitten analyysin vuoro. Päiväkirjaan tuli sivutolkulla tekstiä siitä, kenen kanssa olin tanssinut nopeita, kenen kanssa hitaita ja kuinka monta mitäkin ja kenenkin kanssa. Ja tuosta Tanssista tietenkin sivutolkulla fiilistelyä ja jo silloin myös sitä ihmettelyä. Biisejä en päiväkirjaan kirjoittanut, en edes tiedä, mihin tanssittiin Tanssia (voi olla etten sitä silloin edes huumassani huomioinut 😀 ), mutta yhtä tietyt noissa discoissa soitetut biisit tuovat sen fiiliksen takaisin, joka siellä bileissä oli.

 

Jotenkin nuo koulubileet ja niiden fiilikset kiteytyvät Berlinin biisiin Take My Breath Away, joka soi joka discossa ainakin kolmesti.

 

[Ennen tämän postaamista ehdin vielä hakeakin tyttäreni sieltä pippaloista. Hauskaa oli kuulemma ollut, yksittäisesti yhdessä oli kuulemma tanssittu ja luokissa oli ollut erilaisia hauskoja aktiviteetteja 🙂

]

Netin tämän hetken kuumin sana taitaa olla se Facebook, jota joku jo salakuuntelun mukaan yritti kirjakaupastakin ostaa. Kirja tai ehkei ihan, mutta se on varsin häkellyttävä paikka. Eksyin, tai no tulin kutsutuksi, sinne itse vasta jotain pari-kolme viikkoa sitten (kuka näistä viikoista lukua pystyy pitämään?) ja koukkuunnuin heti. Se on pahimmillaan hyvin hyvin addiktoiva paikka, vaikka siellä yleisesti ottaen tapahtuu aika vähän.

 

Facebook on outo paikka. Siellä on melkein kaikki. Ja jos eivät ole siellä vielä nyt, niin kohta ovat. Olikohan se Hesarin uutinen vai minkä, jossa todettiin, että jollei Facebookiin rekisteröitymistahti Suomessa pian rauhoitu, sinne kuuluu pian reilut 6 miljoonaa suomalaista 😉 Ei se prosentuaalinen osuus kansasta tosin vielä (muutama päivä sitten) ollut kuin kolmen luokkaa, mutta nousee nousee.

 

Facebook on siis "yhteisö", jossa on mahdollista hookata up tuttujen ja tuntemattomien kanssa, muodostaa omaa verkostoa ja lisätä miljoona pientä sovellusta, joita periaatteessa kuka tahansa voi sinne lisää koodailla. Harmillista näiden aplikaatioiden käytössä on niiden satunnaiset komplikaatiot – ovat aika tökkiväisiä, koska ilmeisesti yksityisillä palvelimilla – sekä se, että jotta voisit käyttää ystäväsi käyttöönottamaa sovellusta, vaikka halataksesi ystävääsi, on se aina otettava käyttöön myös omaan profiiliin. Joten niitä sitten kertyy helposti itsellekin miljoona!

 

Nämä naamakirjan pikkuiset sovellukset ovat sinänsä hauskoja. On cities I’ve visited ja IQ-test, erilaisia persoonallisuustestejä (olen advocating leader, frendeistä Ross Geller, juomista mixed fruity coctail, huumeista "life", autoista Mini Cooper jne.), minulla on siellä joulukuusi ja piirroskuva perheestäni. Jaikustyöte ja blogisyöte. Vähän kuvia. Minulla on niin ja niin yhtäläiset intressit sen ja tämän ja tuon kaverin kanssa. Ja sitten minulla on oma Leppit, jonka nimi on Musheley ja sitä voi silittää ja syöttää napin painalluksella.

Yleensä tuollaiset nettiyhteisöt ovat hyvin puhtaasti viihteellisiä ajankulupaikkoja, joissa ihmiset kulkevat enemmän tai vähemmän anonyymeinä. Naamakirja rikkoo tässäkin rajoja. Useimmat käyttäjät ovat rekisteröityneet omalla nimellä ja ihan oikealla – usein vieläpä työ – sähköpostiosoitteella. Ja sen lisäksi, että siellä ihmiset kohtaavat, siellä on yritysten ja yhteisöjen omia networkeja ja ryhmiä ja yritysten tekemiä sovelluksia, joilla kenties samalla saadaan omaa asiaa vähän mainostettua. Siellä iloisesti sekoittuu työ ja huvi. Työkaverit, harrastuskaverit ja kaikki muut kaverit.

 

Mutta se on ehdottomasti parasta Facebookissa, että siellä tosiaan on kaikki. Olen löytänyt sieltä monta long lost friendiä, joiden kanssa on ollut mainiota vaihtaa kuulumisia. Viimeisimpiin kuuluu muutama lapsuudenystävää, joista yhden kanssa vietettiin kymmenen vuotta paitana ja peppuna, kunnes teini-iässä tiet erilaisten kaveripiirien vuoksi erosivat. Ja nyt löydettiin toisemme naamakirjasta 🙂

 

Ja sitten vielä sanotaan, että netissä roikkuminen aiheuttaa erakoitumista. Höpsismiä sanon minä! Nettihän on niin sosialisoiva paikka, jos vaan niin haluaa.

Puhutaan arvoista, arvomaailmoista, arvotuksista. Yritysten arvoista ja yksittäisten ihmisten arvoista. On vaikea työskennellä yrityksessä, jonka arvot ovat rankasti ristiriidassa omien arvojen kanssa. Ja vaikea olla ihmisten kanssa, jotka arvottavat asioita hyvin toisin kuin itse teet. Raha, menestys, minä, tuntuvat olevan tänä päivänä kovin tavallisia arvoja. Missä on suvaitsevaisuus? Lähimmäisenrakkaus? Hyvän tekeminen muille? Pehmeät arvot? Ei niitä yritysmaailmasta ainakaan hevin löydä – mikä on jollain tapaa järkeenkäypääkin. Mutta yritys, jolla on myös pehmeitä arvoja, on hedelmällisempi työalusta ihmisille, joilla kenties myös on sopivasti pehmeitä arvoja.

 

Jokin aika sitten eräässä illanvietossa minulle heitettiin haaste: mikä on perimmäinen arvoni? Se joka määrittää tekemiseni ihan pohjimmiltaan? Muistan kelanneeni siinä montakin erilaista "syvin arvo"-kandidaattia, joukossa mm. lojaalius ja auttamisen halu. Mutta eihän sitä siinä pystynyt saman tien sanomaan. Eikä tarvinnutkaan, toki.

 

Ystäväni kehotti leikkimään mielikuvitusleikkiä. Ensin kuvitellaan mahdollisimman täydellinen tilanne elämässä. Tilanne, jossa kaikki rakkaat ihmiset ovat ympärilläsi, asut juuri niinkuin tahdot, ei ole mitään huolia vaan elämä on, well, täydellistä. Mikä on silloin se arvo, joka ohjaa valintojasi? Kun ei tarvitse taistella mistään, vaan voi olla täysin huoletta. Leikin toinen vaihe on kuvitella tilanne, jossa kaikki sinulle tärkeä on viety sinulta pois ja jäljellä olet vain sinä. Kodittomana ja yksin. Mikä silloin ohjaa sinua ja valintojasi? Jos löydät arvon, joka pätee molemmissa tilanteissa, olet löytänyt syvimmän arvosi.

 

Oikeastaan olen vain muutaman kerran piipahtanut noissa mielikuvituskonteksteissani, jotka rakensin hyvin pian keskustelun jälkeen. Italiassa upeassa villassa upeissa maisemissa perheeni kanssa, palvelijoiden pitäessä talosta ja meistä huolta. Kadunkulmassa rikkinäisissä vaatteissa, kerjuukippo kourassa (jostain syystä Rooman kaduilla – älkää kysykö, en osaa selittää tätä Italia-fiksaatiota). Mielessäni on käynyt aavistuksia erilaisista arvoista, jotka määrittävät minua ja tekemisiäni.

 

Tänä aamuna ajoin autossani yksin töihin, kuten joka aamu. Yhtäkkiä siinä Hämeenlinnanväylällä se iski tajuntaani. Se on ollut edessäni ihan koko ajan. Se on sanottu minulle monen monta kertaa. Mutten ole aiemmin sitä tajunnut. Perimmäinen ja syvin valintoihini ja tekemisiini vaikuttava arvo on ja on aina ollut – juu, äitini ja ehkä siskonikin sen varmaan jo arvaakin – oikeudenmukaisuus (tai siihen pyrkiminen). Se kulkee punaisena lankana läpi kaiken. Kotona, lasten kanssa, töissä, kaikessa.

 

Oikeudenmukaisuuden lisäksi on toki montakin arvoa elämässäni. Oikeastaan kaikki ovat hyvin pehmeitä. Halu olla ihmisille hyvä ja auttaa kaikkia – jopa siinä määrin, että unohdan itseni. Esimerkiksi rahalla tai vallalla ei ole oikeastaan mitään roolia arvoissani. Raha on välttämättömyys. Sitä on aina liian vähän, mutta se ei milloinkaan voisi olla minulle motiivi esim. työpaikan valinnassa. Valta, no, sitä tulee tiettyjen roolien myötä väkisin, mutta sitäkään en osaa tavoitella. Olen miettinyt, olenko kovinkin kunnianhimoton, kun en yritä saavuttaa uraa ja paikkaa jossain korkealla. Mutta ei, kunnianhimoni on muualla. Tavoittelen toisenlaisia asioita. Viisautta, tietoa, hyödyksi olemista.

 

Kirjoitin, että työpaikassa, jonka arvot ovat kovasti ristiriidassa omien kanssa, on vaikea työskennellä. Minä en koe kummempaa ristiriitaa omani ja työpaikkani arvomaailmojen välillä. Olen onnekas 🙂

 

Nyt heitän haasteen eteenpäin. Mikä on sinun syvin arvosi? What makes you tick?

Lomalla on parasta se, että voi unohtaa normaalin elämänsä ja normaalit rutiininsa lähes kokonaan. Ei tarvitse miettiä ruuan terveellisyyttä tai edes ruoka-aikoja. Ei tarvitse miettiä, mihin aikaan menee nukkumaan ja milloin herää. Ei ole mitään tietoa sodista, luonnonkatastrofeista, liikenteen kuolonkolareista tai pikku-Maddien vanhempien viimeisimmistä fiiliksistä. Ei tietoa jaiku-posteista tai facebook-notificationeista tai meileistä – mikä kieltämättä aiheutti kevyitä vieroitusoireita 😉

 

Tuolla matkalla me elettiin päivät voileivillä, sipseillä, kekseillä ja suklaatäytteisillä croissanteilla. Illemmalla syötiin jotain kunnollista, mikä tosin lasten osalta enimmäkseen tarkoitti pizzaa tai jonkin sortin nakkeja – esikoinen yllätti positiivisesti tilaamalla parissa paikassa lasagnea tai spaghetti bolognesea, niin ja sitä lohi-sashimia.

 

Iltaisin laitoin lapset kyllä nukkumaan kohtalaisen normaaliin aikaan, mutta vain, jotta minulle jäisi edes hetki aikaa rentoutua ennen nukkumaanmenoa ilman heidän mekkalaansa. Nukkumaan menin itsekin varsin aikaisin – normaalista poiketen. Kun ei voinut lähteä lenkille eikä roikkua netissä enkä jaksanut lukea, nukuin. Hyväähän sekin teki – minkä sitten otin viime yönä takaisin…

 

Niin, se on nimittäin tuon lähes täyden irrottautumisen varjopuoli. Loman jälkeen on niin paljon takaisin otettavaa! Univelkatasapaino horjui, piti ihan valvoa viime yönä yli yhteen, jotta univelkavakio taas alkaisi tasapainottua 😉 Joskin se tietenkin oikeasti johtui siitä, että nettielämässä oli niin paljon kiinni otettavaa – heti kuvien laittamisen jälkeen.

 

– Piti kirjoittaa blogiin. Siitä oli viikolla jo kovat vieroitusoireet, vaikka asiaa kompensoinkin kirjoittamalla manuaaliseen diaryyni joka ilta.

– Piti palloilla Facebookissa.

– Piti katsastaa Jaiku. Ok, enhän minä nyt jotain jaikua edes yritä selata päivien taakse, mutta jos nyt edes viimeisimmät… (ja sitten takaraivossa väikkyy, mitähän mahdoin missata?! mutta se nyt pitää vaan työntää taka-alalle)

– Piti selata läpi pari meili-listaa – joista toisesta bongasin täysin jo missaamani seikan, että Kimi Räikkönen ei vain voittanut sitä viimeisintä osakilpailua (mikä tieto minut kyllä saavutti kanariallakin), vaan suorastaan maailmanmestaruuden! Hyvä Kimi!

– Piti lukea vajaat sata työosoitteeseen tullutta sähköpostia, jotka addiktina olin kyllä joka ilta vilkaissut ja osan lukenutkin jo matkalla.

 

Piti ja piti 😉 Mikäs pakko minun on? Minä nyt vain haluan tietää kaiken ja jos en lue kaikkea väliin jäänyttä jaikussa, facebookissa, meileissä… kronologiani horjuu ja tulee tunne, että jään jostain paitsi. Ja toki se catching up on kivaa, vaikkakin kasautuma aiheuttaa, hmm, kasautuman.

 

Oikeasti. Nettielämää ehtii elää myös vähän kerrassaan. Ja uutiset? Jos ei lasketa Kimin mestaruutta, ne on same old, same old. Maailma pyörii yhä radallaan ja pk-seudun aamuruuhkissa yhä jonotetaan ja kolaroidaan (not me tällä kertaa) ja life goes on riippumatta siitä, olenko lukenut jokaisen meilin vai en ja uutisotsikot vai en. Puerto Ricossa muuten olin pudota pepulleni, kun silmiini osui iltiksen etusivu – siellä ihan totta oli myynnissä noita suomalaisia laatujournalismin kukkasia! Mutta ei hajuakaan, mitä niissä otsikoissa oli. Ihan evvk sitten kuitenkin. Olin lomalla.

 

Mutta nyt alan taas olla on top of it all ja voin palata normaaliin elämään. Lukea meilit päivittäin ja hengata jaikussa ja naamakirjassa (se ON ihan pimee paikka… mut aivan hämärästi sieltä löytyy niinku kaikki) ja kirjotella blogiani aina kun huvittaa – ja olla kirjoittamatta kun ei huvita. Nyt on taas aikaa käydä lenkilläkin joku ilta 😉 [Ainii, vielä olis viime torstain Lost katsomatta.]